Delors Kokkolassa

Jotkut tytöistä ovat selvästi peloissaan.

Meteli viiltää tärykalvoja, Sssshhhwuuuuusssssshhhhhhh… kimeä pyörivä tainnuttava suhina heinäkuun kuumassa aamussa. Kaikki pitelevät korviaan, kun armeijan punaruskea potkurikone FF2 liukuu Kruunupyyn lentokentän kiitorataa, paitsi Esko Aho. Kone näyttää vyöryvän suoraan päälle, ministeriön tytöt puristavat silmät kiinni, ja korvat.

Koneen kylkeen on teipattu isot tarrat:

vaara! vaara!

Punainen matto levitetään nopeasti bussin edestä koneen ovelle ja sitä astuvalle pääministerille tuikataan pieni kukkakimppu käteen.

Koneen ikkunan vieressä puolestaan lukee:

pelastus

Jacques Delors laskeutuu ripeästi portaat ja kättelee rivistön hyväntuulisen näköisenä. Hän jää odottamaan maton keskivaiheille, ja mittailee katseellaan laakeaa, ääretöntä maisemaa. Harvat, hajalleen ripottuneet ihmiset katoavat peltoavaruuteen, kirkkaan auringon leimuun, kuin Nevadan autiomaassa atomipommin räjähdettyä.

”Onpa pirun arktista”, hän ajattelee, tultuaan tarunhohtoisen 62. leveyspiirin yli.

 

En saa itseäni uskomaan, että edessäni seisoo pelottava Brysselin tsaari, Union Jacques.

Pieni silmälasipäinen mies tummansinisessä puvussa muistuttaa enemmän eläkkeelle jäänyttä panttilainakonttorin omistajaa. Suupielet ovat vuosikymmenien kuluessa kääntyneet alaspäin, pysyvään epäluuloisuuteen, kapea ylähuuli viestii varovaisuutta, silmät ovat vetäytyneet valppaiksi viiruiksi, arvioidakseen, yrittääkö asiakas huiputtaa.

Mies on kalpea ja hauras, iho on kuin ohutta posliinia, melkein läpikuultavaa. Olemus on intensiivinen, varautunut, mutta kasvot ovat silmänräpäyksessä valmiit sulamaan lämpimään hymyyn, kädet levittäytymään suuriin rakastettaviin eleisiin, koko ihminen laukeamaan toverillisuuteen, suurpiirteisyyteen, seurallisuuteen ja anekdootteihin.

Hän on maailman tärkeimmän viran haltija, sanoi Britannian pääministeri John Major. Parasta imartelua on vihamieheltä saatu kohteliaisuus.

Voisi luulla, että Delors on Euroopan presidentti. Kun hänelle haettiin seuraajaa, kisaan kelpuutettiin vain politiikan raskain kalusto, jolla oli kisällinäytteenä vähintään pääministerikokemusta. Jacques Santerin valinnan jälkeen useimmat nurisivat, että Luxemburgin pääministeri ei kykene täyttämään Delorsin kiiltonahkakenkiä. On tyystin unohtunut, että Delors itse oli harmiton, väritön kompromissiehdokas.

Siinä missä Delorsin hommaan riittää vain valtiomies, Delorsin seuraavaksi ura-askeleeksi on arveltu Ranskan presidenttiyttä. Se on harvoja EU-komission puheenjohtajan tointakin merkittävämpiä tehtäviä Euroopassa.

Vuonna 1985 Delors sai perinnökseen uneliaan herrasmieskerhon, lähtiessään hän jättää taakseen tiukan kommandojoukon. Kymmenessä vuodessa tämä mies, joka nyt seisoo punaisen maton päässä, ilmeettömänä kuin hovimestari, on henkilöitynyt Euroopan unioniin. Koko Unionia ei olisi ilman häntä, eikä koko ihailtavan pelottavaa järjestelmää, jonka uusinta läänitystä hän on katsastamassa.

 

Aho ohjaa Delorsia Norppa-yhtiön linja-autoon. Lentokentältä poistuu viimeisin Euroopan yhteisöjen kuudesta ranskalaisesta merkkimiehestä.

Kaksi ranskalaista käynnisti Euroopan yhdentymisen (varmistaaksen Ranskan ja ranskan merkityksen maailmassa), kaksi hallitsi Euroopan yhdentymisen laihoja vuosia (Ranskan eduksi, ranskalaisella diplomatialla) ja kaksi yhdisti akkujohtojen päät uudestaan (huomattavasti ei-ranskalaisempana, ainakin näin ei-ranskalaiset kuvittelevat).

Ranskan ulkoministeri Robert Schuman, yhdellä n:llä erotukseksi hukuttautuneesta säveltäjästä, esitti toukokuussa 1950 suunnitelman, joka seuraavana vuonna johti kuuden maan Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön (ehty).

ehty? Sopimuskäännöksissä esitetään suomenkielinen lyhenne järjestöstä, jota ei ole ollut olemassakaan 30 vuoteen. Se paljastaa eurokielen keskeisen säännön: sitä ei ole tarkoitettu yleiseen käyttöön, minkään todellisuuden kuvaukseksi.

Vuonna 1957 Rooman sopimuksella perustettiin Euratom, suomalainen lyhenne Euratom. Eurokielen toinen sääntö on: ei sääntöjä.

Ydinenergiajärjestö oli tärkeä, kaikki odottivat siitä tulevaisuuden vaurauden sampoa, ja sen sivutuotteeksi luotiin Euroopan talousyhteisö. Siitä on käytetty aina Suomessa lyhennettä eec, kunnes sitä sen kuoleman jälkeen pitäisi kutsua ety:ksi — jotta se varmimmin sotkeutuisi sanoihin Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyö. Eurokielen kolmas sääntö: ei riitä että eurotermi on hämärä ja epälooginen, sen on aiheutettava mahdollisimman paljon hämmennystä ja epävarmuutta, niin että tavallinen ihminen ymmärtää jättää asiat asiantuntijoille. Briteille eec on joka tapauksessa common market, itse asiassa Unionikin on aina vain common market.

eec:n hallinto rakentui kaksinapaiseksi: päätöksiä valmistelee ylikansallinen virkamieskomissio ja päätökset tekee kansallisia hallituksia edustava ministerineuvosto. Pääpiirteissään järjestelmä on yhä voimassa.

Schumanin suunnitelmaa ei tietenkään kirjoittanut Schuman. (Kts. eurokielen säännöt 1, 2, 3). Vaan toinen suurmies, Jean Monnet.

Kun nimi on Monnet ja syntymäpaikka Cognac, saattaakin arvata perheyrityksen toimialan. Viinakauppiaasta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton apulaispääsihteeri, mikä vakuutti hänet siitä millainen kansainvälisen yhteisön ei pidä olla. Euroopan instituutioiden isällä oli järkkymätön usko instituutioihin — itse hän ei niissä viihtynyt, vaan lähti Hiili- ja teräsyhteisön pääsihteerin virasta jo kolmen vuoden jälkeen. Monnet siirtyi sinne, missä Euroopan yhteisöjen todellinen valta piilee: kulissien taakse. Lopun ikäänsä hän oli oman ”Euroopan Yhdysvallat” -toimikuntansa päälobbari.

Kenraali Charles de Gaulle, joka palasi valtaan 1958, oli Monnet´n verivihollinen. Ranskan presidentti asettui vastusti myös eec:n komission saksalaista puheenjohtajaa Walter Hallsteinia, uupumatonta federalistia, joka loi pohjan komission vahvalle vallalle. Budjetti- ja maatalouspaketista syntyneen kiistan takia Ranska boikotoi eec:n ministerineuvoston kokouksia koko syksyn 1965 ja aiheutti ”tyhjän tuolin kriisin”.

Kiista purettiin marraskuussa kauaskantoisella ratkaisulla. Vaikka neljässäkymmenessä vuodessa kymmenet komissaarit, kiistat ja kiintiöt ovat unohtuneet, voit kuiskata eurokraatin korvaan sanat ”Luxemburgin kompromissi”, ja hän hyppää ainakin 30 senttiä ilmaan. Jos jäsenmaan ”hyvin tärkeät kansalliset edut” ovat kysymyksessä, se voi käyttää veto-oikeutta niin kauan kunnes päästään yksimieliseen sopimukseen.

Hallsteinin ja de Gaullen yhteenotto on ensimmäinen vaihe Euroopan yhteisöjen loputtomasta kamppailusta, jossa ottavat mittaa tiivistyvä ylikansallinen päätöksenteko ja kansallisten etujen puolustus; liittovaltio vastaan valtioiden liitto, ministerineuvosto vastaan komissio.

Kun Valéry Giscard D´Estaing tuli Ranskan presidentiksi 1974, yhteisöt oli jo niputettu Euroopan yhteisöksi (EY). EY-komission ensimmäinen puheenjohtaja Jean Rey oli ilmoittanut heti kättelyssä 1967: ”Emme ole pelkästään Euroopan papistoa, me olemme sen profeettoja”. Suuria sanoja seurasi ylikansallisen yhteisön kätkytkuolema.

Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta 1971 ja valuuttakurssit lähtivät tuuliajolle. Kun 1973 iski ensimmäinen öljykriisi, teollisuusmaiden talous romahti. Yhteisömaat — joita Britannian, Irlannin ja Tanskan liityttyä oli nyt yhdeksän — suojelivat teollisuuttaan sumeilemattoman protektionistisesti. Giscard ja Saksan tuore liittokansleri Helmut Schmidt pyörittivät yhteisöä omana kahden suurmiehen herttuakuntanaan, jonka suuret linjat ratkaistiin heidän perustamassaan huippukokousten istituutiossa. Kahteen pekkaan he perustivat Euroopan valuuttajärjestelmän, emsin 1978.

Painopiste oli siirtynyt kokonaan hallituksille. 1970-luvun lopulla huippukokouksista tuli korkeimman tason huutokauppakamari, basaari. Kokonaiset viisi vuotta ministerineuvoston kokouksissa kävi kova käsilaukun pauke, kun Margaret Thatcher vaati raivokkaasti alennusta Britannian jäsenmaksuun. Niin raivokkaasti, että komission Berlaymont-palatsin uumenissa lusiva eurokraatti saattaa yhäkin yön sudenhetkinä kuulla aavemaisen kaiun kadun toiselta puolelta, ministerineuvoston Charlemagne-rakennuksesta, selkäruotoa hyytävän alttoäänen, kuin Prinsessa Ruususen ilkeän noidan uhkauksen:

I want my money back!

François Mitterrand, Giscardin seuraaja, päätti vihdoin ratkaista asian Fontainebleaun huippukokouksessa 1984, jotta voitaisiin raivata näkymää EY:n tulevaisuuteenkin. Paketin perussääntö oli itse asiassa yksinkertainen: lisää rahaa kaikille.

Monimutkaisen paketin sommitteli huolella Mitterandin valtiovarainministeri. Tämä ketään ärsyttämätön virkamies (muistutti varmaan jonkun mielestä eläkkeelle siirtyvää panttilainakonttorin omistajaa), valittiin samaisessa Fontainebleaun kokouksessa valittiin EY:n komission puheenjohtajaksi — kiitokseksi. Hän oli osoittanut täyttävänsä viran kolme tärkeintä pätevyysvaatimusta.

Jostain on löydettävä rahaa, lisää rahaa ja lisää rahaa kaikille.

Jacques Delors aloitti kautensa pitkittyneen talouslaman, ”euroskleroosin” tunnelmissa, jotka olivat vieneet terän hänen edeltäjänsä, Luxemburgin Gaston Thornin komissiosta. Teollisuus valitti huonoa kilpailukykyään, jota saivarsivat tiukasti vaalitut kansalliset edut ja sisämarkkinoiden tosiasialliset rajoitukset. Lännen ja idän kilpailijoilla oli suuremmat markkinat, paremmat resurssit sekä etulyönti tutkimuksessa ja tuotekehittelyssä.

Vähä-Euroopaksi kutistuvan mantereen johtajat vastasivat ajan haasteeseen takertumalla kolmesti vuodessa  budjettikinasteluun, maatalouden vientitukiaisiin ja tuotantokiintiöihin kuin kärpäspaperiin.

Kesällä 1984 uusi puheenjohtaja poistui mietteliäänä Fontainebleaun upeasta linnasta mahtipontisen puistokentän, Cour des Adieux´n kautta, jossa Napoleon hyvästeli hovinsa 1814 vetäytyessään Elballe.

Mutta hänhän tuli takaisin.

 

Sokos-hotellin kulma, Kokkola, kymmenen vuotta myöhemmin. Jacques Delors astuu linja-autosta — etiketti on Suomessa semmoinen, että tasavallan entistä presidenttiä kuljetetaan limousinella, EU:n komisson puheenjohtaja istutetaan bussiin.

Delors esitelmöi Suomen poliittiselle eliitille ja talouden imaameille vapaakaupasta Chydenius-seminaarissa. Vapaakauppahan on suomalainen keksintö 1700-luvun lopulta, mutta pohjanmaalainen pappi Anders Chydenius ei ehtinyt patentoida sitä ennen Adam Smithiä. Smith ei toisaalta saanut kuvaansa tuhannen markan seteliin.

Kai ne ovat samanlaisia kaikkialla missä komission puheenjohtaja käy, valtiomiesten pariluistelun pakolliset kuviot.

Aho ja Delors kävelevät kylki kyljessä, lauta-aidan takana läpyttävän eläkeläisjoukon läpi Torikatua Raatihuoneelle ja Mannerheim-aukiolle, isäntä on puhuvinaan tärkeitä ja vieras on kuuntelevinaan.

Perässä roikkuu parinkymmenen pukumiehen laahus, jota reunustavat suojelupoliisin miehistä. Hallituksen päähenkivartija Jan Laukka tuppautuu melkein jokaiseen lehtikuvaan ja tv-pätkään; hän erottuu joukosta koska hänellä ainoana ei ole kulkukorttia. Yhtä hyvin olisi voinut laittaa päähän keltaisen tonttulakin.

Aina välillä kuuluu pysähtyä.

Silloin ”keskustellaan” erityisen intensiivisesti, elehtien, jotta valokuvaajat saavat edullisia kuvia. Näyttää hyvältä, kun isäntä osoittaa sormellaan vaikka kirkontornia ja molemmat katsovat ylöspäin. Parasta on, kun isäntä vie vieraan samojen aidantakaisten eläkeläisten tykö näytille, sitä kaikki kuvaavat mielellään.

Aamukävelyllä Aho jaarittelee Delorsille Kokkolan rakennussuojelusta. Se on esimerkillisesti hoidettu.

Iltapäivällä Aho pulisee Delorsille Kokkola-sanan etymologiasta. Italiaksikin sana tarkoittaa jotakin. Erikoinen yhteensattuma!

Alkuillasta Aho rupattelee Delorsille Keski-Pohjanmaan historiasta. Kantele on suomalainen perinnesoitin.

Komission puheenjohtajan kommentit käyvät pitkän paahtavan päivän mittaan yhä lyhyemmiksi. Aamun ”A-ha” on illan ”Hm”.

Illalla Aho todistaa Delorsille pärjäävänsä Memory-pelissä luettelemalla mitkä kaikki yhtyeet esiintyivät viime vuonna Kaustisilla.

– Four Men and a Dog, oliko se?

— Se oli toissa vuonna, musiikkijuhlien johtaja korjaa.

– It was the year before last, Aho informoi.

Ennen lähtöä Aho esittelee ”muurauksen maailmanmestarin” rakentamaa takkaa, jonkalainen on jo presidentti Koivistolla ja hänkin myöhemmin saa. Muuraaminen on perinteinen käsityöammatti tällä alueella, Aho selittää, ”here in Central Bothnia.”

Aho syytää Delorsin korvaan katkeamatonta juttua, jota olisi liioiteltua sanoa edes small talkiksi, niin mikroskooppista se on: äänihuulten huminaa, taustakohinaa,  rap-muzakia, poliittista ambientia.

Nukkumaan mennessä Delors´sta varmaan tuntuu kuin olisi joutunut jonottamaan puhelimessa koko päivän, tai seissyt rautatieasemalla, tai ollut tavaratalossa; päässä soi Greenleaves.

 

Delors halusi kautensa lähtölaukaukseksi jonkin suureellisen suunnitelman. Hallitukset päätyivät yksimielisyyteen vain sisämarkkinaohjelmasta, joten siihen Delors tarttui. Komission heti 1985 julkaisemassa Valkoisessa kirjassa esitettiin, että kaikki kaupan esteet poistettaisiin ja legendaariset ”viisi vapautta” — pääomien, tavaran, palveluiden, ihmisten ja mielikuvituksen vapaa liikehdintä — toteutuisivat vuoden 1992 loppuun mennessä (yksi on liikaa, mikä?).

1992 siksi, että yksi komission nelivuotiskausi ei riittänyt, toisaalta ei haluttu tärvätä kahtatoista vuotta; siis päädyttiin kahdeksaan. Vuosiluvusta tuli hokema, siitä tuli pakkomielle, siitä tuli mantra.

Kaikkien yllätykseksi lähes kaikki Valkoisen kirjan 297 lakiesitystä hyväksyttiin ministerineuvostossa täsmälleen aikataulun mukaan. Tämä oli sen ansiota, että Delors jänkkäsi, että ohjelma ei toteudu ajoissa, ellei muuteta sääntöjä, Rooman sopimusta. Ministerineuvoston päätöksenteoksessa pitäisi luopua yksimielisyyden vaatimuksesta – siis yksittäisen maan veto-oikeudesta – kahden kolmasosan määräenemmistön on riitettävä.

Kuukausien hiostuksen tuloksena Delors onnistui käärimään paketin, johon yhdistettiin taitavasti eri maiden sinänsä ristiriitaiset intressit. Margaret Thatcherin kaltaiset uusliberalistit tinkivät veto-oikeudesta, koska se ei olisi heidän, vaan vapaakaupan vastustajien veto-oikeus. Helmut Kohlin kaltaisia federalisteja miellytti yhteisön tiivistäminen, semminkin kun sopimukseen ujutettiin myös maininta emusta, Euroopan talous- ja rahaliitosta. Uusimpina jäseninä mukaan tulleita Kreikkaa, Espanjaa ja Portugalia houkuteltiin Delorsin hyväksi havaitsemalla keinolla: rahalla.

Kahdentoista hallituksen edustajat allekirjoittivat helmikuussa 1987 sopimuksen, jolle Delors oli keksinyt kai mielestään seksikkään nimen Single (European) Act, joka suomennetaan ”Euroopan yhtenäisasiakirjaksi”, ja lyhennetään yhtä informatiivisesti eya:ksi.

Ihmetellessään, mitä helvettiä ”yhtenäisasiakirja” tarkoittaa, ministerit eivät hoksanneet, miten rajusta muutoksesta oli kysymys. Komissio sai sen myötä paitsi lisää valtaa, myös uudenlaista valtaa.

Hätkähdyttävintä oli, että komissio sai ensimmäisen kerran luvan laatia lakeja — asetuksia ja direktiivejä —  omin päin sisämarkkina-asioissa, ja toimivaltuudet ohjelman toteuttamisessa. Silti veto-oikeuden rajoittaminen osoittautui ratkaisevimmaksi ja kauaskantoisimmaksi muutokseksi.

Delors oli jo saanut enemmän aikaan kahdessa vuodessa kuin kaikki edeltäjänsä kahdessakymmenessä. Hän olisi voinut siirtyä eläkkeelle.

Mutta palava pensas oli ilmoittanut, että Delors oli oleva enemmän kuin pelkkä maailman suurimman tax free -kaupan myymälänjohtaja. Hän sanoi: ”Emme ole täällä pyörittääksemme sisämarkkinoita — se ei kiinnosta minua — vaan rakentaaksemme poliittisen unionin.”

Käytännön syistä oli markkinoitava kaupan ja talouden ratkaisuja, mutta todellisuudessa 1992-ohjelma oli Troijan puuhevonen, jonka sisällä väijyi Euroopan poliittinen unioni. Delorsin strategiassa oli kaksi kärkeä: ensinnä väljentää päätöksentekoa, niin että kiistanalaisetkin ratkaisut menevät helpommin läpi, ja sitten hankkia toimivaltaa esittää niitä kiistanalaisia ratkaisuja — joilla kansallisvaltioiden ulkopoliittista ja sisäpoliittista valtaa siirrettäisi Euroopan tasolle.

Pari vuotta myöhemmin Delors laskeutui Berlaymontin kolmannestatoista kerroksesta laintaulut kainalossaan, joihin oli kaiverrettu pykälät yhteisestä rahasta ja valuuttajärjestelmästä, yhteisestä keskuspankista, yhteisestä sosiaalipolitiikasta, yhteisestä ulkopolitiikasta, yhteisestä puolustuksesta ja yhteisestä pistorasiajärjestelmästä. Viimeisestä kohdasta hän tosin luopui; jotkut asiat ovat sentään mahdottomia.

Vuoden 1991 joulukuussa solmittiin Sopimus Euroopan Unionista  kaakkoishollantilaisessa pikkukaupungissa, jonka nimestä tuli kiistelty, pelätty, vihattu. Sopimuksen virallinen otsikko unohtui — kukaan ei puhu ”seu”:sta — kun taas paikkakunnasta tuli kerralla mielikuva, tavaramerkki. Nimi ei enää liity maantieteeseen, kuten ei Chevrolet tuo mieleen pikkukaupunkia Michiganissa.

Kiivaassa EU-väittelyssä joku sylkäisee aina preussilaisittain sorahtavat konsonantit:

Maa-sstrrrichttt!

 

Kun Chydenius-seminaarin miehet keskustelevat vapaakaupasta, rouville on tarjolla omaa ohjelmaa, sellaista jota hekin voivat ymmärtää. Aamupäivällä on nähty keskipohjalainen käsityönäytös, iltapäivällä heitä viihdytetään nappulajalkapallolla.

Puolisot kohtaavat lounasaikaan pursiseuran huvilalla Mustallakarilla. Rantatörmän ruohikolla on käynnissä muotinäytös, jota rouvat seuraavat valkoisen huvilan terassilta. Nelihenkinen ravintolaorkesteri havisee tuulessa, kuin olisi jäänyt rannalle Sundsvallin autolautasta. Kirsti Aho hymyilee urhoollisesti ja Marie Delors yrittää peitellä pitkästymistään, kun pikkuisesta teltasta ilmestyy loppumattomana jonona toinen toistaan säälittävämpiä vetimiä aina yhtä toiveikkaasti tyrkyttäytymään.

Rouva Delors on pukeutunut yönsiniseen jakkupukuun, joka on taatusti läkähdyttävä tällä helteellä.

Häneltä on turha kysyä mitään. – Kysykää hänen mieheltään, naisgorilla tyrmää.

– Onko rouva Delors viihtynyt Kokkolassa, onneton paikallislehden hömppätoimittaja yrittää.

– Kysykää hänen mieheltään.

Kun mannekiinin syvään uurretusta hameesta pilkahtavat pikkupöksyt, rouvat Aho ja Delors vihdoin riemastuvat. Pihamalla lasi kädessä puliseva herrajoukko kohahtaa.

– Ei hullumpaa, myhäilee Pertti Salolainen, joka on istahtanut terassille oikein näköalapaikalle. Suurlähettiläs Juri Derjabin istuu eturivissä ilmeettömänä, tämä on hänelle tuttua. Tämmöistähän Venäjälläkin on, rikkaille lännen miehille tuputetaan vientikauppoja: import-export vjeri gud bizniz, import-export…

– O-hoo! Mauno Koivisto hihkaisee pidäkkeettömästi, kun esitellään erityisen vartalonmyötäistä asua.

Lounaalla Delorsit, Koivistot ja Ahot istuvat värikkään kukkakranssin koristamassa pyöreässä pöydässä. Alkuruuaksi ravintolanjohtaja Rainer Kotka tarjoaa graavisiikaa ja graavilohta, kylmäsavulohta, neljällä tavalla valmistettua silakkaa, neljänlaista silliä ja neljänlaista salaattia. Pääruoka on siikarulaadia — fileroidaan 250-grammainen siika, maustetaan valkopippurilla ja isketään maustettuun kerma-valkoviinihauteeseen, tarjotaan tillin, ruohosipulin ja aamulla poimittujen uusien perunoiden kera — ja poromedaljonkia kantarellimuhennoksessa. Jälkiruuaksi on tietysti mansikoita kermavaahdossa. Kahvin kera kokkolalaiset eivät varmaan tarjoa Monnet-konjakkia vaan tyrkyttävät ätläkkää tyrnimarjalikööriään.

Maistoin varmuudeksi valkoviiniä jo edellisenä iltana, ja täytyy sanoa, että ulkoministeriön protokollaosastoa ei tälläkään kertaa vedetty höplästä. Edouard Delaynayn ja poikien viinitarhallaan L´Etang Vergyssä, Cote d´Orin alueella Burgundin keskiosissa valmistama Montagny 1992 Premier Cru (Appellation Controlée) oli parahultaisen helmeilevää, viipyilevää ja raikasta.

Lounaan aikana kuultavasta viihdemusiikista vastaa, mikäli Keskipohjanmaa-lehteen on luottamista, Alf Mylläri. En ole tilaisuudessa tarkastaa asiaa itse.

Palaan turhautuneen hömppätoimittajan kyydissä kauppalan keskustaan ja menen nauttimaan tyypillistä keskipohjalaista perinneruokaa, fajitas, Pedro´s Bariin. Lautaseinillä ja hirsillä on tietysti meksikolaishenkistä somisteita. Tyyliin kuuluu wanted-juliste; kymmenen tuhannen dollarin palkkio odottaa sitä, jonka ansiosta saadaan kiinni, ”elävänä tai kuolleena”

the notorious outlaw

Stig-Göran

 

Maastrichtin kaupungin asukkaat ovat varmasti hämillään siitä, kuinka paljon heitä kaikkialla Euroopassa kannatetaan ja vastustetaan.

Paikkakunnan valinnalla oli selvä symboliikkansa. Sopimukset halutaan tehdä rajalla — ei-kenenkään maalla, ei-missään maassa, ei kansallisvaltion ytimessä, vaan monikansallisen kulttuurin leikkauskohdassa.

Maastrichtin idyllinen pikkukaupunki sijaitsee aivan Hollannin ja Belgian rajalla, eikä Saksan puolellekaan ole kuin puolen tunnin ajomatka. Luonteva talousalue ylittää huomaamatta kolmen valtion rajat ja yhdistää kolme kielialuetta. Maastrichtilaiset käyvät shoppailemassa 30 kilometrin päässä Belgian Liègessä, tai myyvät tavaroitaan saksalaisille, jotka ovat tulleet 50 kilometrin matkan Aachenista — Kaarle Suuren valtakunnan muinaisesta pääkaupungista.

Maastrichtissa kohtaavat Euroopan latinalainen ja saksalainen kulttuuriperintö. Se on myös protestanttisuuden ja katolisuuden raja.

Luxemburgilainen Schengenin kylä on niin pieni, ettei sitä näy edes Otavan Koulun kartaston mittakaavassa 1:500 000 000. Siellä — jälleen kolmen valtion rajalla — yhdeksän EY-valtiota sopi rajamuodollisuuksien poistamisesta 1990. Kyläläiset saivat yhtä ankean kansainvälisen maineen kuin maastrichtilaiset, kun Schengenin sopimus kääntyikin käytännössä tiukennetun poliisivalvonnan ja ankaramman siirtolaispolitiikan symboliksi. Suomalaiset ovat huomanneet Schengenin säädökset toistaiseksi lähinnä lentokenttien passijonoissa; ja usein non-eu-väylä vetää paremmin.

Maastrichtin sopimus kuvataan tavallisesti kolmena pilarina, jotka kannattelevat ”temppeliä”. Ymmärrettävästi jo pelkkä temppeli-vertauskuva saa Euroopan kansalaiset suhtautumaan epäluuloisesti ylipappien juonitteluun.

Kun pilarit ovat kaukana toisistaan, eri korkuisia ja eri tyylikausilta, niin hökkeli on vino, sortuma-altis.

Ensimmäisen pilarin asioista päätetään enimmäkseen määräenemmistöllä, toinen ja kolmas pylväs vaativat ministereiltä yksimielisyyttä. Ensimmäinen on vanha pylväs, perinteinen EY, jonka instituutioita vähän viilattiin ja jonka toimialaa laajennettiin: ennen kaikkea on tarkoitus perustaa emu — yhteinen keskuspankki ja yhteinen raha — vuoteen 1999 mennessä. Toinen pilari kuvaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka on tai ei ole tarkoitus johtaa unionin omiin sotajoukkoihin, kolmas pilari laajentaa unionin yhteistyötä poliisi- ja oikeusasioissa.

Yleensä väitetään, että Maastrichtin sopimuksella komissio vahvisti valtansa EU:ssa. Se tapahtui kyllä jo Yhtenäisasiakirjassa. Komissio sai tosin taas uuttakin touhuttavaa. Se on osapuoli ulkopoliittisissa kysymyksissä, samoin rajatarkastukseen, siirtolaisiin ja pakolaisiin liittyvissä asioissa. Komissio valvoo myös rahaliiton ehtoja ja toteutumista.

Oli ennenkuulumatonta, että kun EY:n perussopimus oli maannut pyhänä ja koskemattomana kuin Liiton arkki ensimmäiset 30 vuotta, nyt yhteisön sääntöjä ja toimialueita määritettiin uusiksi jo toisen kerran neljän vuoden sisällä.

Siitä on tulossa tapa: seuraava eli kolmas igc on edessä 1996. Lyhenne tarkoittaa ”hallitustenvälistä konferenssia” — pettämättömään EU-tyyliin taaskaan sana ei kerro asian sisällöstä yhtään mitään: se ei ole mikä tahansa palaveri vaan kaikkien euronarkkareiden intohimoja kutkuttava suurharjoitus, uusi sopimuskierros, joka sanelee EU:n tulevaisuuden, Maastrichtin Poika.

Mutta vaikka Maastricht Senioria laadittiin komission vahvan näyn ja nousuhumalaisen Euroopan valtiomiesten innon siivittämänä, kasaan kursittiinkin kamala epäsikiö. Monstricht.

Paperihirviöllä peloteltiin satoja tuhansia viattomia tanskalaisia, kun sitä jaettiin julkisilla paikoilla 300 000 kappaletta. Tahti oli liian kova, yritystä oli liikaa ja eri suuntaista. 253-sivuiseen sopimukseen liittyy 17 protokollaa, 33 julkilausumaa ja muutamia varaumia. Yksikään kahdestatoista allekirjoittajasta ei tunnustanut omakseen lopputulosta, johon oli jouduttu, jotta saataisiin kaksitoista allekirjoittajaa.

Delors on rakastunut Yhtenäisasiakirjaan — ”se on kaunis, solakka sopimus, pelkää lihasta, ei yhtään rasvaa”— mutta Maastrichtin sopimukseen hän oli tyytymätön. Hän vertasi paperia kauniiseen kilpa-autoon, jonka sisällä oli rättisitikan moottori.

Tähän synkkään jälkiviisauteen Delors päätyi kesäkuun 2. päivän jälkeen 1992; Waterloon.

 

– Mikä on Tour de Francen tilanne?

Herättyään Noormarkun Isossatalossa, Ahlström-yhtiön vieraskartanossa, perjantaiaamuna, heinäkuun 22. päivänä 1994, Delors on halunnut viimeisimmät tiedot Ranskan ympäriajosta.

TV5:a ei talossa ole, ja niin ulkoministeriön virkailijoille tulee pieni hoppu kaivella tiedot Moutiers´n ja Clusas´n välisen 18. etapin voittajasta. Delorsia valistetaan, että Miguel Indurainin johtoa ei uhkaa mikään, mutta Ranskan Richard Virengue on edelleen toisena, ja Luc Leblanc pronssitilasta vain 34 sekunnin päässä.

Delors on täysiverinen urheiluhullu. Erityisen tärkeä on pyöräily, jonka hän L’Equipe-urheilulehdessä määritteli ”elämän oppitunniksi”.

Ulkoministeriön virkamiesten on pystyttävä keskustelemaan Delorsin kanssa myös koripallosta ja jalkapallosta. EU-suurlähettiläs (tuleva komissaari) Erkki Liikanen voisi järjestää ystävyysottelun Delorsin seuran Olympique Lillen ja oman kotijoukkueensa Mikkelin Palloilijoiden kesken — MP:tä voisi vahvistaa entinen kärkimies, nykyinen euroedustaja Olli Rehn.

Delorsia ei tunnu harmittavan, että Eurooppa hävisi edellisellä viikolla päättyneen MM-jalkapalloturnauksen loppuottelun: ei ehkä niinkään innostuksesta Brasiliaa kuin inhosta Silvio Berlusconia kohtaan. Voi kuvitella, että Delorsista on mautonta, että hallituspuolueen nimi on Forza italia! —  maajoukkueen kannatushuuto. Politiikka on politiikkaa, urheilu on pyhää.

Että Ranska ei päässyt MM-kisoihin, kismittää puheenjohtajaa tietysti tavattomasti. Mutta luonteelleen ominaisesti hän katsoo jo tulevaisuuteen, ja spekuloi ulkoministeriön miesten kanssa maajoukkueensa mahdollisuuksia seuraavassa Euroopan mestaruusturnauksessa 1996 – joka kilpailee hänen huomiostaan tasapäisesti EU:n seuraavan suurkonferenssin (juuri sen igc:n) kanssa. Onko Jean-Pierre Papin jo liian vanha, löytyykö nuoria maalinsylkijöitä.

Yksi tärkeä syy, miksi hän harkitsee presidenttiehdokkuutta on se, että valtionpäämies saa avata seuraavat futiksen MM-kisat kotikentillä 1998.

Edellisenä päivänä Porissa komissaari on kai päässyt puhumaan toisesta lempilajistaan, koripallosta, presidentti Ahtisaaren kanssa risteilyllä Kokemäenjoella. Nuorukaisena Delors korvasi lyhyytensä taidolla ja pelisilmällä, ja pelasi takamiehenä pariisilaisessa ykkösdivisioonan koripallojoukkueessa.

Porin-päivän päätteeksi — hän on ollut seminaarissa ja vastaanottanut kohteliaasti Porin kaupungin, Satakuntaliiton ja Satakunnan työvoimapiirin lähetystön addressin EU:n aluetukien välttämättömyydestä maakunnan elinkeinoelämälle — Delors on päässyt vihdoin päässyt Porin jazzfestivaaleille. Chydenius-seminaari on täytynyt ajoittaa jalkapallon MM-kisojen jälkeen ja jazzjuhlien yhteyteen.

Jazz on Delorsin toinen intohimo, ja siksi myös Liikasen. EU-suurlähettilään on pitänyt kehittää paitsi ranskan kieltä, myös käyttökelpoisia taideharrastuksia ja ylisummaan opiskella kansainvälistä kulttuuritaustaa, joka tahtoo olla suomalaisilla hataraa. Jokainen korkea EU-virkamies on jonkun tason mattiklinge, eikä pilakuva Brysselin byrokraatista ole yhtään näköinen, vähiten Delorsin.

Delors viihtyy myöhään Kokemäenjoen rannan jazz-kahvilassa, joka on tyhjennetty turhista turisteista Delorsin seurueen yksityistilaisuudeksi. Hän svengailee innokkasti ja rummuttelee pöytään tyytyväisenä, kun saksofonisti Jukka Perkon ja vibrafonisti Severi Pyysalon bändi soittaa. Kvartetti on keikkaillut Brysselissä, mutta useimmin Liikasen jazz-brunsseilla ovat standardeja veivanneet veteraanimuusikot Olli Ahvenlahti (p), Reiska Laine (d, vas.) ja Häkä Virtanen (b).

Delors kehuu vuolaasti Perko-Pyysalo Poppoota, joka uusintaa be-bop -perinnettä, hänen lempimusiikkiaan. Parhaimmillaan Perko muistuttaa Charlie Parkeria, yhtä Delorsin sankareista. Delors on jopa kuunnellut suomalaisyhtyeen levyn, ja huomauttaa, että keikalla soitetaan eri kappaleita. Muutoin Delors soittaa laajasta levykokoelmastaan — jatkuvasti, taustamusiikkina — 1940-1950 -lukujen Dizzy Gillespietä, Miles Davisia, Bud Powellia, Sarah Vaughania, Dinah Washingtonia; klassista keskitien musiikkia, rauhallisia, mietiskeleviä balladeja. Delors arvostaa kuitenkin eniten tenorisaksofonisti Sonny Rollinsia, jonka taituruus yltää lyyrisistä yläkerroksista äärimmäiseen hakkaavaan rajuuteen, hard-bopiin.

Vielä Kokkolasta palattuaan Delors pääsee jazz-festivaaleille, ja rupattelemaan Ranskan legendaarisimman muusikon, 86-vuotiaan viulistin Stephane Grappellin kanssa.

Grappelli ehkä muistuttaa Delorsia, ettei eläkkeelle ole mikään kiire.

 

– Olen kuullut, että teillä on kiinnostusta Ranskan johtoon, Mauno Koivisto täräyttää melkein kättelyssä istuessaan Delorsin viereen kahvipöytään.

Jollei Delors olisi jo ehtinyt lusikoida mansikkaleivostaan, hän olisi varmaan pudottanut sen syliin. Seuraan jännityksellä, kansalaissodan muistomerkin juurella vakoillen, saako Koivisto tytisevän leivoksen kunnialla suuhun. Kun valokuvaajat hiipivät puolikaaressa ympärillä kuin vaanivat painijat, ei parane mokata, ja huolellisesti keskittyen Koivisto onnistuu.

– Ei ollenkaan, ei ollenkaan, Delors kiistää kiihkeästi.

– Uskotaan, Koivisto hohottaa hyvänsuopaisesti, – Uskotaan! —

Myrtynyt pääkomissaari on saarrettu cia-miehillä; sekä Aholla että Koivistolla on amerikkalaisagenttien suosimat peililasit. Kahvipöytä on Mannerheim-aukiolle aidatulla terassilla, herrat paistattelevat paitahihasillaan hehkuvassa helteessä, Jan Laukka pitää vahtia.

Kun Koivisto hiihteli kumaraisesti kahvipöytään, yleisö kohahti, aplodit rätisivät kuin ilotulitusraketti. Entinen presidentti kulki hitaasti torin poikki, häikäisevässä auringonpaisteessa kuin kuin vanha sheriffi, Cary Cooper.

High Noon.

Heikki Haavisto materialisoituu kenenkään huomaamatta pöytään, ei sano mitään, ei reagoi mihinkään. Venäjän ulkomaankauppaministeri Oleg Davydov tinkaa jotain Asea Brown Boverin pääjohtajalta Percy Barnevikilta, kiusaantumisesta päätellen rahaa. Pertti Salolainen istuu lyhythihaisessa raglan-paidassa, kuin squash-tunnilta tulossa.

Mallioppilas Salolainen ryhtyy utelemaan työasioita Delorsilta, jonka Koiviston ilkurinen kujeilu on kivettänyt ilmeettömäksi.

Jacques Santer, Delorsin seuraaja, on pari päivää aikaisemmin selvinnyt Euroopan parlamentin syynistä vain vaivoin. Mikä on komission tulevaisuus?

Delors myöntää, että Santerilla on vaikeat ajat. Joulukuussa tämän täytyy vielä hyväksyttää komission koko kokoonpano Strasbourgissa. Delors muistelee joutuneensa itsekin europarlamentin luottamusäänestykseen vuonna 1992, kun hänen kauttaan jatkettiin. Hän sai 92 prosentin kannatuksen. Hyvä niin, Delors vitsailee, jos kannatus olisi ollut korkeampi, tulosta olisi epäilty väärennetyksi.

Esko Aho kertoo ylpeänä, että eräässä pohjanmaalaisessa kylässä oli sodanjälkeisissä vaaleissa sata äänioikeutettua, äänestysprosentti oli sata, ja Maalaisliiton Kauno Kleemola sai tasan sata ääntä ja sata prosenttia.

”In Finland we have democracy”, odotan Ahon huipentavan, mutta turhaan.

Salolainen utelee vielä, minkälaisia uusia komissaarintehtäviä voidaan kehitellä. Delors arvelee, että muutoksia tarvitaan. Sen sijaan, että salkut jaettaisiin vain toimialoittain, tehtäviä voidaan rakentaa myös instituutioita läpäiseviksi. Yksi komission jäsen hoitaisi suhteita Euroopan parlamenttiin, toinen alueiden komiteaan, kolmas kansallisiin parlamentteihin. Joku komissaareista voisi omistautua valmistelemaan igc:tä. Joku taas valvoisi uusimman, työllisyydestä valmistetun Valkoisen kirjan esitysten täytäntöönpanoa.

Vakoilen herroja parin metrin päästä kansalaissodan muistomerkin jalustalta. Pinnistelen kuuloani, luen huulilta. Näin sitä vain hankitaan luottamuksellista tietoa Euroopan unionin tulevaisuudensuunnitelmista, naureskelen. Paljon hauskempaa kuin istua Brysselissä komission tiedotustilaisuuksissa, joissa komissaarien tiedotuspäälliköt lukevat paperilta tiedonantoja toimittajille, jotka jälkeenpäin kirjoittavat tiedonannot preesensistä imperfektiin ja lisäävät pari sitaattia ”korkealta EU-virkamieslähteeltä” tai ”komission edustajalta” eli tiedotuspäälliköiltä. Infoissa puhutaan sitäpaitsi ranskaa, kuka sitä ymmärtää.

Koivisto arvelee komission puheenjohtajan tehtävää vaikeaksi. Delors myöntää. Hänhän ei ole mikään pääministeri, vaan eräänlainen henkilöstopäällikkö. Yhtäältä puheenjohtajan pitää tehdä aloitteita, toisaalta sovitella ja maanitella eri maita ja eri suuntauksia edustavia jäseniä yhtenäisyyteen. Eikä se ole helppoa, Delors huokaa. Koivisto nyökkäilee ymmärtäväisesti.

Aistiharha? Ei ole mahdollista, eikä sitä peililasien takaa voisi huomatakaan, mutta voin  vannoa näkeväni, että Koivisto iskee Delorsille silmää, kuin auringonlaskun ratsastaja toiselle.

 

Kymmentä yli kaksitoista, kesäkuun 3. päivänä, 1992, hyvin kalpea Jacques Delors kapuaa komission lehdistöhuoneen puupaneloidulle korokkeelle ja istahtaa valtavan tähtilipun eteen.

Komission puheenjohtaja on yleensäkin sen näköinen kuin olisi juuri juonut pullon kalanmaksaöljyä, mutta tänään hän on selvästi järkyttynyt. Luettuaan lyhyen tiedotteen hän livahtaa vasemmanpuoleisesta takaovesta ulos, ja jättää muut vastaamaan monisatapäisen, kuhisevan toimittajalauman kysymykseen:

Miksi Tanska äänesti Maastrichtin sopimusta vastaan?

Minusta vastaus on todella yksinkertainen.

Kansa luulee, että komissio päättää Euroopan laeista.(Minä en tietysti koskaan luullut, että komissio päättää Euroopan laeista, etkä tietysti sinäkään, mutta ne muut: kansa.)

Eikä kansa pidä komissiosta.

On hoettu, että ”päätösvalta siirtyy Brysseliin”. Asiat kumminkin yhä päätetään Helsingissä, ne vain käydään hyväksymässä Brysselissä. Matkustaminenkaan ei olisi tarpeen, kokoukset voisi pitää videokonferenssina kaikissa pääkaupungeissa. Ja jos jokin asia päätetään Helsingin tahdon vastaisesti, syypää ei ole Bryssel — vaan Pariisi, Bonn, Lontoo, Lissabon…

Ministerit, jotka tosiasiassa päättävät, antavat ihmisten olla väärässä luulossa. Tanskalaiset poliitikot eivät tohtineet ryhtyä kehumaan kaikkien inhoamaa Brysselin eliittiä.

Delors tunsi itsensä petetyksi ja hylätyksi. Komission raivoisa dobermannintyö oli uhrattu muutaman raukkamaisen maakuntapoliitikon metkuille.

Mutta kansalaiset sentään tuntevat ne omikseen.

– Hyvä Esko, kansalainen kannustaa lauta-aidan takaa. Esko Aho on taluttanut Delorsin vaalikarjan eteen. Delors seisoo yrmeänä Ahon vieressä. Pakollinen kuvio, kyläpoliitikon kalahetki. Komissaari on Ahon voittosaalis, päänahka. Kummaa ilmestystä töllistellään kuin maatalousnäyttelyssä.

Poliitikko on kotikentällä. Komissaari on, kuten kaikkialla, ulkomaalainen.

– Jaha, kauas te olette täällä olleet, Aho kysäisee. Kolme tuntia, yleisö valehtelee. Aho toteaa, että sää on ulkona ainakin mukavampi kuin sisällä.

– Siellä on töitä tehty koko aamu, hän korostaa.

Aho syöttää, tuputtaa Delorsille namupaikat kehua Suomea yleensä ja kosiskella kokkolalaisia erikseen. Delors väistää päättäväisesti. Hänellä ei ole aihetta vähäisimpäänkään imarteluun. Aho luovuttaa.

– No niin, me mennään tekemään taas töitä, Aho painottaa.

Seuraan paria baarikojun nurkalle. Juuri kun Delors kuvittelee selvinneensä tilanteesta, törmätään  Rautaruukin paikallisjohtajaan, jonka Aho oitis esittelee.

– They have a Rautaruukki factory here, Aho valistaa. – Hundred kilometres away?

– Hundred kilometres away, johtaja vahvistaa.

Delorsilla ei ole tietoon mitään kommentoitavaa.

Nokian Jorma Ollila syöksyy paikalle. Vanhoja tuttujahan me ollaan, hän muistuttaa komission puheenjohtajaa. Kun Aho kääntää hetkeksi selkänsä, Ollila tenttaa Delorsia Euroopan parlamentin nihkeästä suhtautumisesta telemarkkinoiden vapauttamiseen. Delors vakuuttaa, ettei huoleen ole syytä.

Myöhemmin TV-haastattelussa Ollila kertoo, että Delors oli tullut kyselemään hänen neuvojaan ja näkemyksiään Euroopan telemarkkinoiden vapauttamisesta.

Aho panee Delorsin kättelemään ruskettunutta, safariasuista Max Jakobsonia. Delors pysyttelee ärtyneesti vaiti, eikä kukaan keksi hetkeen sanottavaa.

Pääministeri perustelee, miksi Delorsin olisi syytä tutustua pirteään eläkeläiseen: ”He has been very active in the EU discussion.”

Suurimman yllätyksen Delors tarjoaa maatilavierailulla. Asetelma on kirkas: Brysselin tsaari viedään katsomaan, millaiseen ahdinkoon suomalainen torppari suistuu, kun hänen elinkeinonsa romutetaan eurokuntoon.

Tietysti ilta on kuulas ja komea, päivän lämpö väreilee vielä Vetelin viljapeltojen yllä. Silloinkin huhtikuussa 1992, kun komission maatalousosaston miehiä vietiin tutustumaan Suomen arktiseen maatalouteen, sattui lämpimin kevät miesmuistiin. Paitahihasillaan paistattelevat virkamiehet kuuntelivat epäuskoisina legendoja roudasta ja hallasta.

Keski-Pohjanmaan mtk-piirin valitsema mallitila havainnollistaa muutoinkin huonosti syrjäseutujen pienviljelijöiden ahdinkoa. Esko ja Sirkka-Liisa Tunkkarin tila on keskellä Tunkkarin kylää, sillä on katuosoite ja numerokin. Vetelin kirkolle on matkaa neljä kilometriä. Lautasantennia ei sentään näy.

Eikä Jukkalan tila ole mikään Putkinotko. Talo on iso, hyväkuntoinen ja hohtavassa maalissa. Riihen seinään on vedetty vasiten Delorsia varten tuore punamulta, sillan alta löytyvät Maria-tytön ja Anssi-naskalin polkupyörät ja Arto-esikoisen Honda Monkey. Harmaakivinavetan teknologia on Alfa Lavalin Hydropulse System, aggregaatti surisee kotoisasti. Aitan nurkalla, öljytankin vieressä, seisoo uusi Massey-Ferguson ja peräkärry. Rakennusten välissä aukeaa laaja syreenien reunustama piha, joka kävisi golf-kentäksi. Alas rantaan levittäytyy 16 hehtaaria omaa ja 19 hehtaaria vuokrapeltoa, jonne on kasattu valkoinen barrikadi tuorerehupaaleista.

Nuori viljelijäperhe ei muutoinkaan muistuta köyhiä torppareita. Kolme suloista lasta ja yksi herttainen isoäiti istuu sävyisästi valkoisessa pihakeinussa tuijan katveessa. Anssin hiekkalaatikolle jääneet lelutkin ovat järjestyksessä, frisbee, autot ja traktori.

”Elä, elä”, mummo yrittää estää pienimmäistä piiloutumasta siskon selän taakse, ”kun vilmataan”.

Sirkka-Liisalla on heleä kukallinen leninki ja helmet. Eskolla on hohtava valkoinen puku, kuviollinen paita ja kapea musta solmio. En muista paljonkaan navettakäynnistä, koska pelkään koko ajan, että isäntä sotkee pukunsa. Marsin asukas olisi luullut, että valkopukuinen mies on se eurooppalainen mafioso.

Harjoitteluvaiheessa Esko ja Sirkka-Liisa hoitavat vuorosanansa juuri niin kuin mtk:n Keski-Pohjanmaan piiri toivoo.

–Satonäkymät ovat hyvät, toistaiseksi…, isäntä sanoo.

– … mutta syyshalloista ei tiedä, emäntä korjaa.

Brysselistä Tunkkarit eivät osaa odottaa mitään hyvää. ”Jotain ihmeellisiä määräyksiä tulee varmasti.”

EU-jäsenyyden myötä viljelijän tulot laskevat. Katastrofi on edessä, jos kotimaan tukiaisia ei saada riittävästi.

– Auto pitäis myydä, isäntä pelottelee.

Juuri kun Delors ja Aho saapuvat, Arto saa juosta etsimään pikkuveljeään, joka on piiloutunut marjapuskaan. Anssi raahataan rykelmään ovensuuhun. Hän ei anna punaviinimarjoja nyrkistään, vaikka pääministeri kuinka yrittää pölliä kättelyn varjolla.

mtk:n tuore puheenjohtaja Esa Härmälä suorastaan juoksee, rientää Groucho Marx -harppauksin isäntäväen luo ennen muita, ikään kuin rohkaisemaan näyttelijöitään hyvään suoritukseen ja muistuttamaan käsikirjoituksesta. Delors astelee laattakiviä kysyvän näköisenä ja jännittyneenä, aivan kuin odottaisi jotain kepposta. Hän on varautunut laskemaan leikkiä vaikka isäntä työntäisi lantapaakun kouraan.

Delors panee kädet puuskaan ja odottaa valitusvirttä. Se ei oikein lähde liikkeelle. Esko Aho Delorsin toisella ja Esa Härmälä toisella puolella ovat kärsimättömiä.

Pääkomissaari esittää herkeämättömän litanian ystävällisiä ja asiantuntevia kysymyksiä. Onko suku kauankin viljellyt tilaa? Paljonko perheesä on jäseniä? Vieläkö on tulossa lisää jälkikasvua? Mitä viljellään? Tuotatteko maitoa? Paljonko on karjaa? Myyttekö sonnivasikat? Millainen on kasvukausi?

Nuori isäntä sulaa täysin ja vastailee leppoisasti. Emäntä hymyilee viehkeästi.

Delors kehuu maitotuottoa hyväksi, kun ottaa huomioon karjan vähyyden: ”Ei se muuallakaan sen tehokkaampaa ole”. Isäntä myöntelee imarreltuna.

Aho ja Härmälä hermostuvat. Heidän on puututtava peliin.

– Miltä tulevaisuus näyttää, Härmälä ohjaa.

Isäntäparin laimea huoli ei selvästikään tyydytä Härmälää.  Aho lisää kierroksia. Hän ryhtyy kertoilemaan Keski-Pohjanmaan nälänhädästä 1860-luvulla. Pahimpana katovuonna 1867 saattoi vielä kesäkuun neljäntenä päivänä ajaa hevosella Räyrinkijärven jäällä. Delors nyökkii osaa ottavin ilmein.

Aho kehottaa Härmälää pelottelemaan pohjois-Suomen tilanteella. mtk:n puheenjohtaja luettelee perusteellisesti numeroita, jotka osoittavat maatalouden rakennemuutoksen hirvittävän vauhdin ja viljelijäväestön kantamat raskaat uhrit.

– Ranskassakin maatalouden osuus on laskenut 40 prosentista seitsemään, Delors kuittaa kädet puuskassa. – Semmoista se on kaikkialla.

Härmälä tarjoaa Delorsille jonkun paperin, jossa on arvioita viljelijöiden tulonmenetyksistä. Komission puheenjohtaja vilkaisee laskelmia: ”En hyväksy näitä lukuja.” Hän ottaa kynän ja riipustaa jotain numeroiden viereen, ja antaa Härmälälle.

Unohdettu Tunkkari kitisee jotain väliin.

– Tosiaan, isännänhän tässä pitäisi puhua, eikä meidän, Delors muistuttaa Härmälälle, ja kysyy, viedäänkö tilalta maitoa juustomeijeriin.

– Kyllä, Toholammelle, Esko Tunkkari sanoo. Tulkki kääntää:

– Oui, en Toholampi.

A-haa, Toholammelle, Delors nyökkää hyväksyvästi —

– Emmental?

Isäntä vahvistaa sujuvasti ranskaksi

– Emmental.

 

Kun Suomi lokakuussa 1994 äänestää liittyvänsä Euroopan unioniin, Jacques Delors muistaa kohteliaasti Esko Tunkkaria Vetelistä.

— Keskustelin erään maanviljelijän kanssa vieraillessani Suomessa, ja hän ei ollut selvästikään vakuuttunut [EU-jäsenyyden eduista]. Tämän perusteella en osannut odottaa enempää, pääkomissaari lausuu Brysselissä.

Veteliläisistä 1479 , kaksi kolmaosaa, äänestää EU:lle ei. Kaustisilla Euroopan unionia vastustaa lähes 71 prosenttia. Pääministerin kotikunta, Kannus, sanoo jämäkästi ei. Kokkolan kaupungissa sen sijaan selvä enemmistö, 54 prosenttia, on Delorsin puolella.

Laajentuminen tulee EU:lle hyvään rakoon, ja ennen kaikkea komissiolle. Sitä Delors tuskin arvasikaan, kun kehitteli eta-mallin lykätäkseen Unionin laajentumista.(Tällä kertaa on täysin suomalaisviranomaisten vika, kun talousalue sotketaan baskiterroristeihin.) Se, että kolme pohjoismaata ja Itävalta halusivat liittyä joukkoon, todistaa, että EU ei ollut täysin epäonnistunut.

Katastrofivuoden 1992 jälkeen tunnelmat Brysselissä ovat olleet ankeat, pelokkaat ja epäluuloiset. The Union, c´est kaputt!

Ikään kuin ei olisi riittänyt se, että Tanska romutti puolet Maastrichtin sopimuksesta – poliittisen unionin — markkinavoimat romahduttivat sopimuksen jäljelle jääneen osan, rahaliiton.

Koska Helmut Kohl oli haluton takavarikoimaan Saksan yhdistymisen kustannuksia veronmaksajilta, Bundesbank piti korot korkealla. Muut laman lyömät Euroopan maat joutuivat roikkumaan mukana, mikä herätti veikkailuja heikompien kansantalouksien valuuttojen devalvoitumisesta.

Mitterrand halusi esiintyä mantereen pelastajana, ja ilmoitti heinäkuussa järjestävänsä Maastricht-kansanäänestyksen. Odottamatta useat mielipidetiedustelut osoittivatkin, että hajanainen vastustajajoukko oli pääsemässä niskan päälle: kansa halusi näpäyttää kauan istunutta poliittista eliittiä kuten Tanskassa. Koko Euroopan tulevaisuus oli panoksena uhkapelissä, kaikki pelimerkit yhdessä ruudussa.

Saksan-Ranskan akseli, saksalainen talous ja ranskalainen politiikka, pelasi vähemmän vakuuttavasti. Syyskuun 14. päivä Italian liira devalvoitui, ja kaksi päivää myöhemmin, ”mustana keskiviikkona” Englannin punta ja Espanjan peseta. Seuraavana viikonloppuna Ranskan täpäristä täpärin 51-49 ”kyllä”-ääni säästi mantereen markkinakaaokselta, pelasti gatt-neuvottelut ja ennen kaikkea Maastrichtin sopimuksen; ja sitä myötä myös Suomen ja muiden efta-maiden jäsenyysneuvottelut.

EU:n torjuntavoitto jäi laihaksi lohdutukseksi. Täydellinen murskatappio vältettiin, mutta Maastrichtin sopimus räjähti riekaleiksi. Valuuttakeinottelija George Soros ansaitsi muutamassa viikossa viisi miljardia markkaa.

Eikä mennyt vuottakaan, kun markkinavoimat taas näyttivät kassakaapin paikan. Heinäkuussa 1993 viisi valuuttaa oli putoamaisillaan ecu-valuuttaputkesta, jälleen kiitos Saksan keskuspankin korkojen. Mutta tällä kertaa kellutusta ei voitu sallia, joten  uhrattiin valuuttakurssijärjestelmä, ems. Ecuun sidottujen valuuttojen kurssivaihtelujen väli – kuuluisa ”putki” — lavennettiin samantien viiteentoista prosenttiin. Tämän jälkeen rahaliitosta puhuminen oli pelkkää ”sadetanssia”, kuten John Major ivasi.

Britanniassa oli lievää vahingoniloa Euroopan unionin kokemista vastoinkäymisistä. Se isännöi loppuvuonna 1992 Edinburghin huippukokouksen, jonka tehtävä oli pelastaa Eurooppa eurokraattien jäljiltä.

Yhdentymisen painopiste heilahti jälleen. Eurooppa ei olekaan mikään ”unioni”, vaan sittenkin pohjimmiltaan valtioiden liitto, hallitusten neuvottelujärjestelmä, jossa kukin maa puolustaa kansallisia etujaan.

Tanskan tappion ja Ranskan huteran torjuntavoiton jälkeen komissio yritti olla niin näkymätön kuin suinkin. Ketään ei saanut hermostuttaa. Delorsin komissio oli loppukautensa pelkkä ponneton toimitusministeriö.

Delorsin kausi päättyy hiukan samoihin tunnelmiin, joissa se alkoikin, epäilyksen ja epävarmuuden. Euroopan unionia kaivertaa uusi poliittinen kriisi ja pitkittyvä talouden lama. Euroskleroosin jälkioireita.

 

Jacques Delorsin on tehtävä se. Komission puheenjohtajalla ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehtoa.

Hän tökkii arasti kädellään lehmän turpaa pari kertaa, ja hymyilee sitten itsetyytyväisenä. Delors ja Ynnä -kuva on seuraavana päivänä kaikissa lehdissä.

Tämä on todellinen Potemkinin farmi. Mallitilan navettakin on siivottu ja puunattu, eikä siellä haise vähääkään navetalta. Kolme kantturaa on näytteillä. Jonnekin on saneerattu Vanamo, Riemu, Yllätys, Visu, Amalia, Arpa, Ämyri, Aave, Väre, Aamu ja Uppi.

– Millä navetta lämpiää?

Delorsin lämmin uteliaisuus saa Tunkkarin uskoutumaan  EU-komission puheenjohtajalle kuin parhaalle kaverilleen. Delors kertoo isoisästään, joka kasvatti yhdeksänhenkisen perheen kaiken ruuan viiden hehtaarin tilallaan Le Louzacin kylässä. Rupatellaan lasten koulunkäynnistä. Esa Härmälä runkkaa hermostuneesti Apilan sarvea.

Paremmin ei viljelijäprotesti suju navetan takanakaan.

Marie Delorsia pyydetään kastamaan vastasyntynyt vasikka. Mahtaa kabinettipäällikkö Pascal Lamyn vaimo olla imarreltu, kun rouva Delors nimeää lehmän hänen mukaansa Isabelleksi.

Marie Delorskin on kiinnostunut tilan eläimistä:

– Eikö teillä ole yhtään ankkoja?

Navetasta kierretään takaisin kartanolle. Marie Delors viedään kasvimaalle. Hän löytää mansikan, ja tuo sen miehelleen, joka heittää sen poskeensa:

– Bon.

Isäntäväki on unohtanut tykkänään roolijaon, ja valittamisen sijaan he innostuvat vähän kehumaan omia perunoitaan. – Onneksi olkoon, Delors hymyilee.

mtk:n piirijohtaja yrittää lohdutella Härmälää: – Pidit pirun hyvän katsauksen.

Härmälä on vaiti. Lopulta hän puuskahtaa:

– Kyllä se on aidosti kiinnostunut maataloudesta.

 

Aho ja Delors rouvineen istuvat Kaustisten pelimannitalon nurkkapöydässä. Pirtissä on läkähdyttävän kuuma, ja herrat ovat ottaneet takit pois. Komissaarille lahjoitetaan kantele, jota hän isäntien mieliksi vähän aikaa rämpyttää.

Delorsien lautasella on vain nokareita, sillä he ovat juuri istuneet Tunkkareiden pihalle katettuun kahvipöytään, kun Aho ei halunnut tuottaa äänestäjilleen pettymystä.

– Teen aina niin kuin pääministeri käskee, Delors vitsaili. Hän nappasi reippaasti ruisleivän palan, ja heitti saman tien suuhun, sellaisenaan.

– Millaisen kuvan he saavatkaan unionista, kun herrat tulevat ja syövät pöydän tyhjäksi, hän oli kauhistelevinaan.

Kaustisten pitopöytä jää suomalaisten yritysjohtajien ja virkamiesten apajaksi. He tungeksivat yhtenä hikisenä mylläkkänä, toisiaan tönien, ja saalistavat kilvan sinappisilakkaa, silliä, graavia siikaa ja lohta, lohipiirasta, vihersalaattia, rosollia, kananmunia, ruisleipää, kinkkua, aladoobia, paahtopaistia, leipäjuustoa ja lakkoja – sekä näköjään Mikko Pesälän herkkua: vihreitä kuulia.

Ahot ja Delors´t kuuntelevat Vinkua, joka on voittanut pelimanniyhtyeiden Suomen mestaruuden Mäntsälässä. Kolme sievää pyhäkoulutyttöä sahaa viuluja, bassoa ja harmonia käyttelee kaksi toivevävyä. Musiikki on niin murheellista, että tekisi mieli itkeä itsensä uneen. Delorsin ilme ei värähdäkään, kai hän on tottunut valitukseen.

Delorsia kuljetetaan Ahon loputtoman muzakin säestyksellä ympäri Kaustisen festivaalialuetta. Mennään alikulkusillan kautta betonielementtiseen urheiluhalliin. Maarit Tastula häädetään paikaltaan, kun komission puheenjohtaja istutetaan oranssille muovituolille käytävän reunaan. Kuuma on kuin savustuslaatikossa. Delorsin on istuttava kymmenen minuuttia, sitten hänet päästetään ulos.

Laahustan Ahon ja Delorsin perässä täysin uupumuksen nujertamana, omiin tennareihin kompastellen. Olen seurannut seitsemänkymppistä miestä läkähdyttävänä hellepäivänä kolmetoista tuntia kuin uskollinen spanieli, ja arvelen pyörtyväni näillä hetkillä. Delors on hilpeä ja vilkas ja terävä, hallitsee muutamalla eleellä koko seuruetta, ympäristöä, Keski-Pohjanmaata, arktisen maatalouden tukialuetta, eurooppalaista valtakuntaansa, maailmankaikkeutta jos niikseen tulee. Minä en hallitse edes silmäluomiani.

Kaikeksi siunaukseksi Delors päästetään iltakymmeneltä kohti lentokenttää, jossa armeijan kone odottaa. Pysäköintipaikalla Delors vilkuttaa kansanmusiikkijuhlien yleisölle.

Huokaan syvään, niin syvään, että keuhkot tyhjenevät ja melkein kaadun. Lähden mieli turtana raahautumaan kohti lähintä kaljatelttaa.

– Siinä se Deloors mänöö, nuoripari ihastelee.

Käännyn katsomaan.

Miten kaunis näky.

Horisontin täyttää valtava sininen kuumailmapallo, joka kohoaa hitaasti kohti pilvenlonkaa, harmaata syvää taivasta. Siristän silmiäni, ja pystyn erottamaan korista kaksi valoa hohtavaa hahmoa; säteilevä komissaari nauraa ja näyttää voitonmerkkiä, ja katoaa samantien punaisena uppoavaan aurinkoon.

 

Seuraava luku:

1. Ulkona