Johdanto

LUKU 1 >

Johdanto

8 Taloussanomissa oli tarkkaan ottaen kaksi eri juttua. Mutta vain siellä.

”Muistelen Financial Timesin juttua (26.6. 2013)”:

12 Taloussanomat vaikersi (19.12. 2013):

14 Eri EU-maiden valtionvelkojen kotimaisuusaste löytyy Eurostatin yhteenvedosta (kuvio 4):

15 ”Typerät säännöt”. EU-ministerineuvoston silloinen pääsihteeri Sixten Korkman joutui osalliseksi Saksan alijäämästä syntyneeseen suukopuun. Korkman: Euro – valuutta vailla valtiota (2013), s. 117.

14 Martin Seliger –sitaatti Terry Eagletonin teoksesta Ideology: An introduction (Verso, 2013).

16 ”Pikemmin ongelma oli, että hullunrohkeita sijoittajia ei ilmaantunut markkinoille tarpeeksi.”

EU-jäsenmaat osoittivat syksyllä 2010 naiiviutensa kieltämällä valtioiden velkakirjojen lyhyeksi myynnin, shorttauksen. Tavallisestihan sijoittaja, varsinkin piensijoittaja, laittaa rahansa arvopaperiin, jonka hän uskoo, toivoo, luulee olevan arvokkaampi tulevaisuudessa. Lyhyeksi myyjä päinvastoin Lyhyeksi myyjä etsii yliarvostettuja arvopapereita ja lyö vetoa, että tietyssä ajassa ne ovat halventuneet tietyn veran.

Vaikka periaatteessa on vaikea ymmärtää, miksi negatiivinen keinottelu olisi sen tuomittavampaa kuin positiivinen keinottelu, jo Napoleon julisti shorttaajat valtion vihollisiksi. Erityisiä pahiksia olivat ne, jotka ostivat konkurssisuojaa eli CDS-vakuutusta silloinkin, kun he eivät omista arvopaperia eli valtion velkaa. Tällaiset sijoitukset ovat naked eli alastomia – ja niitä (Ranskan silloinen valtiovarainministeri, myöhempi IMF:n pääjohtaja) Christine Lagarde piti syyllisenä euroalueen ahdinkoon.

Tosiasiassa shorttaajat pelastivat Kreikan. Hedge fund käännetään yleensä ”riskirahastoksi”, vaikka sananmukaisesti ne ovat ”suojarahastoja”. Näiden, monesti jättiläismäisten firmojen perusperiaate on saada aikaan tuottoa, vaikka pientäkin, myös silloin, kun markkinat ovat alamaissa. Se on mahdollista vain löytämällä yliarvostettuja arvopapereita ja sijoittamalla niiden arvonlaskuun.

Shorttaamisen kiistaton arvo on siinä, että epäilijät ja pessimistit tasaavat arvostuskuplia – he löysivät ensimmäisinä Enronin huijauksetkin. Ne, jotka ennen kriisiä varautuivat Kreikan maksukyvyttömyyteen, hankkivat CDS-suojaa edullisesti, koska yleinen mielipide vielä luotti euron reuna-alueeseen.

Voidakseen rahastaa voittonsa ”alastomien” oli kuitenkin hankittava myös velkakirjoja. Keväällä 2010 he ryntäsivät ostamaan arvonsa menettänyttä Kreikan velkaa, kun kaikki muut pakenivat markkinalta kauhuissaan. Jopa Deutsche Bank, joka oli sentään velan liikkeellelaskujen takaaja (market maker) kieltäytyi ostamasta Kreikan velkaa.

Katteeton luottamus ei siis ole parempi kuin aiheellinen epäluottamus. Sijoittajille koko ”luottamus”-termi on merkityksetön. He tavoittelevat sijoitukselle tiettyä tuottoa tietyssä ajassa, eivätkä pyri minkään maan kunniakonsuleiksi.

Kun sijoittaja ostaa valtion velkakirjaa, hän tekee riskianalyysin ajan yli. Onko valtio vaikkapa viiden vuoden päästä yltänyt sellaiseen talouskasvuun, että se ottaa vähemmän lainaa, ja/tai nauttii matalammista koroista? Siinä tapauksessa tämän päivän ja huomisen välinen korkoero jää velkakirjan ostajan voitoksi. Jos valtion tilanne heikkenee, korkoerosta tulee tappiollinen. (Sijoittaja voi siis analyysin perusteella haluta shortata kyseisen valtion velkaa.)

Sillä oikeasti markkinoilla ei ole hyviksiä ja pahiksia, on vain amatöörejä ja ammattilaisia.