Kasvoin kuurojen vanhempien kuulevana lapsena. Viittomakieli on äidinkieleni.
En tiennyt, mutta aavistin, millaisia vääryyksiä kuurojen yhteisö – perheemme elinpiiri – sai valtion taholta kokea. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Maija Koivisto ja muut Kuurojen Liiton aktiivit nostivat päivänvaloon rotuhygienian ja muun julman pakkovallan.

Vuonna 1929 säädettiin laki, jonka mukaan syntymäkuurot eivät saaneet mennä naimisiin keskenään. Suomalaisen yhteiskunnan surullisimpiin ja häpeällisimpiin lukuihin kuuluu, että vuosina 1935-1970 yli 7500 naista pakkosteriloitiin. Moniko heistä oli kuuroja, sitä ei tiedä kukaan.
(Ylen viittomakielisten uutisten ankkuri Thomas Sandholm sai syntyä erityisluvalla. Hänen hieno omaelämäkertansa ilmestyi helmikuussa.)
Samaan aikaan viittomakieli yritettiin tukahduttaa kouluissa 1970-luvulle asti. Tämä sorto ilmensi kuulevan valtaväestön ylemmyyttä aistivammaisia kohtaan, mutta vaurioitti myös viittomakielisten omaa itsekuvaa. He kokivat alemmuutta ja häpeää.
Tämä alemmuus heijastui omaan lapsuuteeni tavalla, jonka ymmärrän nyt vasta aikuisena. Varmasti kaikki vähemmistössä kasvaneet ovat kokeneet samankaltaista, esimerkiksi maahanmuuttajat. Vanhemmat pyrkivät olemaan näkymättömiä, jotta enemmistö ei saisi aihetta rangaista tai moittia. Lapset kasvatetaan varovaisiksi ja nöyriksi.
Koska meitä ei haluta, ollaan kuin ei oltaisikaan.

Hyvinvointivaltiomme pimeä puoli, kuurojen kokeman sorron mittakaava alkoi tulla esiin 2018. Ehdotin lehtihaastattelussa, että käynnistetään valtiollinen totuus- ja sovintoprosessi. Eduskunnan Viittomakielten verkosto kutsui koolle keskustelun, jossa ajatusta vietiin eteenpäin. Toin totuus- ja sovintoprosessin Rinteen-Marinin hallituksen ohjelmaan, ja niin tämä maailman ensimmäinen kuurojen oikeuksia koskeva hanke lähti liikkeelle.
Mikä on totuus- ja sovintoprosessi?
Lopputulosta emme vielä tiedä, eihän se muuten olisi mikään prosessi. Mutta kaikkia kolmea sanaa kuuluu tässä yhteydessä painottaa.
Ilman totuutta, yhteisesti jaettua käsitystä siitä mitä on tapahtunut, ei voi edetä sovintoon. Toisaalta vasta sovinto antaa totuudelle merkityksen, johtaa muutokseen. Prosessi on tärkeä itsessään – se ei pysähdy mihinkään päätepisteeseen, vaan muutos vie sitä eteenpäin.

Sain osallistua kuurojen ja viittomakieltä käyttävien totuus- ja sovintoprosessia valmistelevan työryhmän kokoukseen 3.3.23. En olen saanut tavata niin useaa tulkkia kerralla yhdessä neukkarissa, mikä todistaa hyvää. Suomen- ja ruotsinkieliset viittomakieliset yhteisöt ja kuurosokeat olivat edustettuina.
Prosessi on ollut aika hidas, varmaan monista liiankin, mutta se ansaitsee perinpohjaisuuden. Reilu vuosi sitten julkaistiin tieteellinen selvitys historian tapahtumista ja arvio jatkotoimista. Tämä teos, Viitotut muistot, on aivan välttämätöntä luettavaa meille jokaiselle. Sen täytyy myös heijastua Suomen historiasta ja yhteiskunnasta kertoviin oppikirjoihin.
Käytin puheenvuoron eräänlaisena kokemusasiantuntijana molemmista päistä: sekä viittomakielisen yhteisön että valtioneuvoston jäsenenä. Kävimme hyvän keskustelun, joka antoi kaikesta tietämästäni huolimatta paljon uutta ja pysäyttävää pohdittavaa.

Oivallukseni liittyy siihen, mitä prosessin otsikkokin kuvaa: aistivamma ja kielelliset oikeudet ovat erillisiä asioita.
Aistivamma on ollut sorron syy, kielen kieltäminen sorron väline.
Vaikka kuurous on 1970-luvulta lukien ollut ymmärretympi, kielellisiä oikeuksia ei tänä päivänäkään osata kunnioittaa. Ei senkään jälkeen, kun viittomakieli tunnustettiin perustuslaissa 1995 ja erillinen viittomakielilaki säädettiin 2015.
Kaikki vammaisryhmät joutuvat hyvinvointi-Suomessakin taistelemaan sen eteen, että edes lakia noudatettaisiin. Kuitenkin kuurot erottuvat siinä, että ilman yhteiskunnan apua he eivät voi lainkaan kommunikoida muun maailman kanssa – viranomaisten, työnantajan ja kaupan kassan, opettajien ja hoitajien. Osallisuus ja kansalaisuus eivät ole mahdollisia. Eikä – kuten vuosikymmenien ajan nähtiin – voitu kielettöminä puolustautua ja saada oikeutta.
Kun kieli oli kielletty, pitkään ainakin rajoitettu, miten vääryyttä olisi voinut käsitellä ja käsitteistää? (Hirtehistä on, että vaikka nämä käsitteet ovat johdoksia käsi-sanasta, vuosikymmenten ajan kädet vaikenivat.)
Kädet vaikenivat.

Kyse ei ole vain siitä, saako kieltä käyttää, vaan mihin sitä voi käyttää.
Vaikka kaikki vammaisryhmät joutuvat taistelemaan palveluista, kommunikaatio on hyvin perustava ihmisoikeus. Meillä kuurojen vanhempien kuulevilla lapsilla oli erityinen taakkamme vielä 1970-luvun loppuun saakka, koska tulkkeina edustimme perheidemme aikuisia virallisille tahoille, kuulevalle enemmistölle. Lapsen vastuulla olivat perheidemme oikeudet, rahat, kohtelu ympäristössä.
Kunnioitettu kummitätini Aune Kulmala, joka kuoli viime syksynä 96 vuoden iässä, oli korvaamaton apu paitsi yksilöllisissä arjen vaikeuksissamme, myös valtakunnallisen tulkkikoulutuksen käynnistäjänä. Siis alle 50 vuotta yhteiskunta on edes teoriassa taannut kuuroille edellytykset aitoon osallisuuteen.
Paino sanalla ”teoriassa”. Se, että tulkkipalvelut viime hallituskaudella kilpailutettiin siinä missä Kela-kyydit, osoittaa miten ohuesti jos ollenkaan yhteiskunta tajuaa kielellisten oikeuksien merkityksen täysivaltaisessa kansalaisuudessa. Se että tulkkeja vähennettiin, tulkkausta supistettiin, asiakkaiden ja tulkkien vuosien yhteistyö rikottiin, tarkoittaa kuuroille jotain samaa kuin kuuleville se, että suomen sijaan olisi asioitava viroksi. Saahan sen sujumaan, mutta vakavia virheitä tapahtuu, oikeusturva vaarantuu, jotkut jäävät kokonaan ulos.
Viittomakielten verkostossa ja muutenkin vammaisten asianajajana kunniakkaan työn tehnyt kansanedustajakollegani Merja Mäkisalo-Ropponen törmäsi tähän asenneongelmaan tavalla, joka naurattaisi, ellei puistattaisi.

Hän teki keväällä 2016 sitten kirjallisen kysymyksen siitä, että vastoin lakia eräs kunta ei taannut viittomakielistä opetusta kuurojen vanhempien kuuleville lapsille. Silloinen opetusministeri kertoi vastauksessaan vammaisten lasten opetuksesta, koulujen esteettömyydestä ja tulkkipalveluista. Mäkisalo-Ropponen joutui lähettämään uuden kirjallisen kysymyksen, jossa hän toisti, että kyseessä olivat kuulevat, eivät kuurot lapset, eikä siis pitänyt huomioida aistivammaa vaan kielellisten oikeuksien toteutuminen.
Kuulevat lapset tarvitsivat viittomakielistä opetusta voidakseen keskustella historiasta, yhteiskuntaopista ja biologiasta kuurojen vanhempiensa kanssa kotona. Jotta se vuosikymmenten kielikuilu – viittomakieli oman yhteisön sisäisenä mutta yhteiskunnallisesti köyhänä kommunikaationa – umpeutuisi. Se kielikuilu, kielettömyys, jonka takia sortoa jatkettiin ja pidettiin luonnollisena.
Itse olen surullinen siitä, etten ole tuota kuilua kyennyt ylittämään. Minulle viittomakieli on kodin kieli, jolla ilmaistaan intiimejä ja arkisia asioita, mutta en kykene enkä ole koskaan kyennyt ilmaisemaan äidinkielelläni abstrakteja käsitteitä, yhteiskunnallisia tai vaikkapa filosofisia ajatuksia.
En näin ollen pysty osallistumaan Kuurojen ja viittomakieltä käyttävien arvokkaaseen, ainutlaatuiseen ja ehdottoman välttämättömään totuus- ja sovintoprosessiin omalla äidinkielelläni.
Se olkoon pieni yksityinen todistuskappaleeni tässä suuressa ja traagisessa historiallisessa tarinassa.