13. Historian mainoskatko
Kun kaikki ovat keskiluokkaa, kukaan ei ole
Minulle ennestään tuntematon nainen viittoilee, kutsuvasti.
Siro pieni afrikkalainen nainen, musta iho valkoista sukkaa vasten, istuu näyteikkunassa, keittiöjakkaralla kirkkaansinisen fluorisoivan loistelampun valossa. Yllä särkynyt ja sammunut valokyltti ”Bar Cool”. Nainen jauhaa sämpylää, nieleskelee kiivaasti ja viittoo sisään, valmiina keskeyttämään ruokatunnin.
Emmin hetken. Miksikäs ei?
Talo on kadunpätkällään ainut, joka puolelta pommitetun autiomaan piirittämä. Tyhjillä tonteilla törröttävät nokiset tiilihampaat.
Likaisia neonkylttejä:
Joy-Love
Lusty´s Hall
Cabaret
Rue Charbonniers häviää niin kuin hiilenpolttajat, ja koko Pohjoisaseman seutu. Pääkadun kulmassa, Edistyksen kadulla, valtava moukari paukuttaa kerrostalon rankaa. Betoniseinät luhistuvat, lohkeilevat ulvahdellen. Raudoitukset sojottavat liuskeiden röykkiöistä kuin villi pajukko.
Kuun maisemasta kohoavat pilvenpiirtäjät kuvastelevat toinen toisiaan valtavista lasipinnoista. Keskiajan kansa sai nöyrtyä pienuuttaan, kun katse huimaantui katedraalien taivaaseen pingottuvien tornien juurella; Pohjoisaseman peilipalatsit sinkoavat sokaisevan auringonsäteen katsojaan joka edes yrittää hahmottaa itseänsä mittakaavaan.
Kongressihotellien ja pääkonttoreiden kimmeltävän, häikäisevän maailman juurella eletään pysyvässä hämärässä, saastaisissa sementtitunneleissa, viemärien, joutomaan ja raunioituvien huorakortteleiden tunkiossa. Sheraton-hotellin edustalla kaivinkone tonkii kuralampea avoviemärin suuaukolla. Paska haisee, muttei yllä 23. kerrokseen.
Kotirouva nojaa Nissaniin paskalammen rannalla. Lyhyt, lihava nainen vihreässä villatakissa, sinisissä verkkareissa, lyttyyn astutuissa tennareissa.
Hän saa seurakseen harmaapukuisen miehen, joka rupattelee jotakin salkku kainalossa. He poistuvat yhdessä, tyhjän tontin lauta-aidan taakse. Lounastunti Gare du Nordilla.
Ja ylimpänä, valtakuntaa valliten, pyörii Mercedes Benzin johtotähti.
Poistun afrikkalaisnaisen luota pettyneenä. Hän jatkaa lounastaan. Muut lihavitriinit ovat tyhjiä. Seuraavan ikkunan tuoli tuo muistoja hammaslääkärin vastaanotosta, vieressä pöydällä on vauvaöljyä ja Prima-naistenlehti, otsikko:
14 reseptiä alle 20 minuutin herkuista
Märkä, mustanharmaa betoninen kuilu johtaa asemalta Rogier-aukiolle, seksikauppojen ja tirkistelyesitysten välistä. Musta mies on pysäköinyt kolhiintuneeen sinisen auton keskelle katua, odottaa kiireettömästi. Babylonin vieressä on Paradise, tuntihotellin portaikon juuressa maisematapetti virittää etelämerellisiä tunnelmia.
Kadulla on pari pöytää, jossa istuu Bob ja Bobin ystävä. Bob on loukannut kätensä pahan näköisesti, siteessä on verisiä täpliä. Bob sanoo olevansa Englannista, mutta kieltä hän ei kumminkaan ole oppinut. Kun kysyn, eikö Bob kuitenkin ole Zairesta, hän vihastuu, ja kuvittelen Bobin ystävän vaivihkaa hamuavan jotakin pöydän alla.
Kiiruhdan pois. Vastaus ja vastaanotto on sama kuin Bar Coolin naisella.
Kun astuin sisään, vähäpukeinen musta nainen asetti sämpylänpuolikkaan pöydälle ja astui venytellen korokkeelta pimeään ja autioon huoneeseen, tunkkaiseen kuin hylätyn työväentalon eteinen.
Hymyilin ystävällisintä hymyäni:
– Kiitos kutsustanne. Minulla on vain yksi kysymys. Mikä päivä tänään on?
Hän jähmettyy, epäluuloisena, ja kutsuu nopeasti ystävää apuun. Sermin takaa ilmestyy toisen mustan naisen pää, joka tuijottaa minua yhtä varuillaan.
– Niin, olen tekemässä gallupia, että mikä erityinen päivä tänään on, toukokuun yhdeksäs?
– Menkää muualle kyselemään, nainen torjuu ja huitoo ulos, poispäin, paljon kiivaammin kuin sisään houkutellessa.
– Ette tiedä?
– En, en!
Nainen kääntää selkänsä suuttuneena, karistaakseen rasittavan hullun ja tunkeilevat kysymykset.
Kun yritän kertoa Schumanin julistuksesta, naiset vasta pillastuvat.
Ei! Ei! Pois, pois, kyttä, virkavallan edustaja, ei mitään julistuksia, määräyksiä, lakeja, uhkavaatimuksia! Ei Schumanin eikä muidenkaan!
Karkaan ulos.
Schumanin kätyri!
Sisämarkkinat avautuivat tammikuun 1. päivänä 1993. Samalla hetkellä Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni. Sen piti olla talousyhteisön suurin hetki, siihen kiinitetty kaikki toiveet kahdeksan vuoden ajan. Cecchinin raportit tiukkuivat mettä ja hunajaa: kun vaurauden esteet murrettaisi, saataisi miljardien markkojen palkinnot. Kirkonkellojen kumautettua kahdennentoista lyöntinsä kansalaiset halaisivat toisiaan liikuttuneina, rumpujen päristessä ja torviseitsikkojen töräyttäessä An die Freudea mantereen joka nurkassa, Ulko-Hebrideiltä Pohjois-Sporadeille —
— ja silloin kaikki romahti.
Sisämarkkinoiden aattona Tanska äänesti Maastrichtin sopimusta vastaan. Manner joutui valuuttakriisiin. Ja juuri vuonna 1993 EU:n pitkään hidastunut talouskasvu putosi miinukselle, ensi kerran sitten öljykriisin.
Sen sijaan itänaapureiden bruttokansantuote loikkasi 1991-1992 ahdingon pohjalta yli kymmenen prosenttiyksikköä.
Komissio oli ottanut itselleen kaiken kunnian 1980-luvun pulleista vuosista — nyt se pantiin vastuuseen epäonnistumisesta. Kansalaiset ryhtyivät irtisanomaan hiljaisen hyväksynnän sopimusta.
Jos 1989 oli annus mirabilis, 1992 oli annus horibilis. Kun ihmeiden aika oli ohi, alkoi kauhujen kausi.
Historia oli palannut mainoskatkolta, kun useimmat olivat vielä jääkaapilla.
Teknokraatin ja kenen hyvänsä muun arvomaailmassa on tärkeä ero. Teknokraatin mielestä talouskasvu on päämäärä, jonka saavuttamiseksi voi kurjistaa ihmisten hyvinvointia. Kenen hyvänsä muun mielestä hyvinvointi, elämisen laatu, on päämäärä, jonka väline on talouskasvu. Sitäkään ei aina edes tarvita.
Teknokraatin ”pitkäjänteinen” ja ”kokonaisvaltainen” suunnittelu tähtää ”rakennesopeutukseen”, ja saattaa kestää vuosikymmeniä, ennen kuin se tuotta teoreettisia ja abstrakteja tuloksia: käppyröitä ja taulukoita. Kansalainen malttaa odottaa enintään vuoden, pari — ja epäilee, että hän on juuri se rakenne, jota sopeutetaan.
Tuskin epämääräiset huolet katoavista investoinneista, supistuvasta BKT:stä, markkinoiden temmellyksestä ja oikullisista suhdanteista juurikaan Euroopan kansalaista helistivät. Mutta pysyvä ja paheneva työttömyys, kasvava köyhyys ja osattomuus tärähtivät suoraan keskiluokan arkeen.
Euroopan unioni on kenties ratkaisevimmin epäonnistunut työttömyyden vesuroinnissa.
Vuosikymmenen alussa työttömyys kasvoi prosenttiyksikön vuodessa. Nyt se on asettunut 10,7 prosentin tuntumaan. Se on yli puolitoista kertaa Yhdysvaltain ja yli kolme kertaa Japanin luku.
17 miljoonan ihmisen suurtyöttömyys on osoittanut Euroopan talousyhteisöstä kaksi kivuliasta ristiriitaa.
Ensinnäkin sen talouspolitiikka on epäonnistunut. Jopa ripeän kasvun vuosina työllisyys on kasvanut keskimäärin vähän toista prosenttia, ja valtaosa uusistakin töistä sijoittuu julkishallintoon. Ja onnistuessaankin epäonnistunut. Ennusteiden mukaan kiihkeäkään talousnousu ei juuri kohenna työllisyyttä — ilmiö on jobless growth. Talouden tehostaminen ja pääomien vapauttaminen pahentavat aina työttömyyttä. Jos vaikka Euroopan valtionyhteiöt yksityistettäisiin, yli 800 000 ihmistä joutuisi kortistoon.
Paljastui vielä perusteellisempi, käänteentekevämpi ristiriita. Huonoina aikoina ei käy kieltäminen, etteivätkö talous ja politiikka tosiaan kuulu yhteen. Rujo todellisuus murtautuu kauniin teorian läpi, kun poliitikkojen tavoittelema talouskasvu ei muunnu ihmisten tuntemaksi hyvinvoinniksi.
Jacques Delorsin mielestä talouden aiheuttamia ongelmia on pakko ratkoa politiikan keinoin.
Hyvästi talousyhteisö, tervetuloa —
— poliittinen unioni.
Kuten katolinen demari ainakin, Delors huolestui siitä, että taloudellisen yhdentymisen ja sisämarkkinoiden lopullisen vapauttamisen jälkeen on aika ajatella ihmisiäkin, jotka ovat jääneet maailmanlaajuisesti liittoutuneen pääoman puristukseen.
Kun pääoma oli yhtynyt, piti rakentaa sille vastavoima, poliittinen yhteisö. Markkinat kun eivät sittenkään pysty huolehtimaan yhteiskunnasta. Ihmiset ovat liian epätäydellisiä, ne eivät istu puhtaaseen ja kauniiseen teoriaan.
Yhteisen valuutan tarkoitus on suojata kansantalouksia keinottelijoilta, ja vähintään sivutuotteena tuottaa kansalaisille taloudellista turvallisuutta. Yhteinen sosiaalipolitiikka puolustaisi työntekijöitä, äitejä, lapsia ja vanhuksia suuryritysten saneluvallalta.
Liike-elämälle on sitä edullisempaa, mitä hatarammaksi ja suppeammaksi Euroopan unioni jää. Sitä vapaammin voi kilpailuttaa yhteisön maita ensinnäkin keskenään ja toisaalta Itä-Euroopan halpatyön keitaita, saastutuskeskuksia ja veroparatiiseja vastaan.
Komission ja useimmat jäsenmaat heräsivät 1980-luvun lopulla huomaamaan, että valtava sisämarkkina-alue johtaa välttämättä ”sosiaaliseen dumppaukseen” — halvan, sorretun, alaikäisen työvoiman käyttöön kilpailuetuna.
Peruskysymys on: alennetaanko sosiaaliturvan standardit kilpailijamaiden tasolle, tai pyritään sitomaan kilpailijat läntisen Euroopan normeihin.
Silloin ne normit on luotava.
Strasbourgin huippukokouksessa 1989 yksitoista jäsenmaata hyväksyi julistuksen työntekijöiden perusoikeuksista. Maastrichtin sopimukseen liitettiin sosiaalipoliittinen osa. Vasta melkein kolme vuotta myöhemmin, syyskuussa 1994, ministerineuvosto hyväksyi lain työntekijöiden kuulemisesta monikansallisissa yrityksissä.
Liian myöhään.
Liian myöhään.
Poliittisen yhteisön hyytävä ironia: kun yhteisö ryhtyi kansalaisen asialle, kansalainen oli jo hylännyt sen.
EY oli epäonnistunut itse itselleen määrittelemässä tehtävässä. Se ei saanut aikaan talouskasvua, saatikka lisännyt hyvinvointia. Se ei edes ollut taloutensa herra, vaan vapautetut markkinat soittelevat sillä haluamiaan biisejä. Sen oikeutus oli mennyttä.
Tällaisissa tilanteissa pankin johtokunta yleensä erotetaan. Nyt, päin vastoin, isännistö halusi hoitaakseen uusia tehtäviä sosiaalipolitiikasta yhteiseen armeijaan. Delors vaati 2000-luvun valtuutuksia 1950-luvun keskushallinnolle — ikään kuin poikkeustila ei olisi vieläkään päättynyt.
Euroopan yhteisö oli ikään kuin myöntänyt, että sen toiminta oli johtanut vääriin tuloksiin, että lupaukset olivat katteettomia. Epäonnistumisen perimmäinen syy oli se, että lähtökohta oli väärä ja rajoittunut. Mutta se ei suostunut ottamaan vastuuta harteilleen, kieltäytyi itsekritiikistä ja johtopäätöksistä.
Taloutta ei olekaan ilman politiikkaa. Markkinoiden vapauttaminen ei sittenkään riitä, vaan on puututtava ihmisten arkeen.
Kun EY ryhtyi liimaamaan politiikkaa takaisin talouteen, se kielsi oman toiminta-ajatuksensa.
Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta ristiriita: talousyhteisö oli lopettanut politiikkaa viimeiset 30 vuotta, äkkiä se katsoi parhaaksi ryhtyä tekohengittämään sitä. Ankeina aikoina unioni vaatikin kansalaisiltaan ”uskallusta, rohkeutta, mielikuvitusta ja idealismia”.
Mutta politiikan voimat ovat niin kuin markkinavoimatkin. Niitä ei voi päästää valloilleen, ja samalla toivoa, että niitä voi hallita.
Politiikka virkosi, mutta lähti hortoilemaan ihan väärään suuntaan.
Vapaakauppa tuhoaa työläiset, se on ollut selvä jo sen keksimisestä alkaen. Heti 1848 Karl Marx jyrisi kuuluisan tuomionsa kaupan vapauttamisesta — missäs muualla kuin Brysselissä.
”Jos kaikki tavarat halpenevat, niin alenee myös työn hinta”, Marx ennusti, melkein puolitoista vuosisataa ennen kuin työnantajat vaativat ”joustoa”.
Suomen vasemmisto törmäsi 1970-luvulla katalaan ongelmaan: työväenliike taisteli jäsenilleen videot, eikä saa niitä heistä irti. Britannian sosialisteille ongelma oli tuttu jo sata vuotta aikaisemmin. Robert Owenin ja muiden varhaisten sosialistien ammattiyhdistys- ja osuuskunta-aatteet syrjäytyivät, kun työläisten nouseva elintaso toppuutteli vallankumoushaluja. Ja vauraus oli vapaakaupan ansiota.
Bertrand Russell hahmotti peräti sykliä vapaakaupan ja sosialismin välille. Kun vapaakauppa nuukahti 1880-luvulla, työväenliike menestyi. Ja kun vienti lähti taas vetämään, sosialismi näivettyi, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Pulavuonna 1934 Russell näki brittiläisen sosialismin taas voimistuneen. ”Kenties tämä ei ole syklin viimeinen kierros”, hän arveli, ”mutta joskus viimeinen kierros tulee.”
Francis Fukuyama on kerrankin samaa mieltä – tosin tälläkin kertaa Historian viisari päätyi täsmälleen päinvastaiseen ääriasentoon kuin Russellin profetiassa.
Vuoteen 1989 mennessä vasemmisto oli jo täysin hylännyt Marxin marinat ja omistanut oman ”keskitetyn kokonaisvaltaisen suunnittelun” aatteensa EU:n talouskasvukoneen pyörittämiseen.
Proletariaatin diktatuuri korvattiin keskiluokan diktatuurilla.
1980-luvulla perinteisen vasemmiston edistyskriittisen roolin omaksuivat vihreät, joihin risteytyi neljä länsimaisen elämäntavan kritiikkiä: ekologinen huoli, rauhanliike, kehitysmaasolidaarisuus ja uusyhteisöllinen nostalgia. Taloudellisen kasvun ja teollisen hyvinvoinnin osoitettiin tuottavan enemmän ongelmia kuin vastauksia. Politiikan ja talouden eliitti oli ymmällään, ainakin hetken aikaa.
Ekologien mielestä tuotteiden hinnat eivät heijasta ympäristölle aiheutuvia kuluja. Yhden jogurttipurkin ainekset ovat matkustaneet 7 695 kilometriä ennen kuluttajalle joutumistaan: mansikat tulevat Puolasta Saksan Aacheniin, käsitellään ja viedään sieltä tehtaaseen Stuttgratiin, purkin kansi tulee Ranskasta ja purkkikartonki Saksan pohjoisosista.
Kolmas maailmalaisia korpeaa se, että uusliberalistiset Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto tekevät tuhojaan kehitysmaissa ”rakennesopeutuksen” nimissä — mutta vaikka talouden hevoskuuri onnistuisikin ja vienti hyrräisi, esteenä ovat EU:n ulkotullimuurit. Kehitysmaille on jaettu Musta Pekka: saatiin vapaakaupan ideologia, muttei vapaata kauppaa.
Spagettivatikaani ei ollut varautunut kohtaamaan arvostelua, joka jäytää sen olemassaolon perimmäistä oikeutusta.
Se ei pysty hallitsemaan luomaansa markkinajärjestelmää.
Se ei pysty ratkaisemaan vapaiden markkinoiden tuomia ongelmia.
Se ei ole ratkaisu, vaan osa ongelmaa.
Spagettivatikaani ei ehkä tullut ajatelleeksi, että funktionalismi voi toimia toiseenkin suuntaan. Kun yhdentymisen vastustus saa ensimmäisen suuren voittonsa Tanskan Maastricht-äänestyksessä, mikään ei voi estää sitä voimistumasta — ennen kaikkea Britanniassa — ja valloittamasta uusia alueita — ennen kaikkea Ranskan.
EU-kritiikistä on tullut pysyvästi spagettivatikaanin PR-miesten peräpukama. Etenkin, kun vapaita markkinoita vastustavat nyt äänekkäimmin oikeistolaiset.
Vanhan ja uuden oikeiston käsitteet ovat vähän sotkuisia. Englannin konservatiivipuolue, siis ”vanha oikeisto”, omaksui 1980-luvulla uuden, dynaamisen uusliberalismin. Thatcherilainen Britannia ei halunnut EU:sta kaikkialle kärsäänsä työntävää säätelyhallintoa nyt, kun omalle valtiolle oli varattu vain yövartijan rooli. 1990-luvulla ilmestyi ”uusi oikeisto”, joka taas on oikeasti konservatiivinen, kansallishenkinen ja protektionistinen. gatt-kriitikot eivät halua EU:n vapauttavan markkinoita nyt, kun oma valtio voi taata kansalaisilleen vain yövartijan palvelut.
Marxismi tekee yllättävän paluun äärioikeiston riveihin. Historia ei loppunut, vaan peräti toistuu. Ja juuri siten kuin Marx itse sanoi: ensimmäisellä kerralla tragediana, toisella kertaa farssina.
Vapaakaupan vastaisen oikeiston kritiikki on ihan sama kuin Marxilla: Vapaakauppa ”aiheuttaa entisten kansallisuuksien hajoamisen ja kärjistää huippuunsa proletariaatin ja porvariston välisen vastakohtaisuuden”.
”Se luo yhteiskuntaan vielä suuremmat luokkaerot kuin Marx osasi kuvitellakaan”, James Goldsmith panee paremmaksi, uusprotektionistien keulahahmo ja tuore meppi, jonka Maastricht-vastainen puolue Autre Europe (Toinen Eurooppa) menestyi hyvin Ranskan eurovaaleissa 1994.
Juuri kun kaikki olivat päässeet keskiluokkaan, keskiluokka romahtaa. Kun työpaikka onkin epävarma, työntekijän elämä on liikkuvaista, ahdistavaa ja köyhää. Työnantajilla on kaikki valta määrätä palkka, työolot ja työajat — tai siirtää työ halpamaahan. Sinne siirtyvät paitsi aivottomat liukuhihnahommat, myös palvelut.
Keskiluokkaa 1980-luvun lopun lupaukset hymähdyttävät katkerasti. Tulojen piti lisääntyä: todellisuudessa se köyhtyy koko ajan. Vapaa-ajan piti lisääntyä: todellisuudessa monessa perheessä tehdään kolmea työtä, ja niitäkin entistä lujemmin.
Keskiluokasta onkin tullut proletariaattia.
Työttömyyden pelko voi olla räjähdysalttiimpi voima kuin itse työttömyys. 17 miljoonan syrjäytyneen kapinaa EU:n ei tarvitse pelätä — nehän ovat syrjäytyneitä — mutta jos keskiluokka hermostuu, silloin Unionin päivät on lueteltu.
Joulukuussa 1991 ainakin minulle selvisi, mitä on odotettavissa ”uudesta, parannetusta” Euroopan yhteisöstä. Maastrichtin sopimusta edeltävällä viikolla haastateltiin A-studiossa Suomen teollisuuden ja työnantajien Brysselin-toimiston johtajaa, ikääntynyttä skinheadia nimeltä Kari Jalas.
— Sosiaaliden dumppaus, jos tarkoitetaan sitä, että tuotanto siirtyy sinne, missä yksikköhinnat ovat edulliset, niin siihenhän pyritään.
Ajattelin, että olisi kiva, kun saisin dumpata jonnekin myös tämän Jalaksen. Vaikka King Kongin peräpuikoksi.
Britannia jäi seuraavana viikonloppuna sosiaalisopimuksen ulkopuolelle, kuten se oli jo jättäytynyt Strasbourgin julistuksesta. Myöhemminkin saarivaltio on ilmoittanut, että se ei sovella EU:n sosiaalidirektiivejä.
Uusliberalistien mielestä raukkamaiset katoliset ja pelkurisosialistit ovat antaneet periksi todellisuudelle, vastoin teorian vaatimuksia.
Brittien mielestä halvalla työllä, heikolla työsuojelulla, lyhyillä lomilla ja olemattomilla vanhempainrahoilla on voitava kilpailla kuten energian tai raaka-aineen hinnalla.
Niin Britannia nyt kilpaileekin — EU:n sisällä. Vapaakauppiaista tuli vapaamatkustajia.
Myös Euroopan työnantajien yhteisliitto unice vastustaa eurooppalaista minimipalkkaa ja työaikalainsäädäntöä. Ja muiden mukana Suomen teollisuuden ja työnantajien liitto, jonka toimisto on Brysselissä Hyväntekeväisyyden kadulla. Suomen kamaralla patruunat ovat kovin höveleitä, mutta Euroopan kabineteissa ne näyttävät olevan koko ajan viiden viskin uhopäällä.
Jalas puolustaa ylväästi kansallisten kulttuurien erikoispiirteitä ja vuosisataisia perinteitä Brysselin byrokraatteja vastaan. Hänestä on ”järjetöntä”, että EU:n keskushalinto määräisi, mikä on yötyö, koska se on kuulemma ”eri asia” Espanjassa kuin Tanskassa.
Onko niillä eri kellojärjestelmä vai miten se on eri asia?
Häveliäisyyssyistä Jalas ei mainitse suoraan sitä eroa, että Espanjassa ei makseta yötyölisiä.
Kolme viikkoa Delorsin vierailun jälkeen, Kokkolan elokuun yössä nuorisojoukko kaatoi Anders Chydeniuksen.
Pronssinen patsasjärkäle kärsi vain pintanaarmuja, mutta yksi huligaaneista jäi sen alle ja joutui sairaalahoitoon.
Markkinatalouden ohjaamisen vertauskuvaa tarvinnee tuskin paksummasta rautalangasta vääntää.
Vapaakaupan ja sosiaalitoimen epätoivoinen kompromissi on tehnyt Euroopan unionista jakomielisen. Se ei ole enää pelkkä talousyhteisö, mutta ei ihan poliittinenkaan unioni.
Samoin kuin demokraattisen edustuksen pikku puutteet piti hoidettaman postimerkeillä ja lippuparaateilla, talousjärjestelmän tuottamat kärsimykset oli oiottava pienillä parannuksilla, tuotekehittelyllä.
Työttömyydelle EU ei mahda mitään, eikä tahdokaan mahtaa. Viimeisimmätkin yhteisömaat luopuivat täystyöllisyyden tavoitteesta 1980-luvulla, ja keskittyivät inflaationvastaiseen taisteluun, ankaraantalouskuriin — ja pääomien houkutteluun. Ja tiukka talouspolitiikka tiukentuu entisestään, kun tavoitellaan EMU-kriteereitä.
Jacques Delors laati kovasti mainostetun Valkoisen kirjan ”kasvusta, kilpailukyvystä ja työttömyydestä” Brysselin huippukokoukseen 1993. Muuta ei valmistelusta jäänyt jäljelle kuin ”joustoa”. Ohjelman perusteella Espanjan hallitus saattoi murentaa irtisanomissuojaa — työllisyysohjelma vain pahensi työttömyyttä.
Essenissä 1994 Delorsilla oli tarjota vain muutamia mikrossa lämmitettyjä jäänteitä edellisestä jouluateriasta. Suurella rummunpäristyksellä valtiojohtajat ratkaisivat Euroopan massatyöttömyyden päättämällä perustaa yritysjohtajian kilpailukykyneuvoston ja edistämällä suuria liikennehankkeita, Trans European Networkia.
Siis European Roundtable pannaan vetämään European Roundtablen omaa ohjelmaa. Työtä on tarjolla vain mantereen asvaltoimisessa.
Talousyhteisön ristiriita on sovittamaton: tehokas talous tarvitsee yhä vähemmän ihmisiä. Epätäydellisiä ihmisiä on mahdoton sopeuttaa täydelliseen teoriaan.
World Trade Organization siirtää Euroopan unionin jakomielisyyden maailman tasolle.
Clintonin hallinnon kauppaneuvottelija Mickey Kantor asetti gatt-sopimuksen allekirjoittamisen ehdoksi, että wto nimenomaan puuttuu ympäristön pilaamiseen ja ”sosiaaliseen dumppaukseen”.
Työolojen standardoinnista nousi tuima riita. Kaakkois-Aasian maiden Bangkok-ryhmä vastustaa Malesian johdolla ankarasti minkäänlaisia työvoimasäädöksiä. Ne ovat ”protektionistisia”, elleivät peräti ”imperialistisia”.
Jotkut hieraisivat silmiään, kun britannialainen gatt-komissaari Leon Brittan tuki Yhdysvaltoja sydämellisesti — melkeinpä delorsilaisin sanankääntein. Malesian aatehan on ihan sama kuin Britannian. Mutta siinä missä unionin taso haittaa Britannian kilpailukykyä ”kohtuuttomasti”, Britannian taso ei haittaakaan ”kohtuuttomasti” kehitysmaita. Uusliberalismi voi olla valikoivaa sekin.
wto:n vastustajat puolestaan liikkuvat samoin argumentein kuin EU-kriitikot. Ja kuten Maastrichtista, vastakkaiset voimat ovat löytäneet yhteisen vihollisen Marrakeshista. Yhdysvaltain äärioikeiston Pat Buchanan lietsoo taistelua kansallisen itsenäisyyden puolesta wto:n ”maailmanhallitusta” vastaan. Kuluttajaliikkeen kärkiveteraani Ralph Nader julistaa, että vapaakauppajärjestö on jättiläisyritysten salajuoni.
Sekä tiukat uusliberaalit että vihaiset uusprotektionistit ovat samaa mieltä yhdestä asiasta: ei ole olemassakaan vapaita, mutta sosiaalisia markkinoita. Se on sisäisesti ristiriitainen käsite, tuhoon tuomittu yhtälö, jonka molemmat komponentit syövät toisiaan. Vähän niin kuin liberaali maalaisliitto.
Loppujen lopuksi John Major ja jopa Kari Jalas ovat oikeassa. Rajaton, omatunnoton kilpailu on Euroopan yhteisön liikeidea.
He ovat oikeassa: poliittinen unioni on petos.
Konjakkikauppiaan unelma Euroopan yhteisön asteittaisesta syventämisestä osoittautui tykkänään vääräksi. Eurooppa ei ole raketti, josta irtoavat ensin kansantaloudet, sitten kansalliset politiikat ja viimein kansalliset kulttuurit — Historin päätteeksi galakseissa sinkoilisi enää Unionin alus, Liiton arkki.
Talouden yhdentymisestä ei seuraa poliittinen yhdentyminen, ainakaan talousyhteisön laeilla, logiikalla ja rakenteella.
Minulla on tili Äänekosken Sypissä. Vaikka pankki ei toimi aina toiveitteni mukaan, enkä voi juurikaan vaikuttaa korkotarjouksiin ja palvelumaksuihin, olen passiivisen tyytyväinen. Mutta jos Äänekosken Syppi vaatii tulevaa lastani puolestaan rintamalle, haluan ehdottomasti sanoa sanani pankin päättävissä elimissä.
Politiikka on kokonaan eri lajinsa. Talous on aina (marxilaisittain) ylärakennetta, kansalaisten valitusten ja vaatimusten ulottumattomissa. Politiikka on jokaiselle omaa ja välitöntä, kansalaisen ainoa vallan osinko. Ja mitä vähäisemmäksi valta käy, ja mitä enemmän vaaleilla valitun vallan merkitys vesittyy, sitä lujemminkin ehkä pidetään kiinni viimeisestäkin osallisuuden riekaleesta.
Kun halutaan ”poliittinen yhteisö”, kansalaisten täytyy sitoutua siihen. Siihen ei riitä passiivinen hyväksyntä, vaan tarvitaan aktiivista osallisuutta. Spagettivatikaani halusi poliittisen valtakirjan, mutta ei halunnut antaa vastikkeeksi osallistumisen oikeutta.
Se halusi sekä syödä että säästää kakun — niin kuin uusitussa, parannetussa Maastricht-sopimuksessa.
Samantapaista reformia tehtiin toisessa suuressa teknis-taloudellisessa keskushallinnossa. Yhtä lailla kuin ”sosiaalisempi talousyhteisö”, Gorbatshovin ”avoimempi Neuvostoliitto” jäi puolitiehen. ”Ihmiskasvoista kapitalismia” ei synnytetä yksinvallasta. Epädemokratialle ei voi rakentaa demokratiaa.
Johtopäätöstä ei viety loppuun: kun toiminta-ajatus muuttuu, myös toiminta pitää muuttaa.
Tanskan Maastricht-äänestys opetti, että politiikka ja talous eivät voi yhdentyä yhtä aikaa, rinnakkain, sanoo ranskalainen sosiologi Alain Touraine. Talouden ja politiikan lait ovat päinvastaisia. Taloudessa valta tuppaa keskittymään huipulle; ylikansallisille yhtiöille, Gatt-järjestelmälle, seitsemän rikkaimman maan huippukokouksiin. Talous noudattaa kapeaa liiketaloudellisen tehokkuuden logiikkaa: on järkevää keskittää, yhdistää, suunnitella, standardoida, tehdä suurta sarjaa. Valta tihkuu ylhäältä alaspäin.
Poliittinen yhdentyminen ei voi rakentua muutoin kuin alhaalta ylös. Parhaimmillaan se on moniäänistä: kaikki suunnat, alueet, sukupuolet, iät ja luokat saavat edustusta. Sitä ei voi suunnitella tai suunnata. Edustus on itseisarvo, tehokkuus ei.
Talous on maailmanlaajuista, politiikka on paikallista. Näitä ei voi yhdistää muutoin kuin kiskomalla talouden päätäntävaltaa alaspäin ja pukkaamalla politiikkaa ylöspäin; demokratisoimalla talous ja solidarisoimalla politiikka.
Euroopan poliittinen yhteisö on järjestettävä samanlaisten periaatteiden mukaisesti ”kuin mikä tahansa yhteisö”, Jacques Delors on sanonut. Se ei tarkoita lippumarsseja, postimerkkejä, sadan ecun seteleitä, vaan —
— vallan jakoa.
Yhteenveto kansalaistaidon ja laskennon kertauskurssista:
Näin voi toki jatkua, kenties loputtomiin. Euroopan kansalainen voi olla pelkkä kevytdemokratian kuluttaja.
Vaikka Euroopan unionin koko ideologia perustuu siihen, että markkinat on vapautettava kilpailulle, sen ei tarvitse tuoda tuotettaan politiikan avoimelle areenalle.
Kardinaalit voivat messuta yleviä moraalisaarnojaan, vedota solidaarisuuteen ja luvata paratiisillista tulevaisuutta. Sisämarkkinaohjelman direktiivisavotan jäljiltäkin Länsi-Eurooppaan jää kaksi suljettua sektoria. Maatalouden ja politiikan markkinat.
Asialla on toinen puolensa. Jos Euroopan kansalainen on pelkkä kuluttaja, niin Euroopan unioni ei voi olla enempää kuin supermarket.
Siksi on turha kantaa huolta Euroopan unionin demokratisoitumisesta. Poliittista unionia ei ole eikä tule, elleivät sen asukkaat tee sitä. Ei poliittista unionia ilman solidaarisuutta.
EU voi saada kuluttajilta rahat, mutta ei henkeä.
Samaa tarkoittaa vanha legenda Klondykestä. Kultakuume toi erämaahan mainareita mantereen kaikilta kolkilta. Malmion ympärille kyhättiin kaupunki, jonka pahvilla paikatuista hökkeleistä kullankaivajat kömpivät aamunkoitteessa kaivokseen. Kultasuoni oli rikas, ja siltä näytti, loputon. Kaupunki vaurastui, rakennettiin hotelli, kapakka ja koulu. Sitten malmi alkoi ehtyä. Kaivoskuilu lonkeroitui yhä laajemmalle, kun tuhannet miehet louhivat uuden suonen toivossa. Yhtenä aamuna hotelli oli vajonnut viisitoista senttiä. Seuraavana päivänä melkein puoli metriä. Jotkut tajusivat, että kaupugin perustuksia syödään, se on tyhjän päällä. Se painoi kanjonia kokoon, luolan katosta irtoili isoja kiviä. Muutamat menivät metsään ja kaatoivat isoja honkia pönkiksi. He tukivat luolan kattoa, toisaalla muut näversivät kuilua edemmäs. Hotelli ei vajonnut enää, mutta kunnantalo alkoi kallistua. Yhdet pönkittivät, toiset louhivat. Kaivajia kehotettiin hakemaan tukipuita, mutta nämä kieltäytyivät: ei ole varaa. Kiveä on hakattava entistä enemmän, kun malmi on vähentynyt. Pönkkämiehet seurasivat louhijoita yhä kauemmas kuilun uumeniin. Hökkelit särkyivät, taloja romahteli. Pönkkämiehet vetosivat naisiin ja lapsiin. Ne kohauttelivat harteitaan. Sortukoot talot, me asutaan vain vuokralla. Haarakuilu romahti, kahdeksan kaivosmiestä jäi kivivyöryyn. Seuraavana päivänä syntyi käsirysy, kun pönkkämiehet yrittivät estää louhijoita menemästä kaivokseen. Tappelun laannuttua miehet läähättivät tunnelin suuaukolla. Päätettiin pitää kolmen vuoden kahvitauko.
Seuraava luku: