3. Meklarit
Lisää rahaa kaikille — ja talvirenkaat kaupan päälle
Dunhill-askiin on painettu EU:n terveysministerin huoli tupakanpolton terveysvaaroista. Samaan aikaan Euroopan unioni tukee röökinviljelyä 7,7 miljardilla markalla vuodessa.
Täällä maatalousosaston yhdeksännessä kerroksessa — tai ehkä oikeammin vasemmalta laskien toisen laatikon alapuolisesta neljästä laatikosta oikealta katsoen toisessa laatikossa ja sen kolmannessa ranskalaisessa viivassa — ovat Tupakka, Peruna, Juusto, Viini ja Oliiviöljy. Niihin käytetään tänäkin vuonna monumentaalinen osa 235 miljardin markan maataloustukiaisista, jotka vievät puolet Unionin koko budjetista.
Ranskalaisen tupakkavirkailijan Fabian Delcrosin mielestä on ”äärimmäisen kiehtovaa” tuputtaa miljardeja markkoja kreikkalaisille ja italialaisille elämäntapaviljelijöille, jotka kasvattavat joutomaalla täysin kelvotonta tavaraa, jota sitten muhkein vientikorvauksin kuskataan tonnikaupalla Albaniaan. Koska tupakka sattuu olemaan se yksi ainoa tuote, josta jopa Albaniassa on ylituotantoa (tai tuotantoa), lasti haudataan kaatopaikalle.
Nuori Fabian on ylpeä siitä, että saa tukea 200 000:n perheen ”perinne-elinkeinoa”. (Ei, hän ei itse polta.)
Olihan luonnollista, että Suomen jäsenyysneuvottelut lopulta kiertyivät melkein pelkästään maatalouden ja kehitysalueiden tukiaiskaupaksi. Euroopan unioni on linnunradan johtava maatalouden ja kehitysalueiden tukikoneisto.
Jokaisesta satasesta,jonka EU kuluttaa, 82 markkaa uppoaa EU:n yhteiseen maatalouspolitiikka (cap) ja aluetuen rakennerahastoihin.
On olemassa yksi asia, joka on vielä järjettömämpi kuin Suomen maatalouspolitiikka, ja sen Euroopan Unionin maatalouspolitiikka. Agrimatematiikka on oma sumean logiikan lajinsa, enkä aio puuduttaa aivojani sen tarkemmalla erittelyllä. Alkujaan, 1960-luvulla, oli tarkoitus antaa markkinoiden määrätä se, kuinka paljon missäkin maata viljellään. Kymmenen vuoden kaupanteon jälkeen päädyttiin täsmälleen päinvastaiseen: kaikki muu vaikuttaa maataloustuotteiden hintaan, paitsi markkinat. Poliittisin päätöksin määrättiin sadoille eri tuotteille jokaiselle erikseen tukimallit ja rajoitussäädökset.
Kun markkinat eivät saaneet määrätä tuotteen hintaa, tehtiin niin kuin Neuvostoliitossa: hallitus määrää hinnan. Teoreettisen paperihinnan poliittisesti neuvoteltu yläraja on tavoitehinta, alaraja on poliittisesti neuvoteltu interventiohinta, eli takuusumma, jonka yhteisö sitoutuu maksamaan takuurahastostaan, eaggf:stä (European Agriculture Guidance and Guarantee Fund). Yhteisö lupaa maksaa myös vientikorvauksena paperihinnan ja paljon alhaisemman oikean maailmanmarkkinahinnan erotuksen.
Kuten voi arvata, cap on tullut järkyttävän kalliiksi. Oli ostajia tai ei, tavara menee varmasti kaupaksi taattuun hintaan, ainakin jos sen dumppaa EU:n kustannuksella kehitysmaihin. Vuosina 1973-1988 maataloustuotanto lisääntyi vuosittain kaksi prosenttia, kulutus vain puoli prosenttia. Joku vuosi sitten Unionissa tuotettiin lihaa 700 000 tonnia yli tarpeen, turhaa voita 260 000 tonnia, maitojauhetta 350 000 tonnia liikaa.
Juuri cap oli syy, miksi Paavo Väyrynen ennen ja jälkeen vastustamisensa kannatti EU:ta, ja Esa Härmälä, ennen kuin piti hyvänä pitämäänsä neuvottelemaansa sopimusta taas huonona. ”Tuotetaan yhtä paljon kuin ennenkin, ja vielä enemmänkin”, Väyrynen sanoi: ylituotanto jää EU:n murheeksi. Kun miljoonat ihmiset ajattelevat samoin kuin Väyrynen, tulee ikävää jälkeä.
Suomalaiset lähtivät hakemaan Brysselistä tulosta, jolla pohjoista maataloutta ei tarvitsisi supistaa. Päin vastoin, maataloustuotannon leikkaaminen olisi tyhmää, kun menetettäisiin samalla EU:n ilmaista rahaa.
Lounaat ovat ilmaisia — jos ne maksetaan isännättömällä rahalla.
Onneksi sentään isännätön raha rikastutti isäntiä. Ei ihan. Maataloudesta elävien ostovoima ei noussut 15 vuotena 1980-luvun loppuun mennessä ollenkaan, vaikka joka vuosi mätettiin lisää rahaa maataloustukeen. cap-tuesta 80 prosenttia keskittyi 20 prosentille tiloista, suurille tehofarmeille, jotka tehokkaimmin siis kiduttavat elukoita ja ympäristöä.
”Voisikin väittää, että ilman capia Euroopan maatalous toimisi sekä Euroopan että muun maailman kannalta yleisesti järkevämmin ja kustannustehokkaammin”, suomalainen asiantuntija summaa.
Ja niin kuin Neuvostoliitossa, valuutalla on monta vaihtoarvoa. Kun muut saavat henkeä pidätellen pelätä devalvaatiota, viljelijälle on 1970-luvun alusta korvattu kurssimuutokset määrittelemällä tuotteiden tavoite-, interventio ja markkinahinnat ”vihreinä ecuina”. Koska tehomaatalousvaltaisten jäsenmaiden kyhäämä järjestely sorsi muita, kurssintasausjärjestelmälle oli luotava — aivan oikein: kurssintasauksen tasausjärjestelmä, ”väliaikaisia” maataloustulleja ja vientitukiaisia, mca, Monetary Compensation Amounts.
Siirtymäajan väliaikainen tullisuoja auttoi Espanjan ja Portugalin liittymistä yhteisöön 1986, mutta ylisummaan systeemi oli tolkuton ja hyperbyrokraattinen. Ja koska se soti yhteismarkkinoiden periaatetta vastaan, se oli komissiolle silkkaa jumalanpilkkaa. Vuosikausien taistelun jälkeen komissio sai tahtonsa läpi: mca:sta luovuttiin, ja lopulta, joulukuussa 1994 — kun maatalousministerit riitelivät kokouksessaan aamuviiteen — myös vihreästä ecusta.
Vihdoin 1992 cap uudistettiin Ray MacSharryn johdolla ja Jacques Delorsin rahoilla. Melkein kaikki olivat tyytyväisiä: maatalouden osuus EU:n budjetista pieneni ja sille asetettiin katto. Ne, jotka eivät olleet tyytyväisiä, huomauttivat, että kun EU:n budjetti kasvoi, maatalouden absoluuttinen tuki lisääntyi.
Vuonna 1993 yhteinen maatalouspolitiikka maksoi jokaiselle EU-kansalaiselle 1925 markkaa vuodessa — joka ikinen päivä piti anojan kuppiin kilauttaa viitonen. Jokainen maatalouden kokopäivätyöntekijä sai tukea 77 000 markkaa, jokainen peltohehtaari 4900 markkaa.
MacSharryn uudistuksessa otettiin kumminkin pari horjuvaa askelta tuotantotuesta suoraan tulotukeen. Ylituotanto on vähentynyt ällistyttävänkin näkyvästi. Vuonna 1991 EU-sato oli 185 miljoonaa tonnia, viime vuonna 160 miljoonaa. Parissa vuodessa viljavuori on pienentynyt 52 prosenttia, lihavuori — tämä kielikuva tuo mieleen Eiffel-tornin kokoisen aladoobin, joka tytisee uhkaavasti lässähtääkseen hetkenä minä hyvänsä satojen kauhistuneiden ihmisten päälle! — peräti 77 prosenttia.
Silti voivuoresta yritetään päästä niin epätoivoisesti eroon, että Suomenkin koulut saavat erityiskorvausta, jos lapsia lihotetaan punaisella maidolla.
Toivo on, että pikkuisen MacSharryn, mutta enemmän gatt-sopimuksen ansiosta unionin takuuhinnat alkavat olla maailmanmarkkinahinnan tasolla vuosituhannen vaihteessa, ja vientituen tarpeen toivotaan jopa tykkänään poistuvan vuoden, parin sisällä.
Komission maatalousosasto on jo viritellyt cap:n kansallistamista, palauttamista jäsenmaiden murheeksi. Siihen on kaikki järkisyyt. Ensiksi tietenkin se, että yhteispolitiikka on ruokottoman kallista, epäreilua ja tuhoisaa. Toinen syy on se, että monet kansalliset ratkaisut (jopa Suomen!) ovat halvempia, reilumpia ja vähemmän tuhoisia, ainakin elukoille ja ympäristölle. Kolmas syy on se, että Itä-Euroopan maiden liittyessä unioniin cap joka tapauksessa repeää: maatalous- ja aluetukia pitäisi kasvattaa 75 prosenttia, jotta elätettäisiin 20 miljoonaa uutta farmaria. Neljäs, eikä vähäisin syy: ihmiset ehtisivät Brysselissä ajoissa treffeille tai konserttiin, kun ei aina olisi liikenne kaaoksessa traktorimielenosoitusten takia.
Yhä edelleen yhteinen maatalouspolitiikka on EU:n ikioma Ahti Karjalainen. Sille povattiin 1950-luvulla loistavaa tulevaisuutta, ja sitten siitä tuli jokaiselle nolouden ja hämmennyksen aihe, kolossaalinen virhearvio jonka korjaaminen on mahdotonta, ennen kuin se kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Komissio on hankkinut itselleen valtaa mutkattomasti: rahalla.
Valtaa ei ole, jos ei ole vallan välineitä: haluttuja palkintoja ja pelättyjä rangaistuksia. EU:lla ei ole kruunun verotusoikeutta, pamputusoikeutta, tapatusoikeutta. Ei ole keppivaltaa, joten on oltava porkkanavaltaa.
Vuosina 1986–1994 komission budjetti on kasvanut 103 prosenttia, yli kaksinkertaistunut. Ensi vuoden loppusumma on 480 miljardia markkaa, kaksi ja puoli kertaa Suomen valtion tulo- ja menoarvio. Eikä tarvitse edes kustantaa sairaaloita eikä urheilukenttiä (ei tosin kustanna kohta Suomen valtiokaan).
Euroopan yhteisön syventymiseen saatiin vauhtia sisämarkkinaohjelmalla, jota tuki vuoden 1987 sääntömuutos, Yhtenäisasiakirja. Mutta Tupu ja Hupu tarvitsivat myös Lupun: lakilitaniaa ja sääntömuutosta täydensi vuoden 1988 rahoitusuudistus, ”Delorsin paketti”.
Komissio halusi siivota lopullisesti budjettiriidat ministereiden pöydältä lyömällä kuinkin momentin etukäteen lukkoon viideksi vuodeksi. Tehokkuuden nimissä ministerit antoivat teknokraateille merkittävän osan poliitista valtaa.
Delorsin ajatus oli koeteltu ja hyväksi havaittu. Jaetaan lisää rahaa. Aikaisemmin EY oli saanut osuuden ulkotulleista, maataloustuonnin maksuista ja arvonlisäverosta — juuri vat-osuutta nostamalla Delors oli rahoittanut Fontainebleaun paketin 1984. Nyt yhteisö lisäksi jäsenmailta osingot jäsenmaiden bruttokansantuotteesta, vuonna 1988 1,05 prosenttia ja budjettikauden lopussa 1,2 prosenttia. Uutta rahapottia jaettaisiin kovaosaisimpien alueiden auttamiseen tarkoitettuihin rakennerahastoihin, joiden varat kaksinkertaistettaisiin kuudessa vuodessa. Näin ”Delorsin paketilla” lunastettiin köyhien maiden tuki sisämarkkinaohjelmalle, joka muutoin saattaisi ajaa ne entistä ahtaammalle.
Ikuiseksi arvoitukseksi jää, miten ”Delorsin paketti” saatiin kaupaksi. Miten ensinnäkin Thatcher suostui muhkeaan rahansiirtoon jäsenmailta Brysseliin, kaiken käsilaukun paukutuksen jälkeen — jäsenmaksualennuksen hän sai tosin pitää. Hypnoosillako saatiin Helmut Kohl lauhkeasti allekirjoittamaan koko sekki, jonka Kreikan tupakanviljelijät saivat lunastaa. Luultavasti hän vaihtoi varmuudeksi vähän moraalista valuuttaa, jolla ostettiin liikkumatilaa ja viime kädessä jäsenmaiden hyväksyntä Saksojen yhdentymiselle.
Menestyksekkään viisivuotisjakson jälkeen 1992 Delors esitteli ”Delorsin paketin pojan”. EU:lle luovutettaisiin 1,27 prosentin BKT-osuus vuoteen 1999 asti. Rakennerahastorahat kaksinkertaistettiin vielä kerran. Ennen vuotta 1988 köyhät alueet saivat vuosittain noin 50 miljardia markkaa, ensimmäisen budjettipaketin kaudella keskimäärin 82 miljardia ja vuosikymmenen loppuvuosina 160 miljardia markkaa — joka kolmannen EU:n budjettimarkan.
Näin tavattomiin tulonsiirtoihin on periaatteellinen syy ja käytännön syy.
Komissiolla yleensä, ja sen katolis-sosialistisella puheenjohtajalla erityisesti, on ollut vahva näky solidaarisesta Euroopan unionista, suuresta perheestä, jossa pidetään huolta myös peräkammarin pojista. Ja tätä missiotaan komissio mainostaa näkyvästi kuin Raamatun kertomuksen fariseus: se vaatii huomiotaherättävät EU-kyltit jokaiselle rakennustyömaalleen, jotta väki näkisi, että yhteisöstä on kouriintuntuvaa hyötyä, se on olemassa myös arkielämässä.
Näin massiivista tulonsiirtoapparaattia pystyy pyörittämään vain komissio, ja vain siksi, että se on niin byrokraattinen ja siksi kohtuullisen puolueeton. Yhdessäkään yhteisön laman löylyttämässä jäsenmaassa poliitikot eivät uskalla suututtaa keskiluokkaa siirtämällä perheen kolmanteen autoon tarkoitettuja varoja köyhille ja kodittomille, yhdessäkään maassa keskiluokka ei hihkuen luovu etelänlomasta jotta kehitysapua ei tarvitsisi supistaa. Totta, jos saksalainen äänestäjä saisi päättää, hän ei taatusti kustantaisi verorahoillaan Pireuksen satamaa. Nyt ministeri voikin puistaa päätä osaaottavasti ja syyttää Brysselin tolkuttomia teknokraatteja, jotka haluavat tehdä myös Pohjois-Portugalin vuohipaimenista miljonäärejä.
Jokaisesta EU:n viime vuonna vuohipaimenelle jakamasta satasesta kolme kymppiä oli tullut Saksasta, kaksi kymppiä Ranskasta, 14 markkaa Italiasta ja 12 Britanniasta. Luxemburg jeesasi kahdella pennillä.
Silti kyse ei ole silkasta hyväntahtoisuudesta, kun mammona liikkuu keskuksesta reuna-alueille. Se on integraation syventämisen ehto: jäsenet eivät saa olla kohtuuttoman eriluokkaisia, muutoin ei voida tehdä yhteisiä päätöksiä. Keskimääräisen kreikkalaisen bruttokansantuoteosuus on vajaat 40 000 markkaa vuodessa, luxemburgilaisen yli sata tuhatta. Miten onnistuu näiden ääripäiden välinen veroharmonisointi, rahaliitto, valuuttasidos? Mitä yhteistä näillä kansantalouksilla on? Tulonsiirtoja tarvitaan, jotta löytyy edes pienin yhteinen nimittäjä.
Yksi yhteisön varjelluimpia tabuja on se, kuka mitäkin maksaa ja mitä saa. Komissiolta ei kerta kaikkiaan saa sellaisia lukuja. Nettomaksuista voi esittää vain arvioita, suuruusluokkia, joskaan tiedot eivät ole yllättäviä. Jäsenmaat jakautuvat karkeasti neljään kastiin: suurmaksajat, maksajat, nollakerho ja suuret saajamaat.
Suurmaksajista ei tarvitse puhua monikossa. Saksa on ainut maa, joka maksaa hulppeasti enemmän kuin saa: maksuista palautuu vain noin kolmannes. Saksa oli viime vuonna yli 80 miljardin markan nettomaksaja.
Margaret Thatcherin rähinöinti oli sikäli perusteltua, että noin 16 miljardin markan vuosittaisen jäsenmaksualennuksen jälkeenkin Britannia jäi suunnilleen 20 miljardia pakkaselle. Ranska ja piskuinen Hollanti ovat nettomaksajia 10 miljardin molemmin puolin.
Italia ja Belgia pääsivät melkein omilleen, tähän pienrahoittajien joukkoon Suomikin kuuluu. Ihmeellistä on, että rikas Tanska ja kaikkein rikkain Luxemburg jäivät miljardin, pari voitolle – Tanska yksinomaan maataloustuen takia, ruhtinaskunta pelkästään EU-elintensä ansiosta.
Kukaan ei putoa tuolilta kuullessaan, että Kreikka sai vuonna 1994 yli 25 miljardia enemmän kuin maksoi, Espanja 20 miljardia sekä Irlanti ja Portugali viisitoista. Voi siis sanoa, että Saksa elättää neljää köyhintä jäsenmaata — paitsi että niin ei missään tapauksessa ole sopivaa sanoa.
Parhaan tuoton investoinnilleen sai Irlanti: jäsenmaksuna
maksettu markka poiki tukiaisia kuusinkertaisesti. Jokainen saarelainen voisi matkustaa EU:n kustannuksella viikonlopuksi Brysseliin, hän nimittäin sai unionilta reilut 4000 markkaa vuodessa.
Huvittavaa kyllä, asukasta kohden laskettuna EU:sta hyötyvät eniten luxemburgilaiset: jokainen ruhtinaskunnan asukki rikastui entisestäänkin tuhat markkaa joka kuukausi!
Kaunis periaate palvelee raadollisempiakin tarkoitusperiä.
Jokainen, joka on ottanut vastuulleen työpaikan kahvikassan tai johtaa Veikkaus Oy:tä, tietää, että yhteiset rahat eivät ole kenenkään rahoja. EU:lle perityt prosentit eivät ole erityisesti keneltäkään pois, mutta saajalle apuraha on tietysti aina henkilökohtainen, iloinen kokemus.
Jacques Delors on hankkinut itselleen luotettavan meklarin aseman. Komission puheenjohtajaa on haukuskeltu ”käytettyjen autojen myyjäksi” ja ”turkkilaiseksi mattokauppiaaksi”, mutta niin vain hänet piti toissa kesänä hälyyttää sairasvuoteeltaan 300 kilometrin päähän Brysselin ulkoministerikokoukseen diilaamaan kuuden vuoden aluetukirahat, kolossaaliset 600 miljardia markkaa. Jo kättelyssä hän vimmastutti aluetukikomissaarinsa Bruce Millanin, joka oli johtanut neuvottelut yöllä umpikujaan, lupaamalla enemmän rahaa. Julkisen riitelyn jälkeen Millan poistui Charlemagnen ovia paukutellen.
Delors otti yötä myöten vastaan jokaisen jäsenmaan, haarukoi tarjouksensa, nuolaisi kynäänsä ja riipusti pieniä numeroita pienelle paperinriekaleelle. Yhdelle ministerille Delors osasi esittää sen summan, jonka tämä oli päättänyt ehdottomaksi alarajaksi, ulosmarssin kynnykseksi, eculleen. Jotkut alkoivat etsiä valtuuskuntiensa 14. kerroksen huoneiden kukkaruukuista piilotettuja mikrofoneja. Aamukuudelta kaupat oli tehty: kenelläkään ei ollut aavistusta, kertyikö puheenjohtajan suttupaperiin suunnilleen oikea loppusumma.
Kreikkalaiset olivat huolissaan, mahtuuko noin pieneen lappuseen riittävä määrä nollia.
Ministerit oppivat luottamaan komission kykyyn harsia kaikkia tyydyttäviä kompromisseja. Luovasta tilinpidosta on kehittynyt oma taiteensa; rahat muuttavat momentilta toiselle kuin rauhattomat beduiinit, yllättävää pelivaraa ilmestyy mitä oudoimmista lähteistä, improvisoidaan kertoimia ja laskutapoja ja rusikoidaan niitä niin kauan kunnes summat saadaan sopiviksi. Rahasta ei jää kiinni.
Komissio yksin hallitsee budjetin, se on sen käytännön vallan tärkein työkalu. Siksi sen on mustasukkaisesti vaalittava salatietoansa, pidettävä yksityiskohdat piilossa, kiedottava pääluokat ja momentit ja rahastot ja ohjelmat ja maksatukset ja tuet ja korvaukset, kaikki, läpipääsemättömäksi tippaleiväksi. Komissio puhuu rahasta hyvin ylimalkaisesti, ja niin kuin kaikki joilla on paljon mammonaa, pitää sitä täysin epäolennaisena, matalamielisenä keskustelunaiheena.
Komissio perustelee itseään rahalla, mittaa tehokkuuttaan rahalla — ”jokainen virkamies käsittelee viisi-kuusi kertaa enemmän rahaa kuin Kansainvälisen valuuttarahaston työntekijä” — ja se tekee jokaisesta virkailijasta entistä tärkeämmän. Tuhannet kreikkalaiset muistavat iltarukouksessa Fabian Delcrosia!
Komission rahankäytössä on kaksi perusongelmaa. Komissio ja raha.
Rahaa on entistä vaikeampi saada. Laman löylyttämillä jäsenmailla on entistä vähemmän innostusta köyhäinapuun. Majorin hallitus melkein kaatui viime marraskuussa 1,27 prosentin jäsenmaksuosuutta vastustaviin kansanedustajiin. Saksassa viriää maksukapina, jopa Ranskan senaatti arvioi vaaralliseksi, että Saksa maksaa yksin enemmän kuin Ranska ja Britannia yhteensä.
Komissio ei taas kykene hallinnoimaan ja valvomaan sille uskottuja satoja miljardeja. Sillä ei ole tulosvastuuta eikä edes tilivastuuta.
Siksi kymmenet miljardit markat katoavat hukkakauraan ja hukkateille.
Näillä käytävillä tuotetaan — paitsi liikaa tupakkaa, perunaa, juustoa, viiniä ja oliiviöljyä — noin puolet erilaisten tukiaisten väärinkäytöksistä, joiden arvoidaan maksavan unionille ehkä jopa 50 miljardia markkaa vuodessa.
Siis väärinkäytöksiin menee kymmenen prosenttia koko budjetista! Virallinen luku on 1,6 miljardia; sen verran komissio pystyi osoittamaan tapahtuneeksi vuonna 1993, ja takaisin saatiin perittyä vain hikiset 230 miljoonaa.
Sytytän Dunhillin käytävässä, savuttoman Fabianin huoneen ulkopuolella.
Tämäköhän mahtaa olla se ikkuna, josta tupakkapäällikkö Antonio Quatraro hyppäsi? Yhdeksän kerrosta…
Arvoituksellinen kuolema — ja syytösryöppy lahjontaskandaaleista — ei ole tähän päivään mennessä antantut aihetta minkäänlaiseen tutkintaan.
Kulman takana on Oliiviöljy. Kurkkaan sisään. Kahdella etelän miehellä on yhteinen, laaja huone, jota somistaa iso saviruukku, tosin tyhjä. Tapaan toisen heistä hissin luona, mutta hän kieltäytyy jyrkästi keskustelemasta.
Olisin tiedustellut, montako tynnyriä oliiviöljyä jokaisella EU-kansalaisella pitäisi olla kellarissaan, jos Sisiliassa ilmoitetut tuotantomäärät pitävät paikkansa. Komission uhkarohkeat virkamiehet kävivät tarkastamassa varastoidun oliiviöljyn; 93 prosenttia oli huonompilaatuista kuin oli ilmoitettu ja mistä oli saatu tukiaisia, kolmannes ihan kelvotonta. Italian hallitukselle lähetettiin 185 miljoonan markan lasku. Toiset keplottelijat myivät soijaöljyä oliiviöljynä, ja saivat 20 miljoonaa markkaa ylimääräisiä vientikorvauksia. Itse asiassa halusin kysyä oliiviöljyvirkailijalta, kuinka oliiviöljyfarmariksi päästään.
Oliiviöljypäällikkö Maurizio Chiappone on myös poistunut keskuudestamme, en uskalla kuvitella, mitä hänelle on tapahtunut.
Jos olisin mennyt Viiniin, olisi voinut tiedustella, miten on mahdollista, että pahvitölkeissä myytävän kamalan pöytäpunkun tuotanto on noussut viidenneksellä vuosina 1989-1993, vaikka EU on käyttänyt melkein kahdeksan miljardia markkaa viiniköynnösten repimiseen ja tuhansien ylimääräisten viinitilojen sulkemiseen.
Järkyttävää, okei. Mutta useimmiten, kun lehdet paheksuvat väärinkäytöksiä, ne eivät mainitse juttunsa lähdettä: tiedot ovat peräisin komissiolta itseltään, sen yli sadalta päätoimiselta petoksentutkijalta. Euroopan parlamentti vaati ja sai petostoimistoon lisää voimia viime vuonna, kun edustajat uhkasivat muutoin kaataa yhteisön budjetin.
Euroopan unioni onkin selvästi terästänyt otettaan huijarijahdissa. Päätellen siitä, että jäin heti kiinni, kun yritin ”lainata” parlamentin kirjastosta raporttia EU-huijauksesta.
Mutta varasta ei olisi, jos ei tilaisuus sitä tekisi. Unioni tarjoaa kaksikin tilaisuutta: maataloustuen ja rakennetuen.
Olen varma, että korsikalaisen talonpojan moraali on yhtä vakaa kuin Nivalankin miehen. Mutta kun EU maksaa 1700 markkaa joka emolehmästä, niin pelkästään omistamalla sata lehmää ansaitsee 12 000 markkaa kuussa puhtaana käteen. Se on köyhällä saarella iso raha. Ja kun ei ole tilaa, lehmille on raivattava laidunmaata — viime vuonna tuhoutui pensaspaloissa 15 000 hehtaaria, ainakin puolet oli sytytetty tahallaan. Lokakuussa 1994 EU lopetti vuosittaiset, yli 100 miljoonan markan tukiaiset. Joku kymmenen miljoonaa oli näet maksettu olemattomasta tai moneen kertaan omistetusta karjasta. Komission tarkastajat eivät ottaneet huomioon, että paperikarja on ekologisempaa.
Tähän mennessä merkittävin petos on spagettiskandaali. Vuoden 1992 cap-uudistuksessa supistettiin tuntuvasti vehnän interventiohintaa. Komissio osasi arvella, että jotkut durum-vehnän viljelijät myisivät varastojaan vaivihkaa ennen arvonalennusta. Tarkastajat havaitsivat, että Italian siiloista puuttui peräti neljännes ilmoitetuista spagettiaineista, Kreikasta he löysivät kelvottomia varastoja ja mätää viljaa. Petoksen arvo on reippaasti yli puoli miljardia markkaa.
Spagettiskandaali paisuu yhäkin. Huhtikuussa 1994 pidätettiin Italian Foggiassa ”pastakuningas” Pasquale Casillo, jota syytetään puolentoista miljardin markan aiheettomista maataloustuista. Lokakuussa joutui telkien taakse Italian EU-avustusviraston pääjohtaja Filippo Galli, jonka sanotaan ohjanneen ”makaronikeisari” Franco Ambrosionin Italgrani SpA:lle miljoonakaupalla välistävedettyä EU-rahaa.
Unioni maksaa niin reilut rahat sille joka kuskaa ylituotannon yhteisön ulkopuolelle, että se on suorastaan pakottanut liikkeelle ammattirikollisten liigat, joiden verkosto ulottuu Itä-Eurooppasta Tyynenmeren saarille. Muka Venäjälle vietävä sokeri — josta on kuitattu avokätiset vientituet — löytyykin Espanjasta. Ranskalainen yhtiö saa vientikorvauksen rahtaamalla Puolaan juustoa, joka ei kelpaa ihmisravinnoksi. Italialais-itävaltalainen maitojauhefirma on huiputtanut EU:lta 355 miljoonaa markkaa.
Yleisin huiputus on lihakaruselli. Yhdet samat siat ylittävät Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajan kymmeniä kertoja, menomatkalla rahastettiin EU:n vientikorvaus, paluumatkalla tuontitullin hyvitys. Yhdet samat säilykepurkit seilaavat Belgian ja Romanian välillä. Itäeurooppalaisia lehmiä salakuljetetaan Italiaan, jossa ne lahdataan ja purkitetaan, saadaan vientikorvaus myymällä säilykkeet EU:n ulkopuolelle, Maltalle, josta ne palautetaan vaivihkaa Italiaan, jossa kerätään uusi korvaus viemällä liha muka Itävaltaan, mutta myydäänkin paikan päällä. Nettohyöty: 100-150 miljoonaa markkaa.
Huipputapaus on kuitenkin kardinaalien sepelvaltimohin kohdistettu salajuoni. Eräs yhtiö sai vientitukea kuskatakseen voita Vatikaaniin, joka ei ole unionin jäsen. Vientiluvissa oli muutama nolla liikaa: jotta kirkkovaltion asukit olisivat voineet kuluttaa ilmoitetun määrän, jokaisen olisi pitänyt syödä 375 grammaa voita joka päivä vuoden ajan – suunnilleen pöytärasiallinen.
Rakennetukien väärinkäyttö on vielä masentavampaa. Maatalousmiljardeja lypsetään selvästi rikollisin tarkoituksin, hyödynnetään järjetöntä järjestelmää. Suuri osa rakennerahaston avustuksista käytetään suurin piirtein siihen mihin pitikin, mutta itse hankkeet ovat kaistapäisiä. Rakennetuen vika on rakennetuen rakenne.
EU:n oli tarkoitus jatkaa siitä mikä Josif Staliniltä jäi kesken: kääntää joet virtaamaan sopivampaan suuntaan. Kreikan länsirannikolle piti rakennettaman neljän suurpadon ja 18 kilometriä pitkän tunnelin kokonaisuus EU-rahalla — Akheloos-joen suistoon, jonka unioni on luokitellut ”erityiseksi luonnonsuojelualueeksi”. Oikeaan suuntaan virtaava ja säännöstelty vesi olisi (paitsi pilannut kosteikon luonnon, hukuttanut satoja koteja, kirkkoja, kouluja, sairaaloita ja yhden luostarinkin) ravinnut kuivuudesta kärsivän Thessalian maatiloja — aivan oikein: tupakkaviljelmiä.
Paikalliset luonnonsuojelijat saivat yhteisön pudottamaan patohankkeet Kreikan 90 miljardin tukiohjelmasta heinäkuussa 1994. Ympäristökomissaarinä käväissyt kreikkalainen Ioannis Paleokrassas ei uskaltanut toimia ”isänmaan edun” vastaisesti, mikä kadotti tykkänään miehen muutoinkin mitättömän uskottavuuden. Sama kuin panisi suomalaisen vastaamaan EU:n kierrätyspaperiohjelmasta.
Espanjassa EU keinokastelee Ahvenanmaan kokoista autiomaata viljelykuntoon. Samaan aikaan kun yhteisö maksaa kunnon korvaukset peltojen paketoinnista, se kustantaa uusien peltojen tuottamista.
Vaikka melkein kaikki aluerahat menevät Kreikkaan, Espanjaan, Irlantiin ja Portugaliin, rikkaatkin maat siirtävät tiehankkeita ja muuta perusrakenteen uusimista yhteisön kontolle. EU maksoi 96 prosenttia Italian syrjäseutujen puhelinverkkotöistä. Hollannin maineikkaaseen Maastrichtiin suunnitellaan isoa lentokenttää EU:n rahoilla, samoin Belgian Liègeen — 30 kilometrin päähän.
Unionin aluetukirahoja työnnetään jopa suuryrityksille. Portugalin hallitus siirsi saamaansa tukea 10 miljardia markkaa Volkswagen-Fordin uudelle autotehtaalle Lissabonin liepeille. Työntekijöiden koulutustakaan autoyhtiön ei tarvitse kustantaa: unionin sosiaalirahasto auttaa miljardilla. Samaan aikaan yhtiöt irtisanovat työntekijöitään Wolfsburgissa.
Ei ihme, jos teutoonia nyppii. Saksalaisten rahoilla lopetetaan saksalaisia työpaikkoja.
Laajamittaiset petokset ja järjestelmällinen tukien väärinkäyttö on raadellut rajusti Euroopan unionin mainetta, erityisesti komission. Väärinkäytökset ovat helppo ja värikäs esimerkki EU-byrokratian mädännäisyydestä, ja moralistinen media tarttuu niihin mielellään. Tyypillistä on sättiä Eurooppaa ”kalliiksi, väärinkäytösten riivaamaksi, tukiaisista riippuvaiseksi ja pöhöttyneen byrokratian johtamaksi” järjestelmäksi kuten The Sunday Times heinäkuussa 1994.
Euroopan parlamentti on, brittiläisen John Tomlinsonin johdolla, painostanut komissiota valvomaan rahankäyttöä jämäkämmin. Jäsenmaat, erityisesti Britannia (joka ei saa kovin paljon maataloustukea), vaativat järeitä toimia. Tiukimmin motkottavat EU:n tilintarkastajat, joiden jokasyksyisestä rituaalista on tullut niin ennakoitava, tuttu ja toistuva, että komissiolle se on jonkinlainen säännöllinen synninpäästö.
Viimesyksyinen tilintarkastuskertomus moittii komissiota tuttuun tapaan huolimattomuudesta. Sisäisiä tarkastuksia ei ole tehty niin kuin pitäisi, urakkasopimuksia on myönnetty väärin perustein, maksumääräyksiä ovat antaneet ihmiset, joilla ei olisi siihen valtuuksia, ja projektien puutteellisia tilityksiä on hyväksytty. Tukia maksettiin hankkeille, joille ne eivät kuulu, ei ole palautettu maksamattomia rahoja. Surullisimpia ovat hankkeet, jotka eivät saavuttaneet tarkoitustaan, koska samaan aikaan oli rahoitettu vastakkaisia toimia.
Budjettikomissaari Peter Schmidhuber vastasi laimeasti: ”Komisssio ei kiistä, etteikö monin paikoin johdossa olisi parantamisen varaa.”
Schmidhuber ilmoitti ylpeänä, että komissio on terästänyt toimintaansa. Se on ehdottanut, että jäsenmaat laatisivat ”mustan listan” maataloustukien väärinkäyttäjistä. Komissio on avannut oikein vihjepuhelimen, johon kuka vain voi kannella, jos naapurin isäntä erehtyy baarissa tarjoamaan kaikille kierroksen, ”Rysseli maksaa!”
Reviisorit ja mepit ovat alkaneet, aiheestakin, epäillä, että komissiolla ei ole aiettakaan korjata tilannetta. Jotkut ovat jo alkaneet epäillä, että siihen on synkät syyt.
Europetoksia tonkiva ranskalainen kansanedustaja François d´Aubert ei syytä komissiota lepsuudesta, vaan suoranaisesta korruptiosta. Kun virkamiehillä on jaettavanaan miljardeittain tukiaisia — tosiaan, jokaisen kautta kulkee viisi-kuusi kertaa enemmän rahaa kuin Kansaivälisessä valuuttarahastossa — on vääjäämätöntä, että vastaanottajat lahjovat maksajia, sääntöjä kierretään, varoja katoaa johtavien byrokraattien taskuihin. Komissio ei ole koskaan tehnyt yhtään sisäistä tutkimusta, eikä ketään ole koskaan syytetty, ainakaan julkisesti. D´Aubert sanoo, että Brysselissä vallitsee oma vaikenemisen lakinsa — Euromerta.
Toisaalta komissio on pääsemättömässä tilanteessa. Vaikka se onnistuisi selvittämään useampia väärinkäytöksiä, kuka tahansa voi heittää arvion paljastumattomista tapauksista. Ja vaikka sillä olisi tuhat tutkijaa, ne eivät ehdi millään laskea viiden miljoonan farmarin navetoista päitä ja pelloilta tähkäpäitä. Ja vaikka petokset paljastettaisiin, rahoja on turha toivoa takaisin.
Keväällä 1994 tilintarkastajien puheenjohtaja André Middelhoek kormuutti komissiota siitä, että se on onnistunut imuroimaan takaisin vaivaiset seitsemän prosenttia niistä kahden vuoden takaisista vääryydellä maksetuista rahoista, jotka reviisorit olivat arvioineet mahdollisiksi periä.
EU:n tukijärjestelmä on kerta kaikkiaan liian iso ja hallitsematon.
Juuri sama keino, jolla komissio on hankkinut valtaa, kääntyy sitä vastaan, tuhoaa sen valtaa.
On oikeastaan vain yksi asia, joka suututtaa kansalaista vielä enemmän kuin europetokset. Vain yksi tapaus, joka herättää vielä enemmän epäluuloa, suoranaista kuvotusta.
Se on karmea kkd.
Seuraava luku: