8. Liskojen komitea

Kuinka sisäpolitiikasta tulee ulkopolitiikkaa

 

Tanska ryhtyy toteuttamaan… Eikö tämä kävisi: ”Tuon sopimuksen tavoitteet koskevat Tanskaa” —

– Ei, ei.

– Miksei?

– Ei voi käyttää sanaa ”koskee” tai ”ottaa tehtäväkseen” tai ”rajoittuu”, sellaisia sanoja…

– ”… on nähtävä… näiden tekstien valoissa jotka ovat yhteensopivia sopimuksen kanssa.”

– Ei oikein toimi kieliopillisesti.

– Me voisimme siis poistaa ”viittaa”-sanan.

– Mitä? Ja sitten sanottaisiin: ”tuon sopimuksen tavoitteet–

– ”Tanskan osalta tuon sopimuksen tavoitteet ja niinedelleen ja niinedelleen, niinedelleen, ovat — on nähtävä — ”

– Ei panna mitään sanaa siihen.

– Hetkinen… Hyvä on, se käy meille.

 

Tanskan ja Britannian valtiosihteerit Jørgen Østrøm-Møller ja Michael Jay sekä Ranskan ulkoministeriön apulaiskabinettipäällikkö Jean-Claude Schumberger harjoittavat diplomaattista koruompelua myöhään yöhön Edinburghin huippukokouksessa, joulukuussa 1992. Ulkoministeriön korkeimmat virkamiehet rakentelevat huolellista muotoilua, kuin korttitaloa, samaan aikaan kun pääministerit nauttivat illallista linnan kattokruunujen alla, pienissä pyöreiden pöytien ryhmissä, jousikvartetin säestyksellä, hienostuneesti ja ylevästi.

Huippukokouksien  todellinen työ tehdään takahuoneissa. Britannian ulkoministeriön veteraani kuvailee diplomaatin roolia televisioajan uudessa ulkopolitiikassa:

”Kenties huippukokoustaminen ja persoonallisuuden kultti ovat kansainvälisten neuvottelujen PR-asenteen erottamattomia osia. Jos siis diplomatiassa hyväksytään `tähden´ asema, siitä seuraa johdonmukaisesti, että esityksen tähti tarvitsee aina stunt-miehen kaikkeen vaaralliseen, vaikeaan tai väsyttävään ja yhtä johdomukaisesti, että stuntin täytyy pysytellä poissa ruudusta lähikuvissa.”

Yhtä varmaa kuin se, että EU on katolisten salajuoni, on että diplomaatit ovat oma rotunsa, jota jalostetaan valtioiden salaisissa tuotantolaitoksissa.

Valtiosihteerit Michael Jay ja Veli Sundbäck ovat saman oloisia; hoikkia ja sitkeitä, varmasti juoksevat pitkiä matkoja, joskin heitä on mahdoton kuvitella verkkareissa: vartalot on leikattu pukuihin, ei päinvastoin. He ovat niukkoja miehiä, niukkoja ilmeissä, eleissä ja sanoissa. Molemmilla on korkea otsa, joilta kiharoiden hiusten raja on karannut, kaidat kärsivälliset kasvot, joilla viipyy vakava viileä hymy — paitsi että hymy ei ilmaise mielihyvää vaan kohteliaisuutta — ja silmissä varautunut ja varoittava katse, niin että toinen häkeltyy, pelkää koko ajan sanovansa jotain sopimatonta, tai purkan joutuneen hiuksiinsa.

Edinburghin stunt-miehet hiovat takkahuoneessa silmänkääntötemppua, jolla Maastrichtin sopimusta samaan aikaan muutetaan ja ei muuteta. Sopimus on uusi, jotta tanskalaiset voivat kesällä 1993 äänestää uudestaan — ja tällä kertaa oikein — mutta kuitenkin vanha, niin että sitä ei tarvitse enää muualla ratifioida toiseen kertaan.

”Sitä on mahdoton selittää, koska se on niin monimutkaista ja yksityiskohtaista ja se koskee enimmäkseen laillisuuskysymyksiä”, Britannian ulkoministeriön virkailija huokailee hengästyneenä. ”Mutta se on taikuutta, se on fantastista!”

Todellinen taikatemppu on se, että jokaisen valtionpäämiehen on saatava sopimuksesta voittonsa, selitys parhain päin. Tarvitaan kirurgisen tarkkaa muotoilua.

John Major piti voittonaan, että Maastrichtin sopimuksesta pudotettiin sana ”federalistinen”. Mutta sopimus on federalistinen, iloitsivat kaikki muut, vaikka brittejä hirvittävä f-word puuttuu.

– Sana ”sopivat” mieluummin kuin ”päättävät”

– ”Päättävät.”

– Käyttäisin sanaa ”sopivat”. Ne saattaisivat pitää ”sopimisesta”, ”sopiminen” on parempi, se on sopimuksissa käytetty sana.

– Ne sanoivat että ne haluavat ”päättävät”.

– No… ei se niin olennaista ole. Mutta joka tapauksessa tarvitaan sana, joka ilmaisee ”sopimista”.

– Tässä vaiheessa en usko, että ”päättäminen” on vielä kuollut. Kahdeksan ihmistä sanoi aamulla, että heistä ”julistus” on parempi kuin ”päätös”.

­– Mutta se ei ole vielä viimeinen sana.

 

Vihdoinkin se löytyi! Diplomaattien pöydässä kokoontuu Eurokielitoimisto.

Eurokieli on jalostunut myöhempien aikojen esperantoksi monikerroksisen kompostoinnin keinoin. Ensin byrokraatti kirjoittaa kankean virkkeen, jossa kaikki verbit ja adjektiivit kokevat kätkytkuoleman. Sitten diplomaatti likvidoi virkkeestä sanat, joita ei löydy sovitusta suppeasta sanavarastosta, vesittää kaikki merkitykset ja korvaa ne varauksilla. Päätteekksi poliitikko kyhää virkkeistä abstraktin kielikuvan, huteran käsitteellisen himmelin, joten kun puhutaan ”läikkymisestä”, ”pilareista” ja ”muuttuvasta geometriasta”, liikutaan jo science fictionin maailmoissa. Lopullisen kuoliniskun mahdollinen kommunikaatio saa viimeistään silloin, kun fraasit ja kertosäkeet toisto toistolta typistyvät termeiksi ja kutistuvat lyhenteiksi:

”On tehtävä kuitenkin selkeä ero cfsp-toiminnan ja Yhteisön tukitoimien välillä, tarkoituksena välttää toista pilaria ´saastuttamasta´ ensimmäistä pilaria ja varmistua, että Neuvoston johtava asema Yhteisessä Ulko- ja Turvallisuuspolitiikassa otetaan huomioon.”

Tämä on ensinnä silmiin osunut virke työpöydältäni ensinnä käsiin osuneesta dokumentista, ulkoministerineuvoston tuhannen seitsemännensadannen kolmannenkymmenennen kolmannen kokouksen lehdistötiivistelmästä 5044/94.

Varsinaisissa sopimusteksteissä on vielä suurempi haaste. Ne on kirjoitettava kahdelle yleisölle.  Niiden on oltava riittävän moniselitteisiä, jotta kukin poliitikko voi esittää edes joltisenkin uskottavasti itselleen edullisen tulkinnan. Samalla niiden on oltava riittävän yksiselitteisiä, jotta kukin diplomaatti tietää, mistä todella sovittiin.

Maastrichtin sopimus epäonnistui siksi, että tällä kertaa diplomaattien kaksoisstrategia tuotti karmean tuloksen.  Kun sisältö käsittelee elämän ja kuoleman kysymyksiä – puhutaan sentään poikiemme tapattamisesta EU-joukoissa – ja muotoilu täynnä reikiä ja epämääräisiä varaumia, kansalainen arvelee, että häntä hämätään, salaisia juonia punotaan. Niin tietysti tehdäänkin.

Maastrichtissa ei sovittu yhteisestä puolustuksesta, vaan pitkällä aikavälillä määriteltävästä yhteisestä puolustuspolitiikasta, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen. Suomen syksyisessä kansanäänestysväittelyssä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat, että mitään konkreettista ei ole sovittu, mutta myös ne, jotka inttivät, että pamypjsajyp-periaate on askel kohti yhteistä puolustusta.

Jacques Delorsin arvovaltainen mielipide on ytimekkäin:

”Pelkkää p***aa.”

 

Kuka sitten päättää, kun ”Suomi” päättää?

Suuntaan luottavaisesti osoitteeseen 100, Rue de Trèves.

Karu liiketalo torjuu mustine ikkuinoineen kaikki uteliaat niin kuin vain todellinen vallan pesäke voi:

 

1        V

P       =       1

 

Aula on kolkko ja riisuttu, virkailijat istuvat kopissa, luultavasti panssarilasien eristämänä. Istun seinänviereen, kivuliaan kovaan tuoliin, joita on viisi vierekkäin kuin bussinpenkkejä. Arktista askeettisuutta.

Suomen EU-edustusto on epäviihtyisä kuin vain jäisimmän suomalaisen designin näyttelytila voi olla, sinne ei tulla rentoutumaan vaan asialle tai kaupalle. Se on muutoin täsmälleen samanlainen — harmaansinistä sisustusta ja abstrakteja taideteoksia myöten — kuin Daimler-Benzin suurlähetystö.

Lähettilään huone, perimmällä, kulmassa on ihan saman kokoinen kuin Herr Glatzilla, mutta pieni sohva on päällystetty suomalaisella tekstiilitaiteella, tilkkutäkkimäisellä kuviolla, joka harkitulla reippaudellaan vain pahentaa asiaa.

Tätä osasinkin pelätä. Suomen edustajat ovat omaksuneet spagettivatikaanin opit, gone native.

Ympäristö on todella yhtä sterilisoitu kuin kaikkialla EU-konttoreissa. Mitään ei ole suunniteltu ihmistä varten, vaan organisaatiolle, edustustilaksi. Ihmiset yrittävät olla mahdollisimman vähän tiellä, ja olla sotkematta persoonallaan.

Olen nujerrettu. Heti kun pääsen Suomeen, päätän, lähetän edustuston väelle vitsikkäitä huoneentauluja:

   ei tarvitse olla hullu

   ollakseen täällä töissä

   — mutta se auttaa

sekä täyden Karvinen-aiheisen kahvimukisarjan.

Ei — kostoni suomalaiselle designille on oleva vielä perinpohjaisempi.

Urkin jokaisen edustuston työntekijän nimen, ja etsin Ilta-Sanomista samannimistä julkkista tai jalkapalloilijaa koskevan otsikon — saksin ja lähetän — hullunkurinen asiayhteys tekee työpöydän viereen liimattavasta lehtileikkeestä toimistohuumorin klassikon.

Mitä löyhemmäksi valtioiden liitoksi Euroopan unioni jää, sitä vahvempi merkitys kansallisvaltiolla on. Melkein kaikki suomalaiset poliitikot vannovat  vahvan valtioidenvälisen neuvottelukoneiston nimiin. Suomen kansa tahtoo niin, koska kuvitellaan, että Suomen kansalla on edes jotakin vaikuttamisen — tai useammin: estämisen ja jarruttamisen — mahdollisuuksia.

Mutta kun komissiosta tulee kuutisensataa lakiesitystä joka vuosi, sekä riiseittäin muuta normistoa, ministerit saisivat istua Brysselissä joka toinen päivä papereita jotka ovat monimutkaisia ja salakielisiä kuin modeemifaksin asennusohjeet. Niinpä melkein kaikki Euroopan unionin lainsäädäntö sovitaan ulkoministeriöiden virkamiesten kesken, joita ei tietenkään valita millään vaalilla.

Kun komissio on se näkyvä byrokratia, EU-edustustojen väki on näkymätöntä virkavaltaa. Niin kuin pitääkin: ammattinsa osaava diplomaatti kykenee kätkemään valtansa. 

Kun ”Suomi” päättää, virkamies päättää.

 

Euroopan unionin valtaa on niin vaikea löytää, koska käytännön päätöksenteon elimiä ei edes mainita yhteisön niin pyhissä perustamissopimuksissa.

EU on lisännyt toimialaansa niin paljon ja niin ahnaasti, että lakisumaa puretaan valmistelevissa kokouksissa — ja valmistelua valmistelevissa kokouksissa. Vaivihkaa on syntynyt epävirallisia vallan kerroksia, täytekakku, josta kansalaiset näkevät vain kuorrutuksen.

Komissiossa:  kabinettipäälliköt sopivat maanantaikokouksissaan useimmat asiat, vain kiistanalaisimmat viedään komissaarien kokoukseen. Kabinettipäälliköiden kokouksia taas valmistellaan kabinettien alakohtaisten asiantuntijoiden palavereissa.

Ministerineuvostossa: lopullinen lakiehdotus menee virkamiesten valmisteluun, joko yhteen sadoista työryhmistä tai suoraan jäsenmaiden EU-suurlähettiläiden neuvostoon, coreperiin — Comité des Représentants Permanents.

Jo vuonna 1973 silloiset jäsenmaat sopivat menettelytavaksi, että suurin osa lainsäädännöstä sovitaan coreperissa. Sitten tulivatkin pysähdyksen vuodet, jolloin kissanhiekan koostumuksen harmonisointia ei voinut päättää pääministeriä vähäisempi henkilö. Mutta kun komissio onnistui sujuvoittamaan päätöksentekoa, coreper sai entistäkin merkittävämmän aseman.

Ylikansallista komissiota täydentää kansallinen diplokratia.

Ne jakavat kakun kaksistaan.

— Eihän komissaari ole kansallisten etujen kannalta tärkeä, Erkki Liikanen huomauttaa.        — coreper on avainpaikka. Siellä Suomen maitokiintiöt määritellään.

Ja paljon muuta. Viisitoista diplomaattia päättää kaupasta, ympäristöstä, kalastuksesta, liikenteestä; he sopivat keskenään kiinalaisen magnesiumin tuontirajoituksista, montako kartonkia verovapaata tupakkaa saa viedä rajan yli, eteneekö työaikalainsäädäntö laisinkaan.

Useimpien arvoiden mukaan coreperissä ratkaistaan Euroopan unionin säädöksistä ja direktiiveistä 80 prosenttia.

 

Edellisenä torstaina, kun yritin kivuta vallan pehmeitä portaita Charlemagnen korkeimpaan kerrokseen, siellä piti kokoustaan juuri coreper. Ehkä varoittamaton kansalaisrynnäkkö olisi saanut lähettiläät tolaltaan.

Lähettiläät istuvat 15. kerroksen b- ja c-saleissa, suorakulmaisten pöytien ympärillä. Mikäli valokuviin on luottamista — en ollut tilaisuudessa tarkastaa asiaa itse — huoneet on sisustettu siten kuin keskieurooppalaiset käsittävät vallan, arvokkuuden ja tyylikkyyden. Juuri sellaiset ruskeanharmaat kokolattiamatot, kattoon upotetut keltaiset loistelamput, tiikkiviilulla paneloidut seinät, mustanahkaiset kokoustuolit, jotka on jo aikaa sitten kannettu roskalavalle Äänekosken Osuuspankin edustustiloista.

coreperejä on itse asiassa kaksi, ja ne on huolestuttavan loogisesti nimetty ”coreper ykköseksi” ja ”coreper kakkoseksi”. Kaikeksi onneksi EU:n hämmingin laki pätee tässäkin: coreper ykkösessä ovat edustustojen kakkosmiehet ja kakkosessa ykköset.

Ykkönen — eli arvojärjestyksessä kakkonen — pitää palavereitaan yleensä keskiviikkoisin. Se vastaa enimmäkseen sisämarkkinalainsäädännöstä. Asiat ovat tavallisesti aika riidattomia, mutta niitä on tavattoman paljon. Ryhmä joutuu tapaamaan usein useamminkin, kaksi-kolme kertaa viikossa. Suomea edustaa ministerineuvos Jan Store.

Kakkonen, eli ykkösketjun coreper kokoontuu tavallisesti torstaisin. Viisitoista suurlähettilästä keskittyy niin sanottuihin poliittisiin kysymyksiin, sisä-, ulko- ja kauppapolitiikkaan. Täällä istuu Suomen EU-suurlähettiläs avustajineen.

coreperit valmistelevat seuraavan viikon ministerineuvostojen kokouksia, joihin ne siis siirtävät neljä viidesosaa päätöksistä riidattomina ”A-kohtina”. Niihin ministerit tuskin enää koskaan koskevat.

Vaikka diplomaatin tehtävä on ymmärtää suvereenisti teräksen valssaustekniikka ja aerosolien vaikutus otsonikerrokseen, ei heiltäkään sentään mahdottomia vaadita. Agro-matematiikan lähettiläät voivat jättää suuren maatalouden erityiskomitean huoleksi, joka esittelee asiansa ministereille suoraan. Aivan eri syystä myös tärkeä valtiovarainministerien neuvosto, Ecofin, valmistellaan ohi lähettiläiden — kukaan ei saa kitkettyä diplomaatista vakaata uskoa ilmaisiin lounaisiin.

Kun asioita on niin tukulti, valmistelukokouksia valmistellaan valmistelukouksissa. Totta kai.

Suurlähettiläiden kokouksia pohjustaa Antici-ryhmä ja coreper 1 -asioita Mertens-ryhmä. Ne on ristitty sennimisten diplomaattien mukaan, jotka ovat keksineet nämä uudet byrokratian kerrokset. Lisäksi coreperien työtä valmisteleet toista sataa alakohtaista työryhmää.

Ja edelleen: jos työryhmät päätyvät jo keskuudessaan riittävään yhteisymmärrykseen, asiakohta menee ”1-kohtana” coreperiin, jossa se sitten muuntuu ”A-kohdaksi”. Olettaen, että coreperiin saapuu riidattomia asioita samassa suhteessa kuin ministerineuvostoon, kaksi kolmasosaa EU-päätöksistä tehdään jo alempien virkamiesten tasolla.

Euroopan unionia pyörittävät lähetystösihteerit.

 

Perusluonteeltaan teknokraattinen Euroopan unioni pilkkoo ja eriyttää poliittisetkin ratkaisut asiantuntijoiden hoidettavaksi. Fordistisella työnjaolla tavoitellaan suurinta mahdollista tehoa. Poliitikot ovat neuvotteluissa huonoja, jatkuvan riitelynsä takia he eivät saa aikaan riittävästi tulosta: neuvotteluratkaisuja. Neuvottelut on paras jättää neuvottelun ammattilaisille.

Liikasen oman luonnehdinnan mukaan EU-suurlähettiläs on ”piste, jossa tapahtuu todellista neuvottelua.”

coreper on kompromissitehdas.

Jos ministereille jääkin vain viidesosa kaikesta päätöksenteosta, voi tietysti sanoa, että se on se tärkein osa. Mutta suurlähettiläs valmistaa ja konsultoi nekin osat, joihin tarvitaan politiikan painostusvoimaa. Lähettiläs on siksi ylivoimainen — jopa valtiosihteeriin nähden, joka kuitenkin on asemansa vuoksi EU-Suomen virkamiesjohtaja — että hän on koko ajan Brysselissä läsnä, kiinni neuvottelussa kuin imukupilla. Kokouksissa ja kokkareilla, käytävillä ja kaduilla.

Lähettiläs on ainoa, joka liikkuu sisäpiirissä. Hän on sisäpiiri.

coreperissa ei puhuta paskaa. Kansainvälisestä diplomatiasta useimmille tulee mieleen kuva YK:n yleiskokouksesta, jossa kukin pitää pitkiä syntymäpäiväpuheita. coreperissa menee paljon aikaa lakiopillisten muotoseikkojen siilaamiseen; joka asialla pitää olla artiklansa. Itse asiasta lähettiläät puhuvat suorasukaisesti, tylystikin ja ekonomisesti. He ovat toisilleen tuttuja, hallitusten kannat tiedetään, ja niiden painoarvot.

Suurten maiden edustajat esiintyvät joka asiassa ja täydellä ponnella. Britannian John Kerr on lennokas puhuja, mutta kohtelias ja taitava taivuttelija. Ranskan Pierre de Boissieau on suoraviivainen ja päällekäyvä, kuin isoisänsä Charles de Gaulle. Saksan Dietrich von Kyaw — sama joka hoiti silmää räpäyttämättä Norjan turskakiintiöt jäsenyysneuvotteluissa — pitää sordiinon päällä niin kuin saksalaisen kuuluu.

Erkki Liikanen on oppinut coreperin kokouksista sen, että pienen maan on paras valita muutama pätemisalue ja olla lopun aikaa vaiti. Sillä tavoin Tanskaa uskotaan, kun se puuttuu asiaan, joka on sille tärkeä.

Se, mikä ”pätemisalue” valitaan, on tärkein EU-politiikan ratkaisu. Eikä sitä tehdä missään vaaleissa.

 

coreper on kaikkien aikojen salaseura.

Kerhon jäseniä yhdistää keski-ikä ja miehinen sukupuoli — siihen ei kuulu edes tilastollista naista. Useimmilla on myös vauras tausta, eliittikoulutus, ja menestyksekäs ura ulkoministeriössä. Siinä joukossa Liikanen on ollut loistokas poikkeus.

He ajattelevat samoilla käsitteillä. Kansallisuudesta riippumatta heillä on sama arvomaailma, sama etiikka. Tai sen puute; ”valtiollistettu konnamaisuus”, kuten Egon Friedell -vainaa soimasi. Älyä, nopeaa tilannetajua ja nokkeluutta arvostetaan; jopa siinä joukossa Liikanen on ollut poikkeuksellisen loistokas.

Kaikki diplomaatit ovat viettäneet paljon aikaa ulkomailla — kuten nytkin — eläneet hotellihuoneissa ja edustustoissa. Kodit ovat keinotekoisia, julkisia paikkoja. Monillakaan ei ole kokemusta tarjouskuponkien leikkamisesta, vaippojenvaihdosta tai ulkohuussin tyhjentämisestä. Moni on havainnut, että erimaalaisillakin diplomaateilla on enemmän yhteistä keskenään kuin omien maidensa kansalaisten kanssa.

Diplomaatille politiikka on käsitteellistä. Valtion edun mukaista on kyyninen realismi, jossa periaatteilla, tunteilla tai ihanteilla ei ole juuri sijaa. Maailma — ja Eurooppa — on inhorealistista seutua, jossa vikkelin ja varovaisin menestyy.

Kaikki on pelkkää peliä. Suurenmoisen historioitsijan A.J.P. Taylorin mielestä diplomaatti uneksii saavansa kohdata vastustajaansa sakkipelissä kenenkään häiritsemättä tai puuttumatta. Mutta diplomaattisen sakin ihannetilannetta ei koskaan tule. Paitsi, että yleisö huutaa ja keskeyttää pelin, nappuloilla on omat tahtonsa. Kuninkaat ja kuningattaret väittävät, että pelaaja on heidän palveluksessaan, ei päinvastoin. Ja jopa moukat peräävät ”kansalaisoikeuksiaan”, ja vaativat, että jokainen siirto selitetään niille etukäteen, ja sittenkin ne voivat lähteä ihan vikasuuntaan.

Diplomaatti viskaa nappulat seinään, ja ilmoittaa loukkaantuneena, että ulkopolitiikka ja demokratia on mahdoton yhdistelmä. Jomman kumman on väistyttävä.

Ulkoministeriö on jokaisessa maassa sisäsiittoisin, bysanttilaisin ja epädemokraattisin veljeskunta, Friedellin hellin sanoin: ”valheen mestarit, helvetin kätyrit, pahin laji konnia”.        Ulkopolitiikka on kaikissa maissa sananmukaisesti politiikan ulkopuolella, valtiomiesten vartaloiden ja diplomaattien asiantuntemuksen tarkoin eristetty alue. Suomessa sen asema on poikkeuksellisenkin vahva.

Tasavallan Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Martti Ahtisaari johtaa käytännössä valtion rinnakkaishallitusta, ulkoministeriön virkamieseliittiä — onhan hän sen osa. Tämä paralleelivalta on suljettu ja salainen valtakeskus, joka asettuu politiikan suhdanteiden ja kansan mielipiteiden yläpuolelle.

Ulkoministeriö voi toimia, ja toimii, demokratian ohi ja yli. Myös sitä vastaan.

Pirteä eläkeläinen Max Jakobson, entinen YK-suurlähettiläs, on varoittanut lipsuttamasta ulkopolitiikkaa kansanedustajien käsiin. Ne voivat tehdä vääriä päätöksiä vaalien alla äänestäjiä mielistelläkseen. (Tämän mielistelyn torjumiseksi ja ”kansallisen edun mukaisen jatkuvuuden turvaamiseksi” eduskunnalta kannattaisi ottaa pois muukin politiikka.)

EU-järjestelmä vahvistaa tämän virkamieskoneiston jo ennestään riippumatonta asemaa. Se valmistelee ja käytännössä päättää suuren osan asioita, joista ennen vanhaan hallitus ja eduskunta olivat vastuussa kansalaisille.

Näin sisäpolitiikasta tulee ulkopolitiikkaa.

Mitä enemmän Euroopan Unioni on suomalaisille vain taistelua kansallisista eduista, taloudellisesta hyödystä — eikä se kaikesta päätellen muuta ole — sitä enemmän valtaa on ulkoministeriön ”pojilla”. Ja sitä merkittävämpi Antti Satuli.

Antti Satuli perii Rue de Trèvesin kulmahuoneen. 48-vuotias Satuli on valkotukkainen, pehmeäpiirteinen, miellyttävä ja sivistynyt herrasmies.

Ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston entisen osastopäällikön valinta EU-suurlähettilääksi on Suomen metsäteollisuudelle mahdollisimman mieluisa.

Helmikuussa 1993 Satuli lähetti kaikkiin suurlähetyistoihin käskykirjeen ja muistion, jossa Suomen kaikki edustajat määrättiin paperiviennin asialle, kierrätyspaperia vastaan: ”Ensikuidun tuotannollista käyttöä uusiutuvana luonnonvarana on johdonmukaisesti puolustettava.” Eikä vain ulkoasianhallinnon, vaan jopa ympäristöministeriön velvollisuus oli ”huomioida ensikuidun aseman puolustaminen ja pyrkiä vaikuttamaan tältä osin muotoutumassa oleviin normeihin”.

Ulkoministeriö ilmaisi vastuunsa paperiviennin markkinoinnista ja propagandasta, eli ”on aihetta tehostaa Suomen viranomaisten ja metsäteollisuuden yhteisiä toimia metsäsektorimme tulevien toimintaedellytysten varmistamiseksi ja selventämiseksi”.

”Suomen” EU-suurlähetystö on metsäteollisuuden viides kanava Euroopan unioniin. Sillä on suora pääsy komissioon, lähettiläs coreperissa, Casimir Ehrnrooth European Roundtablessa, Teollisuuden ja työnantajien toimisto Brysselissä sekä päälle päätteeksi palkatut paikalliset lobbarit.

Pari vuotta sitten Liikanen järjesti Metsäteollisuus ry:n, Cultorin ja muita suuryhtiöitä Business Environment Europe -toimiston asiakkaaksi. Sen avulla metsäteollisuus katsoo vaikuttaneensa siihen, että komission kaavailut kaiken paperin pakollisesta kierrätyskuituosuudesta on nyt Suomen huojennukseksi haudattu.

Kun ”Suomen on oltava siellä missä päätetään”, tämä on se tärkein, mistä päätetään; suomalaisen paperinviennin asema keskeisimmällä markkina-alueella.

Ulkopolitiikan ja metsäteollisuuden symbioosi syventyi entisestään Ahon hallituksen aikana. Rion ympäristökonferenssissa 1992 ulkoministeri Väyrynen markkinoi estottomasti Suomen metsätaloutta. Ulkomaankauppaministeri Salolainen taivutteli kylään tullutta Saksan ympäristöministeri Klaus Töpferiä luopumaan uusiokuitunormeista. Loppusyksystä 1994 pääministeri Aho kertoi Hampurissa — jossa julkaistaan Suomen metsänhoidon parjaamiseen erikoistunutta Spiegel -skandaalilehteä — että Suomen rooli Euroopassa on ”metsäosaaminen”. Tasan samalla asialla, samassa maassa, oli kuukautta myöhemmin presidentti Ahtisaarikin.

Sinänsä mikään ei muutu: teollisuuden etua on aina pidetty isänmaan etuna. EU-järjestelmässä teollisuus on vain entistäkin riippumattomampi kotimaan poliittisista voimasuhteista, ellei immuuni. Kun ”Suomi” päättää, ne päättävät, jotka ovat ennenkin päättäneet — vain enemmän.

Kun ”Suomi” puhuu EU:ssa, ääni voi tulla ministeristä, mutta pöydän alla lymyää vatsastapuhuja.

Kun ”Suomi” laatii kantoja EU:sta, teksti voi olla virkamiehen, mutta se on  automaattikirjoitusta.

 

EU-vallan kääntöpuolina ovat siis ylikansallinen aloitevalta ja kansallinen päätösvalta, virkamiesvaltio ja diplomaattivaltio. Ne täydentävät toisiaan, ne limittyvät tiukaksi pirunnyrkiksi.

Virkamiesten ja diplomaattien lähtökohdat ovat täysin vastakkaiset, mutta toiminnan logiikka on sama. Ne ovat samaa maata.

Komission virkamies ajaa sokeasti jotakin teknistä parannusta, politiikasta piittaamatta, ja ajattelee toimivansa ”Euroopan” hyväksi.

Diplomaatti ajaa sovittua politiikkaa, asian sisällöstä välittämättä, ja koettaa juonitella vain oman valtionsa eduksi.

Mutta kumpikin kuuluu herrarotuun, jolla on valtiossa oma valtionsa. Sekä virkamiesvaltio että diplomaattivaltio ovat ammatin ja aatteen veljeskuntia. Sekä spagettivatikaani että ulkoministeriö ovat kansanvallan koskemattomissa, ja toimivat kansan parhaaksi tarvittaessa sen tahtoa vastaan.

Molemmille eurooppalainen päätöksenteko on peliä, jossa etevä suoritus on tärkein, joskin yksi koettaa yleensä muovata mahdollisimman pitkälle vietyä säädöstä, ja toinen usein mahdollisimman pitkälle vesittää sen.

Kumpikin on nimetön, kasvoton ja persoonaton, koneistonsa edustaja. Heidän valtansa on anonyymia ja salaista.

Siksi molemmat osapuolet käsittävät toisensa ajattelun, vaikuttimet ja periaatteet. Ne tuntevat säännöt, ja noudattavat niitä. Ne eivät halua häiriötä, rikottavan tasapainoa, josta molemmat hyötyvät ja rikastuvat.

Yhteistä on sekin, että EU on paitsi virkamiehen, myös diplomaatin paratiisi.

Suurlähettiläillä on enemmän valtaa kuin ministerillä, koska vaalit eivät vaihda heitä, ja sisäpiiriläisinä heillä on tarkempi tuntuma spagettivatikaanin pulssiinkuin kenelläkään muulla. Heillä on enemmän valtaa kuin komissaareilla, koska he vievät päätökset läpi, heitä ei vihata koska heitä ei tunneta, he eivät ole ulkomaalaisia. Heillä on enemmän valtaa kuin Euroopan parlamentin jäsenillä, koska kenellä tahansa on enemmän valtaa kuin Euroopan parlamentin jäsenillä.

 

20. toukokuuta 1998. On sateinen torstai-ilta Brysselin Rue de Trèvesillä.

Suomen EU-suurlähettiläs ei millään ehdi perjantain aamukoneella palavereihin, joten hän astuu työpäivän jälkeen virka-autoon, joka vie hänet Zaventemin kentälle. Lähettiläs lentää Helsinkiin Finnairin iltavuorolla 19.10, joka on perillä 22.45.

Autossa hän sulkee silmänsä hetkeksi. Torstait ovat tylyjä päiviä, ensin coreper, sitten kiireinen muistio ja saman tien matkaan. Lentokenttä näyttää ulospäin nuorisovankilalta, jossa on oma kasvihuone. Sitä on korjattu jo viisi vuotta, mutta yhä ensimmäinen kosketus Euroopan pääkaupunkiin on lastulevyllä häthätää paikattu hämärä parakki.

Brysselin-raportit ovat ratisseet ulkoasiainministeriön fakseista koko viikon, taajimmin viimeiset kolme päivää, iltaa ja yötä. Ne on jaettu ministeriöiden kymmeniin EU-jaostoihin, joissa on joko perehdytty asiaan tai sitten ei. Into puuttua joka asiaan on selvästi laantunut ensimmäisistä jäsenyysvuosista.

Tapana on verrata EU-instituutioita kansallisiin elimiin, mutta uuden jäsenmaan kohdalla vertailu toimii paremmin toisin päin. Valmisteluportaat ratkaisevat Suomen kannan ministerineuvoston kysymyksiin. Jos ne eivät pääse yksimielisyyteen, tai asia on kyllin merkittävä, se siirtyy EU-asioiden komiteaan, ”Suomen coreperiin”. Sen jäseniä ovat ministeriöiden suurlähettiläät eli kansliapäälliköt. Ja ne asiat, joita se ei saa päätetyksi, siirtyvät ministerien pöydälle.

Perjantaiaamuna kello 6.30 ulkoministeriön pitkä musta Saab odottaa suurlähettilään Helsingin kämpän edessä. Se vie lähettilään ulkoministeriön Kremliin, Katajanokan Merikasarmiin, joka on Senaatintorin ympäristön vanhan valtakeskuksen pienoismalli: pitkiä empire-tyylisiksi entisöityjä keltaisia rakennuksia nupulakiviaukion joka sivulla. Se on postmoderni mini-imperiumi: parannettu kopio vanhasta, siirretty omaan teemapuistoon — riittävästi vallan tunnuksia mutta sopivan huomaamaton ja syrjäinen — kauemmas kansan kulkureiteistä.

EU-lähettiläs pitää aamukahvipalaverin valtiosihteerin kanssa. He ovat kyllä soitelleet päivittäin. Valtiosihteeri pyörittää Euro-Suomea, hän on kansliapäällikköryhmän puheenjohtaja ja hallituksen EU-ministerivaliokunnan virkamiesjäsen.

Puoli kahdeksalta alkaa EU-komitean kokous. Presidentin kansliapäällikkö kuvittelee johtavansa koko souvia. Suurlähettiläs vaihtaa merkityksellisen katseen puheenjohtajan, valtiosihteerin kanssa. Moni kansliapäällikkö tietää istuvansa Merikasarmin kahvipöydässä turhaan; hänen alansa ei kuulu niihin, joissa Suomi silloin tällöin profiloituu. Nekin, joita suurlähettiläs kuuntelee, esittävät kohtuuttomia vaatimuksia ja asiantuntemattomia näkemyksiä. Valtiovarainministeriö on ainoa järkevä. Lähettilään hajamielinen katse viipyy Katajanokan selällä: meri Brysselistä puuttuu, siksiköhän kaupunki on niin tukahduttava?

EU-ministeriryhmän kokouksessa hallitus, teoriassa, evästää suurlähettilästä.  Paikalla ovat pääministeri, molemmat ulkoministeriön ministerit, kauppa- ja teollisuusministeri, valtiovarainministeri, oikeusministeri ja — tietenkin — maatalousministeri.

Käytännössä lähettiläs kertoo ministerille ja virkamiehille, mitä hallitus voi ja ei voi Brysselissä tehdä. Lähettiläs selvittää, miksi hallituksen kanta ei mennyt läpi coreperissa, kenellä oli mitäkin periaatteellisia esteitä, ja miksi hänen sopimansa ratkaisu on paras mahdollinen. Eurooppa-ministeri nyökkii pontevasti. Valtiosihteeri oli puhunut jostain uusista kertoimista jotka ottavat paremmin huomioon jotain.

Lähettiläs kertaa edellisen viikon kriisin ja saa kiitosta sen ratkaisemisesta. Uusi vaara odottaa kuitenkin pian, jollei siihen puututa ajoissa. Ulkoasiainministeri on huolestunut, mutta huojentuu, kun kuulee, ettei asia ole tulossa ensi kuussa yleisten asiain neuvostoon.

Eurooppa-ministeri lähtee eduskunnan EU-valiokuntaan, lähettiläs ei mene, kun ei ole pakko. Siellä vasta hölmöjä juttuja kuulee. Eduskunnan valiokuntaan paperit eivät useimmiten kerkeä, etenkin kun ne vuotavat sieltä heti. Julkisuusperiaate on hyvä asia, mutta miten kukaan voi neuvotella, jos vastapuoli on jo viikonloppuna saanut lukea, mitä hän — ”Suomi” — torstaina vaatii.

Vaimo poimii suurlähettilään autoon, he lähtevät viikonlopun viettoon. Lähettiläs haluaa olla mökillä kun voi, koska parhaat lomakuut menevät kuitenkin töissä. Huippukokouksetkin ne pitävät juhannuksena, vaikka on ruotsalaisten kanssa kuinka protestoitu. Kesäloma koittaa vasta elokuussa, kuten kaikilla EU:ssa.

”Suomi” ja ”Suomen” vaimo ajavat kohti villiä pohjoista.

Autoradiossa soi tuntematon musiikki. Maisema on toinen, ja maa.

 

Seuraava luku:

9.  Sirkuksen vangit