4. Aloitevalta

Paras lobbari on mukana synnytyksessä

Olen joutunut, itse sitä tajuamattani, Pimeyden Ytimeen.

En silti huomaa komission kuutosaston E-toimiston kolmosjaostossa mitään hälyyttävää. Vain tavanomaista hapetonta kuumaa pölyistä tunkkaisuutta, joka vallitsee kaikilla EU-käytävillä. Vain samat toimistokomerot, loistelamput, vaaleanruskeat lastulevyseinät, kahvitahrojen kuvioimat kokolattiamatot. Kuin Yleisradiossa 1973.

Käytävien äänettömyys, kuin kaikki olisivat paenneet ilmahälytystä.

Sitten vasta oivallan —

— äkkiä kylmä hissi kulkee selkärankaani ylös alas:

Tämähän on Karmean Kurkun Käyryysdirektiivin Koti!

Täällä kiellettiin ranskalaiset juustot!

Täällä kiellettiin tanskalaiset  omenat!

Juuri tämän talon kanttiinissa virkamies näki tarjottimella porkkanan ja määritteli sen hedelmäksi! (Ei mikään ihme — Unionin ruokaloissa ikävöin ensimmäisen kerran koulusapuskaa.)

Täällä päätettiin suojella matoja mato-onginnalta!

Mikään ei niitä pidättele! Nämä verenhimoiset byrokraatit riistivät pikkulapsilta teddykarhutkin!

Karmea kkd symboloi komission pidättelemätöntä virkavaltaisuutta, silmälappuista säätelyintoa, joka nujertaa kaikki kohtuuden lait.

Komission byrokratia on pahamaineinen. Siitä huolimatta, että varsinaisia virkamiehiä vain kymmenkunta tuhatta — loput ovat avustajia, harjoittelijoita ja tilapäisväkeä — ja niistäkin varsinaisia direktiivinvääntäjiä noin neljä tuhatta.

Se herättää niin paljon vavistusta, että jopa Suomen moninkertaista virkakoneistoa ruvettiin äkkiä hellittelemään kuin mitäkin uhanalaista luonnonrikkautta. Tuskin koskaan ovat Suomen virastohamstereita niin ylistetty. ”EU:n päätöksentekojärjestelmä on täynnä meille vierasta ja hidasta byrokraattisuutta”, tiesi kepun eduskuntaryhmän johtaja Kalevi Mattila.

”Meille vierasta!”

Perimmäinen ongelma ei kumminkaan ole määrä, vaan laatu. Komission valta on sananmukaisesti virkavaltaa.

Mitä enemmän komissio on tuottanut paperia; asetusluonnoksia, direktiiviehdotuksia, normeja, määritelmiä, määräyksiä, ohjeita, luokitteluita, luetteloita ja kaavioita — sitä mukaa kansalliset poliitikot ovat pudonneet päätöksenteon alati kiihtyvästä csardaksesta.

Koneisto toimii suljettuna systeeminä, johon poliitiikka ei — eikä poliittinen vastuu —  juuri ulotu. Niin oli alunperin tarkoituskin.

Euroopan unioni on virkamiehen paratiisi.

 

– Akii! Akii!

— Akii! saattaa milloin tahansa kuulla EU-byrokraatin parahtavan kuin suuressa sielun hädässä.

Kansallisvaltioilla on esittää valtansa perusteeksi vuosisataista historiaa ja kansanperinnettä, näihin tarinoihin tarvittavaa kieltä ja kulttuuria, näiden tarinoiden lujittamaa yhteisyyden uskomusta. Komissiolla on vain akii — acquis communautaire.

Kansallisvaltion hallitus voi valmistella lakia mistä hyvänsä asiasta. Komissio voi laatia lakiluonnoksen vain asiasta, johon sillä on erikseen lupa. Euroopan unionin toimiala eli komission aloiteoikeus on tarkkaan rajattu perusopimuksessa ja sen muutoksissa: siis Rooman sopimuksessa (1957), Yhtenäisasiakirjassa (1987) ja Maastrichtissa eli Sopimuksessa Euroopan unionista (1991).

Komissiolle sopimusten kaanon, yhteisön säännöstö eli juuri tämä acquis on pyhä ja loukkaamaton. Yhtäältä komissio on naurettavuuteen asti legalistinen, tuijottaa muotoseikkoihin. Toisaalta se puolustaa saavutuksiaan — alati laajenevan mandaattinsa ainoaa perustelua — ristiritarin hurmoksellisella antaumuksella kuin Graalin maljaa.

Ulkoministeri Heikki Haavisto ällistyi Suomen jäsenyysneuvottelujen aikana, kun hän sai vastaansa fanaattisia byrokraatteja. Mitättöminkin virkamies puolusti uppiniskaisesti omaa mitätöntä aluettaan. Sianlihan hinnanmäärittelystä ei tingitä ecuakaan!

Jo siihen sisältyi perusteellinen väärinmääritys, kun puhuttiin neuvotteluista Suomen ja ”Euroopan unionin” välillä. Nimenomaan sopimuksia rukattaessa komission ja jäsenmaiden edut käyvät ristiin; ne taistelevat keskenään siitä, mitkä myönnytykset sotivat acquis´ta vastaan, miten acquis tulkitaan, mikä on acquis — ja miten se oikeastaan kirjoitetaan.

Suomalaiset panivat kaiken uskonsa Polittiseen Tahtoon, ja se tahto oli hyvä. Kukin EU-ministeri vakuutti, että sopimus syntyy, Suomea kuullaan, ongelmat puretaan. EU:n huippukokouksissa sitouduttiin viemään jäsenneuvottelut aiotussa aikataulussa. Erityisen mieluisaa oli, että Helmut Kohl ja François Mitterrand naulasivat tavoitteen kiinni kahdenkeskisessä tapaamisessaan. Supervaltojen johtajiin on totuttu luottamaan.

Suomalainen diplomatia on totunnaisesti hallitusten välistä, jopa mieskohtaista. Idänpolitiikka määräytyi kahden päämiehen kalareissuilla, joista toinen oli korvaamaton 26 vuotta. Virkamiesten tehtävä oli kangeta pykälät auki, että isot isännät mahtuvat niiden välistä vaikka syli auki.

Mutta komission virkamiehet, sen suomalaiset saavat karvaasti opiskella, eivät ole kuuliaisia kirjureita, vaan uskonsotureita. Ministerit voivat tehdä avokätisiä lupauksia turvallisesti sidotuin käsin.

Suomella oli jäsenyysneuvotteluissa kaksi keskeistä maataloustavoitetta. Yhdessä Norjan ja Itävallan kanssa Suomi vaati, että kallista kotimaista ruuantuotantoa ei tarvitse välittömästi rysäyttää EU:n hintatasoon. Vältettäisiin Big Bang, kuten komission virkamiehet leikkisästi kertasopeutusta kutsuvat. Tarvittiin siirtymäaikaa, jolloin noudatetaan ”hinnantasausjärjestelmää” eli tuontiruuasta on maksettava tullia.

Ennen neuvottelujen loppurytistystä Suomen neuvottelijat saivat tukea ja ymmärrystä toiveilleen Ranskasta, Saksasta, Tanskasta, Irlannista, Luxemburgista, eri tason edustajilta, eri syistä ja eri painotuksin. Jotkut halusivat tasoittaa tietä jäsenyydelle, jotkut taas saattoivat nähdä mahdollisuuden samalla kiristää oman maan maataloudelle suojatoimia.

Luxemburgilainen maatalouskomissaari René Steichen oli suomalaisten sulin ystävä. Lokakuussa 1993 hän vannoi siirtymäajan ja sopeutustoimien toteutuvan.

Näin tärkeässä asiassa, hän vakuutti, ei maatalouskomissaarin yli kävellä.

 

1980-luvun lopulla komissio otti yhteisön aloitteen haltuunsa. Se hankki itselleen roimasti säätelyvaltaa ja valmisteluvaltaa — jopa pisaran lainsäädäntövaltaa. Rooman sopimus ei asemaa antanut, joten piti tehdä uudet säännöt, avarampi acquis.

Yhtenäisasiakirjan ja Maastrichtin sopimuksen ansiosta komission valta kasvoi kolmella tavalla.

Ensinnäkin liekaa pidennettiin. Komission toimivaltaa eli ”EU:n kompetenssia” levitettiin uusiin ulottuvuuksiin. Se sai ensin luvan tehdä lakialoitteita ympäristöasioista, tutkimuksesta ja tuotekehittelystä sekä sosiaalialalta; Maastrichtin sopimuksen myötä myös kuluttajansuojasta, teollisuuspolitiikasta ja suurista liikennehankkeista. Vaikka koulutus, terveys ja kulttuuri kuuluvat edelleen jäsenmaille, komissio voi edistää alan yhteistyötä. Rajusti lisääntynyt toimivalta  — sekä koko sisämarkkinaohjelma — johti tietysti siihen, että lakiesityksiä ryhdyttiin siittämään vimmatusti.

Veijareiden intoa lisäsi entisestään toinen keskeinen muutos. Koska  sopimukset romuttivat veto-oikeuden useisiin asioihin, komission ehdotukset läpäisivät entistä ketterämmin ministerineuvoston — äänestyttämisen kynnys on korkealla. Ei tarvinnut siis pyörittää säädöksiä monivaiheisen valmistelun läpi vain, jotta ne päätyisivät ministerineuvoston paperisilppureihin. Oli myös entistä parempi mahdollisuus tarjota aidosti radikaaleja ratkaisuja, joutumatta aina varautumaan täysin vesitettyihin kompromisseihin.

Ja kun komissio sai omaa lainsäädäntövaltaa, moni sisämarkkinasäädös ei koskaan edes ilmestynyt poliitikon pöydälle.

Päätösten tahti rivakoitui huomattavasti. On arveltu, että enemmistösääntö lyhensi lakiesityksen tien laiksi asti kolmesta–neljästä vuodesta vuoteen–puoleentoista. Kun Delors aloitti, ministerineuvostossa roikkui 640 komission ehdotusta, joista 110 oli odotellut kuusi vuotta tai enemmän, muutama oli lusinut 1960-luvulta asti.

Yhtenäisasiakirja lähinnä siunasi tapahtuneen tosiasian. Vaikka ympäristönsuojelu oli rajattu yhteisön toimivallan ulkopuolelle, tulkitsemalla sääntöjä luovasti komissio oli tehtaillut alan direktiivejä 1960-luvun lopulta alkaen alati kiihtyvää tahtia; vuonna 1985 kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin 1975.

Ei siis mikään ihme, että paperia ruvettiin suoltamaan rekka-autoittain. Komissiolla on sitä enemmän valtaa mitä enemmän se tuottaa säätelyä.

Eikä mikään voi hillitä sitä. Komission ei tarvitse ajatella direktiivien seurauksia ollenkaan, ne kun ovat sille ilmaisia. Säätely ei rasita EU:n budjettia oikeastaan ollenkaan, kulut maksaa yritys tai ihminen, jonka toimintaa säädellään. Ja lakien toimeenpanon kustannukset maksaa jäsenvaltio.

 

Käveltiin. Muut komissaarit ja omat alaisetkin liiskasivat Steichenin.

Suomen neuvottelijoiden ehdotus ”siirtymäajan” ”väliaikaisista” maataloustulleista herätti komissiossa väristyksiä. He uumoilivat, että hitaasti haudattu mca teki paluuta uudella nimellä aca (Accession Compensation Amount), kuin mikäkin zombie.

Komissio ei missään tapauksessa halunnut sallia minkäänlaisia uusia tulleja nyt, kun kahdeksan vuoden hanke sisämarkkinoiksi oli vihdoin tullut todeksi vuoden 1992 loppuun mennessä — siis vain kaksi kuukautta ennen Suomen jäsenyysneuvottelujen alkamista. Joku jäsenmaa, pahimmoillaan useampikin, voisi ryhtyä vaatimaan omia tuontirajoituksia ja hintakompensaatioita.

Ei tullut kuuloon. Acquis´ta vahtivat dobermannit sanelivat lopulta Suomen sopimuksen keskeiset ratkaisumallit.

Esimerkiksi Suomen vaatimuksen uudenlaisesta aluetuesta komissio täytti mielellään. Kun tähänastiset kriteerit ovat olleet taloudelliset — tukialueen bruttokansantuotteen on oltava alle 75 prosenttia koko maan keskiarvosta — rakennettiin uusi kategoria, Tavoite 6, jota saadakseen alueella saa asua enintään kahdeksan ihmispoloa neliökilometrillä. Komisio rohkeni olettaa, että tarvittaisiin vetypommi, jotta Belgia tai Hollanti pääsisivät kärttämään kuutostukea.

Toisinaan taas komissio suojeli acquis communautairea niin vimmatusti, tunteella, että lopputulos on epäjohdonmukainen ja vaarallisempi kuin pieni myönnytys tai appendix.

Suomen maatalousmiesten ja diplomaattien epäpyhä alliansi kehitteli tyylikkään ja itsellään loogisen neuvotteluvaatimuksen. Suomen maataloudelle kärtettiin lyhyen kasvukauden ja pienten satojen takia erityistä pohjoista tukea, uutta luokitusta epäsuotuisimpien alueiden erityistukiin (lfa, Least Favourable Areas).

Sen olisi oltava kaikkein korkeinta lfa-tukea, vuoristotukea, koska viljelyolot ovat yhtä ankarat 60. leveyspiirin pohjoispuolella kuin 2000 metrin korkeudella. Tuen perusteeksi voi yhtä hyvin ottaa latituudin kuin altituudin.

Että Suomi on, tavallaan, vuoristoa, todistettiin puolueettomalla tieteellisellä näytöllä. Ilmanala, kasvusto, kasvukausi ja maaperä ovat hämmästyttävän samankaltaisia. Ja oli tietenkin silkkaa sattumaa, että melkein koko Suomi jää 60. leveysasteen pohjoispuolelle. Maantieteellehän emme mitään mahda.

Komission maatalousosasto ei kyennyt tietenkään kumoamaan luonnonlakeja. Mutta luonnonlait eivät päde EU:ssa. Painovoimaakaan ei ole määritelty yhteisösopimuksissa.

Suomi halusi epäsuotuisimpia alueiden tukea koko maahan, koska koko maa on Euroopan epäsuotuisin. Mutta komissio on määritellyt, että suotuisuus on suhteellista. Jokaisessa maassa on suotuisia alueita, olivat ne suotuisia tai eivät, ja epäsuotuisat alueet ovat epäsuotuisia vain suhteessa näihin suotuisiin.

mtk:n entisen ja nykyisen puheenjohtajan katkeruudeksi komissio sääti, että suhteellisesti katsoen Satakunnan pellot ovat viljavammat kuin Schleswig-Holsteinin.

Komissio pelkäsi että jos lfa-tukiperusteet repeävät, nykyisetkin jäsenmaat ryhtyvät vaatimaan lisää alueita tuen piiriin. Siihen eivät budjetissa riitä rahat.

Pohjoinen tuki jäi kansalliseksi tueksi, jotka ovat EU:ssa kiellettyjä. Sen ehdot komissio halusi määrätä yhtä tarkasti ja yhtä peräänantamattomalla logiikalla.

Suomi vaati pohjoista tukea koko maahan, kun maa sattuu olemaan kokonaan pohjoisessa. Komissio taas sallii pohjoisen tuen vain pohjoiseen Suomeen. Ja varmaan myös pohjoiseen Espanjaan, koska se on pohjoisempana kuin eteläinen Espanja.

Geopolitiikan parhaiden perinteiden mukaisesti lopputulos oli kaikkien kannalta hullunkurinen. Kansallisen ”pohjoisen tuen” raja piirretään 62. leveyspiirille, ikään kuin Pohjanmaan Riispyy olisi subtrooppisempi kuin Pohjanmaan Siipyy. Suomalaiset saivat tyytyä siihen, että vuoristotukea voi maksaa 85 prosentin alueelle. Osuus on silti isompi kuin missään muussa EU-maassa, ja näin muodoin joka tapauksessa komissiolle liikaa, ennakkotapaus. Pää on auki Espanjalle, Kreikalle, Saksallekin anoa lisää tukea — ja saada sitä.

EU-säännösten mukaan se ei ollut mahdollinen tulos. Niinpä komissio, loogisen deduktion keinoin, päätteli, että näin ei ollut sovittu. Heti maaliskuun alussa Suomen neuvotteluvaltuuskunta sai matkustaa saman tien takaisin, ja taas takaisin Brysseliin torjumaan ”EU:n maatalousimperiumin vastaiskua”, kuten yksi neuvottelija maalaili. Maatalousosaston kansainvälisten asioiden apulaispääsihteeri Rolf Möhler joukkoineen väitti viikkokausia, että tukiratkaisu on mahdoton, koska se on mahdoton.

Vasta Kreikan, Belgian ja Saksan todistus taivutti acquis´n apostolit. Mutta itse jäsenyyssopimuksen jälkeenkin Suomen neuvottelut jatkuivat. Ne jatkuivat kansanäänestykseen asti. Ne jatkuivat jäsenyyden alkuun asti. Ne jatkuvat vieläkin.

Komissiosta kun ei millään saada vastausta ajat lähetettyihin papereihin.

Tai siis suomalaiset mielellään antoivat kuvan neuvotteluista. Heikki Haavisto tunnusti: ”Kysymys ei ole itse asiassa neuvotteluista, vaan vaikuttamisesta siihen, miten komissio tulkitsee sopimusta.”

 

Komission valta on ennen kaikkea aloitevaltaa. Sillä on monopoli lakialoitteisiin — siis asetuksiin, jotka astuvat sellaisenaan voimaan jokaisessa jäsenmaassa sekä direktiiveihin, jotka jäsenmaan täytyy sovittaa omin keinoin kansalliseksi laiksi.

Jahka toimivalta on määritelty perussopimuksessa, kukaan tai mikään ei voi estää komissiosta tekemästä esitystä mistä hyvänsä sille kuuluvasta asiasta, saatikka sanelemaan, minkä sisältöinen paperin pitäisi olla.

Komissio yksin määrää agendan, sen mitä EU:n pitää tehdä tai ei. Yleensä pitää.

Erityisen vahva aloiteherruus on silloin, kun jäsenmaat ovat tyytymättömiä tietyn lainsäädännön nykytilaan, mutta eivät keksi parempaakaan. Tilaisuuden saatuaan komissio on voinut edistää radikaalejakin teleliikenteen, ympäristöasioiden ja sosiaalipolitiikan ratkaisuja.

Aloitevalta on ajoitusvaltaa. Kun komissio julkaisee ensimmäisen lakiluonnoksen, siit´edes muiden tehtävä on yrittää muuttaa sitä, tai estää se. Muut joutuvat reagoimaan. Sitä kutsutaan lobbaamiseksi.

Niillä, jotka haluavat vaikuttaa lakiin, on neljä sudenhetkeä.

Ensimmäinen tilaisuus on heti, kun komission ensimmäistä luonnosta tarkastellaan asiantuntijakomiteassa. Luonnos on tästedes suomeksi drafti, kuten jokainen päivänkin Brysselissä viettänyt osaa luontevasti sanoa. Toinen sauma tulee, kun seuraava drafti menee mepeille (kieli uudistuu!). Parlamentilla on enemmän tai vähemmän vaikutusvaltaa komission lopulliseen ehdotukseen, joka kiikutetaan vihdoin päätöksentekovaiheeseen, ministerineuvostoon.

Kolmas puuttumisen paikka tarjoutuu, kun alan kansalliset asiantuntijat valmistelevat ministerineuvoston alustavaa kantaa eli positiota suurlähettiläiden neuvostoon, coreperiin. Jos lähettiläät eivät lyö päätöstä lukkoon, on tietysti vielä mahdollisuus käyttää korkeimman tason kanavaa; vaatia ministeriä palauttamaan lakiesitys valmisteluun.

Lobbaamisen teho laimentuu lainsäädännön edetessä yhä homeopaattisemmaksi.

Siihen saakka, kunnes lakiesitys saapuu ministerineuvostoon, sen käsittelijät eivät ole juurikaan piitanneet kansallisista näkökohdista. Komission teknokraatit ja asiantuntijat ovat samoja putkinäköisiä pilkunviilaajia. Poliittisella tasolla tuskin kukaan edes kykenee puuttumaan satoihin normeihin, luetteloihin, pykäliin, kaavioihin ja lakirimpsuihin, jotka ovat yhtä salakielisiä kuin modeemifaksin asennusohjeet.

Jos lähettiläät ja ministerit todella haluavat hidastaa hanketta tai estää jonkin lain, heidän on keksittävä jykevä syy — mikä on entistä vaikeampaa, kun useimmiten pitää löytää samanmielisiä muodostamaan määrävähemmistö. Komission agendavalta, asiantuntijavalta, valmistelumonopoli ja prosessin kaikkien vaiheiden hallinta antavat sille entistä paremman mahdollisuuden saada tahtonsa laiksi.

Siten ministerit hyväksyvät puolihuomaamattaan kuuluisan matodirektiivin, joka kieltää matojen käytön onginnassa, koska ”madot stressaantuvat”.

 

Rue Froissart nousee Belliard-kadulta, parlamentin ja komission puolivälistä, kohti Schumanin liikenneympyrää, se on oikotie reitillä jonka kuljin kaksi viikkoa sitten.

Numerossa 133, instituutioiden kolmion keskipisteessä, ministerineuvostoa vastapäätä, sijaitsee Brysselin merkittävin tuputuskeskus.

Kapea keltainen talo, joka ei komeile ulkoisilla mahdin tunnusmerkeillä todistaa jälleen kerran yhteisön vallan ja puitteiden välisen yhtälön:

 

1  =  P

V     1

Tummennettujen lasien takaa erottuu pieni tyhjä aula, pikemmin eteinen – marmoria, kokolattiamattoja ja hissi. Ovenpielen kullatut kyltit luettelevat hillitysti eurooppalaisia suuryrityksiä kuin mitäkin lääkäreiden vastaanottoja. Ylimmäksi sijoittuu ranskalainen lääketeollisuuden jättiläisfirma Rhône Poulenc, sen alle Daimler Benz. Ykköskerroksessa on European Roundtable of Industrialists.

Herr Doktor Hanns R. Glatz,  Daimler Benzin hallituksen edustaja ja yhtiön edustuston päällikkö, on vienyt ammattitaitonsa äärimmäisyyksiin. 51-vuotias päälobbari antaa itsestään lämpimän, välittömän ja älykkään vaikutelman, mutta seuraavana päivänä en saa millään piirrettyä mieleeni miehen ulkonäköä.

Suuryhtiöiden Brysselin-konttoreita sanotaan suorasukaisesti suurlähetystöiksi. Kun menin myöhemmin Suomen EU-edustustoon, ymmärsin miksi. Se on lähes täydellinen kopio saksalaisfirman toimistosta.

Dr. Glatzin avara kulmahuone on ihan samanlainen kuin Suomen lähettilään. Etualalla sohvaryhmä kahvipöytineen, taustalla vaikuttava työpöytä. Mustaa nahkaa, kromia — power decorating.

Eurooppalaiset autotehtaat ovat vaikuttaneet Brysselissä pidempään kuin useimmat muut teollisuuden alat. Jäsenmaiden autoteollisuusliitot perustivat yhteiselimen EY-tasolle jo vuonna 1962, jolloin yhteisöstä ei vielä tihkunut montaakaan asetusta, direktiiviä, rajoitusta tai määräystä. Ennen nykyistä hommaansa Dr. Glatz toimi kymmenen vuotta pääsihteerinä clca:ssa — eli kansanomaisesti Liaison Committee of the Automobile Industry of the Countries of the European Communities. Viisinkertainen genetiivi! Osittain siksi, että järjestön nimi ei mahtunut kirjepaperin kulmaan, suurimmat firmat perustivat rinnalle oman klubin ccmc:n. Ei senkään ollut helppo löytää puhelinvaihteen hoitajia: ”Committee of Common Market Automobile Constructors, bon jour!” Vuonna 1990 jälkeen molemmat järjestöt lakkautettiin, säästösyistä: tilalle tulleen järjestön nimessä säästettiin 80 kirjainta ja ylijääneet vokaalit myytiin.

Tosin siinä vaiheessa kun syntyi acea (eli minimalistisesti: Association of European Automobile Constructors) Daimler Benz ja muutkin suuret autontekijät olivat havainneet viisaimmaksi perustaa omat suurlähetystönsä suoraa vaikuttamista varten.

Daimler Benzin Brysselin-toimistossa on nelisenkymmentä henkeä  — lähes kaksi kertaa enemmän kuin keskusjärjestöllä acea:lla — mutta johtotason lobbareita Dr. Glatzin lisäksi vain neljä.

Sanoinko ”lobbareita”?

Voi olla yllättävä tieto, että Brysselissä ei ole yhtään lobbaria.

Kaikki ovat johtajia, sidosryhmäjohtajia, yhteiskuntasuhdejohtajia, kaupallisia johtajia, osastopäälliköitä,  pääsihteereitä, PR-sihteereitä, lähettiläitä, tiedottajia, edustajia, neuvonantajia, konsultteja, asiantuntijoita, asianajajia, asiamiehiä, asioitsijoita.

Brysselissä on 140 PR-yritystä, 160 lakiasiaintoimistoa ja 572 teollisuuden ja kaupan järjestöä sekä 58 eri kaupunkien ja alueiden markkinointitoimistoa. Tähän päälle kun lasketaan yhtiöiden omat edustustot, kaiken maailman järjestöt ja yhteenliittymät aina Euroopan Moottoripyöräilijöiden Liitosta eläinkokeiden vastustajiin, Viininviljelijöiden Federaatiosta Euroopan Kansalaisjärjestöjen Toimintapalveluun, niin Euroopan Unionia jallittaa noin 3000 painostus-, tuputus- ja maanitteluryhmää, joissa on töissä yli 10 000 ihmistä.

Heidät on kaikki laskettava mukaan EU:n muonavahvuuteen, yhteisön viralliseen rakennelmaan.

On väärinkäsitys, että lobbarit olisivat virkakoneiston ”ulkopuolisia” painostajia. Edunvalvonnalla on EU:ssa virallinen asema, se on institutionalisoitu lainsäädäntöjärjestykseen. Ennen kuin luonnoksesta laaditaan varsinainen lakiehdotus, komission virkamiesten on pakko lobbauttaa itseään. Euroopan yhdentämisessä lobbaus on katsottu pelkästään myönteiseksi asiaksi, se jopa rakennettiin lobbauksen perustalle. Jo Rooman sopimuksessa perustettiin neuvoa-antava talous- ja sosiaalikomitea, jossa on kolmannes työnantajien, kolmannes ammattiyhdistysten, kolmannes muiden eturyhmien kätyreitä.

Varhaisten euroideologien mielestä etujärjestöt tuovat toimintaan uskottavuutta, kansalaisten näkökulmaa. He ajattelivat myös, että suuryritysten edut ovat toiset kuin kansallisvaltion; ylikansalliset yhtiöt liittoutuisivat ylikansallisen virkakoneiston kanssa.

Ensimmäisessä ajatuksessa he olivat väärässä, jälkimmäisessä sitäkin oikeammassa.

 

Komissio ei tavallaan ole sen enempää kuin eurooppalaisten valtioiden hallituksia ja heidän edustajiaan palveleva pysyvä sihteeristö. Politiikan pitopalvelu. On se kuitenkin alusta alkaen tarkoitettu enemmäksi kuin Euroopan hovimestariksi.

Yhteisön tarkoitus on pohjustaa ”yhä läheisempää Euroopan välistä kansojen liittoa”. Ilmaistaan siis selkeästi, että yhdentymisellä ei ole päätepysäkkiä, vaan että se on prosessi. Päämäärä on liike. Komission ääneen lausuttu perustehtävä on, paitsi vartioida olemassaolevia sopimuksia, myös pyrkiä laajentamaan toimialaansa. Komission edellytetään  haalivan itselleen aina lisää valtaa.

Aloitteellinen byrokratia on ainutlaatuinen ilmiö. Komissiolle, toisin kuin yleensä varovaiselle valtionhallinnolle, kriisi on tähtihetki. Silloin se voi tarjota luovan ratkaisun, vaikuttaa päämääriin, junailla kompromissin.

Direktiivinviilaajat ovat enemmän kuin virkamiehiä. He haluavat olla uudisraivaajia, pykäläpioneereja, policy entrepeneurs, jotka etsivät uusia, kokeilevia ratkaisuja.

Tutkija on havainnut, että komission virkailijat ovat aivan eri lajia kuin kansalliset paperinpyörittäjät. Valtion virkoihin hankkiutuvat usein tasaiset, vaaroja kaihtavat, usein joltiseltaan kapeakatseiset ihmiset — villimmät painelevat yksityiselle sektorille. Komissioon palkataan motivoitunutta, riskirajalla viihtyvää, kielitaitoista, kansainvälistä, avaramielistä ja oma-aloitteista väkeä.

”Värväyksen ja uran rakenteelliset ehdot suosivat henkilöitä, joilla on taipumuksia tukea uusia ajatuksia ja pyrkiä luovan säätelyn strategiaan, joka koettaa ylittää kaiken sen mitä jäsenvaltioissa sillä hetkellä on saavutettu.”

Sianlihan hinnanmäärittelystä vastaavaa komisson virkailijaa elähdyttää valtionhallinnossa tuntematon byrokraattinen innoitus. Melkein trotskilainen jatkuvan vallankumouksen eetos. Jos itse maatalouskomissaari olisi valmis myönnytyksiin, jotka estävät edistystä, niin hänen ylitseen on käveltävä.

Komissio siis haluaa panna paremmaksi; se kilpailee keskuudessaan siitä, kuka uskaltaa kauimmaksi lain äärirajoille. Kuka keksii mielikuvituksellisimmat, pisimmälle menevät direktiivit. Sankari on se, joka saa läpi säädöksen, jolla madot säästetään  koukkuun joutumisen stressiltä!

Ei ihme, jos tässä poikamaisessa ilmapiirissä tahtoo unohtua, mitä käytännön seurauksia jollakin säädöksellä on tavalliselle harmaalle eurokansalaiselle.

Komission virkamies lobbaa itsekin. Muuan turhautunut työsuojeluvirkamies, joka yritti vuosikaudet turhaan vakuuttaa esimiehiään uudesta tavasta arvioida laitteiden turvallisuutta, muutti ideoineen Brysseliin, luonnosteli innostuneille vastaanottajille tärkeän lisäyksen direktiiviin 89/392/eec, ja sai näin myytyä elämäntehtävänsä eurooppalaiseksi laiksi.

Kunnianhimoisimpia virkamiehiä ajaa sama palo kuin muitakin Brysselin lobbareita ja konsultteja. He myyvät rationaalista edistystä, tuotekehiteltyä byrokratiaa.

Lobbari ja pykälälobbari elävät symbioosissa. He, asiantuntijat, ovat samalla puolella — edistyksen rintamassa taantumusta vastaan.

Moni kiireellä ja kokkareilla puhkipoltettu 35-vuotias lobbari siirtyy luontevasti komissioon eläkkeelle.

 

”Daimler Benz oli hyvin hyödyllinen liittolainen”, virkamies kiitteli 1989, kun komissio suunnitteli autojen päästörajoitusten tiukentamista.

Daimler Benz ja bmw olivat taipuneet metsäkuolemista ja happosateista huolestuneiden kuluttajiensa vaatimuksiin ja investoivat katalysaattoritekniikkaan. Saksalaisyhtiöt toimivat ranskalaisia, italialaisia ja brittiläisiä autonvalmistajia vastaan; ne kumosivat oman etujärjestönsä vastustelut vakuuttamalla, että komission ehdotukset olivat paitsi kohtuullisia, myös toivottavia.

Lobbaaminen käsitetään salaliitoksi, jossa eturyhmät korruptoivat virkamiehiä. Todellisuus on vähän toinen. Etujärjestöjä hankaavat samanlaiset ristiriidat kuin ministerineuvostoa, jossa 12 edustajaa taistelee keskenään. Usein keskenään kilpailevat yhtiöt eivät pääse sopuun yhteisistä tavoitteista, ja edistyksellisimmät liittoutuvat komission kanssa. Siihen — eikä puhelinkeskusten rekrytointipulmiin — clca ja clca kaatuivat.

Daimler Benziä kuunnellaan tarkasti lähes kaikissa kuviteltavissa komission osastoissa. Se tuputtaa asiantuntemustaan kolmoseen (sisämarkkinat ja teollisuus), neloseen (kilpailuasiat) kuutoseen (maatalous), seiskaan (kuljetukset), kymppiin (informaatio, tiedonvälitys ja kulttuuri), yhteentoista (ympäristö, kuluttajansuoja, ydinvoima), kahteentoista (tiede, tutkimus, kehitys), viiteentoista (rahoituslaitokset ja yhtiölaki), seitsemääntoista (energia)… Tämän lisäksi se käy tietysti valistamassa Euroopan parlamenttia ja Talous- ja sosiaalikomiteaa.

Tohtori Glatz kertoo neuvoneensa komissaari Bangemannia teollisuusasioissa, lounastaneensa komissaari van den Broekin kanssa EU:n laajentumisen merkeissä, vaihtaneensa mielipiteitä komissaari van Miertin kanssa kilpailusäädöksistä.

Tämän Mercedes-päällikkö kertoo hyvin vaatimattomasti, sormeillen lasipöydälle jäänyttä lelua, joka on, yllättäen, pieni puinen juna.

Toinen ironia: Saksan merkittävimpiin kuuluvan teollisuusyhtiön EU-edustaja on itävaltalainen.

 

EU-logiikkaan kuuluu, että korkeimman tason vaikuttajat löytää tietenkin pohjakerroksessa.

Herr Doktor laskeutuu hissillä alas ja astuu hyvin askeettiseen toimistoon, vaatimattomien Lundia-hyllyjen ja häveliäiden ikea-huonekalujen keskelle.

Ruotsalainen sisustus vastaa kai Pehr Gyllenhammarin, Volvon entisen pääjohtajan makua. Tyypillistä on, että Euroopan varjohallituksen konttori on kuin mikä tahansa opiskelijakämppä.

European Roundtable of Industrialists (ert) perustettiin 1983, kun silloinen teollisuuskomissaari Etienne Davignon otti omakseen Gyllenhammarin huolen mantereen  talouskehityksen taantumisesta. Yhdessä he kokosivat kaikkien eurooppalaisten suuryritysten pääjohtajat; Olivettin, Philipsin, Renault´n, Fiatin, Ciba-Ceigyn, Thyssenin, Shellin — ja tietysti Daimler Benzin.

Nykyään pöydän ympärillä istuu 45 miestä — ei, ei yhtä ainutta naista — joiden yhtiöiden liikevaihto vuonna 1991 ylsi yhteensä 2,5 biljoonaan markkaan (kaksitoista nollaa), se on noin 60 prosenttia EU:n teollisuustuotannon arvosta. Euroopan Top 20-yrityksistä mukana on yksitoista. Suomea edustaa Kymmenen Casimir EhrnroothParhaiten ert:n valtaa kuvaa se, millaista puulaakiturnausta nämä mega-patruunat suunnittelivat. Volvon seura ifk Göteborg kohtaisi Philipsin psv Eindhovenin, Société Generalin Anderlecht ottelisi Fiatin Juventusta vastaan. Jos Juuso Waldén olisi vielä keskuudessamme, mukaan olisi varmaan tullut myös Valkeakosken Haka.

Komission ja Roundtablen yhteistyö on ollut ilmatiivistä. Komission teollisuudesta ja rahoituksesta vastaaville jäsenille on varattu paikka kokouksiin — ja komissaari Davignon siirtyi tuolilta toiselle, kun hänestä tuli Société Générale de Belgiquen johtajana. Tietysti suhteet kansallisiin päättäjiin ovat totunnaisestikin likeiset. ert:n pääsihteeri Keith Richardsonin kuvailee: ”Voi soittaa Helmut Kohlille ja suosittaa luettavaksi tiettyä raporttia… John Major soittelee… kiittääkseen ert:n mielipiteistä; tai lounastetaan Ruotsin pääministerin kanssa juuri ennen kuin Ruotsi päättää hakea EY:n jäsenyyttä.”

Komissio on ottanut ohjelmansa Roundtablelta melkein sellaisenaan, ja ottanut hoitaakseen käytännön järjestelyt. Ensi töikseen 1984 ert laati raportin Missing Links — ”puuttuvat yhteydet” — jossa se ehdotti valtavaa panostusta kuljetukseen. Siitä lähti kehkeytymään EY:n Trans-European Networks -ohjelma (ten), joka virallistettiin Maastrichtin sopimukseen. Ohjelmaan on kaavailtu muutamia luotijunaratoja, mutta ennen kaikkea uusia moottoriteitä 12 000 kilometriä — se on 50 prosentin lisäys nykyiseen tieverkkoon ja kolmanneksen lisäys mantereen asfalttipinta-alaan.

Mitä muuta voi odottaa autotehtailta ja öljy-yhtiöiltä. Komissio ilmoittaa, että se on ottanut ten-ohjelmassa huomioon liike-elämän moottoritietyöryhmän suositukset — yksi työryhmän seitsemästä jäsenestä on Roundtable. Suuruuteensa suunnitelma on kompastellutkin: mistään ei tunnu löytyvän tarvittavia 2,4 biljoonaa (juu, taas ne 12 nollaa) markkaa.

Nämä Euroopan omistajat julkaisivat 1989 myös mietteitään koulutuksesta ja työllisyydestä. Avainsana on jousto. Työaikojen on joustettava, palkkojen on joustettava, sosiaaliturvan tason on joustettava, selkänahan on joustettava…

Tämä inhimillisen trampoliinin perusajatus toistuu melkein fraasi fraasilta komission Valkoisessa kirjassa ”Kasvusta, kilpailukyvystä ja työllisyydestä” 1993. Tällä kertaa Jacques Delors olisi kyllä halunnut vastapainoksi myös koulutus- ja elvytyshankkeita, mutta kansalliset päättäjät torpedoivat ne jo valmistelussa. Paitsi yhden:

Eurooppaan on luotava satoja tuhansia työpaikkoja Euroopan asfaltoimiseen.

 

Mutta kaikilla ei tietenkään ole pääsyä huipulle. Eikä korkean tason henkilökohtainen diplomatia voi ollakaan ainoa tapa, eikä välttämättä paraskaan tapa, vaikuttaa.

Ranskalaiset ovat saattaneet luottaa suoraan Jacques Delorsiin ja enarkki-verkostostoon. Kun esimerkiksi Leon Brittan kilpailukomissaarina ollessaan määräsi Renaultin palauttamaan saamansa 12 miljardin markan valtiontuen, komission puheenjohtaja henkilökohtaisesti tinki summan puoleen. Mutta nyt, kun päällysmies vaihtuu, ranskalaiset hoksaavat tarvitsevansa enemmän kontakteja komission aluskasvillisuudessa.

Koska paras lobbari on se, joka pääsee jakamaan virkamiehen valmisteluvaltaa.

Tai peräti määrittelemään agendaa.

  Kun komission päätäntäkenttä on nopeasti laajentunut, se on tullut täysin riippuvaiseksi lobbareistaan.

Valmistelu on käynyt työteliääksi, mutkikkaaksi ja vaikeaksi hallinnoida. Helpointa on pilkkoa lakiluonnokset pieniksi teknisiksi osasiksi, joita valmistelee jopa toista tuhatta neuvoa-antavaa komiteaa. Komiteoissa etujärjestöjen ”asiantuntijoilla” on paljon painoarvoa; erilaisista eturyhmistä on kullakin komission pääosastolla valmiit kutsulistat. Näin 50 000 lobbaria saa vapaan pääsyn vaikuttamaan.

Komissiolta puuttuu jopa tietoa. Se ei saa tarvitsemaansa informaatiota riittävän nopeasti, ellei se antaudu tuputtajien varaan. Toisin kuin hitaat ja haluttomat hallitukset, yritykset toimittavat auliisti ja vikkelästi dataa. Vaikka tieto ei olisikaan sinänsä väärennettyä,  se on tietysti valikoitua ja tarkoitushakuista.

Lobbaamisen homeopaattisen luonteen vuoksi paras lobbaaja on se, joka ehtii ensin. Sen suomalaistekin tietävät. ”Vaikuttaminen on tehokkainta asioiden mahdollisimman aikaisessa valmisteluvaiheessa”, sanoo Jukka Ahtiala, yksi Suomen teollisuuden ja työnantajain (TT) neljästä tuputtajasta.

Komission työntekijä maalailee sydäntäsärkevästi, että ensimmäisen luonnoksen laatija on”hyvin yksinäinen virkamies, jolla on edessään tyhjä paperiarkki johon pitäisi keksiä jotakin.”

Paras lobbari on mukana synnytyksessä.

”Lobbaaminen tässä hyvin varhaisessa vaiheessa antaa mitä loistavimman tilaisuuden muokata ajattelua. Luonnoksen tekijä tarvitsee yleensä ideoita ja tietoa, joten luotettavaksi tiedetyllä ja hyvää informaatiota tuottavalla lobbarilla voi olla tärkeä vaikutus tässä vaiheessa.”

Paras lobbari tekee siis komission työt komission puolesta.

 

Yksityisen edun ja Euroopan edun rajat ovat hämärtyneet, liudentuneet olemattomiin.

Suuryrityksillä on paljon paremmat voimavarat kuin valtavan työtaakkaansa tukehtuvalla komissiolla. Komissio ei pysty mitenkään virkatyönä suoriutumaan urakasta, jonka se on ahneuksissaan ottanut. Pulma onkin päinvastainen kuin usein luullaan: byrokraatteja on liian vähän hoitamaan byrokratiaa.

Silloin kun yritysten yhteisjärjestöt kykenevät yhteistyöhön, ne yleensä tarjoavat vapaaehtoista säätelyä, jota ne itse valvovat. Jos järjestö on vähääkään uskottava, vähäväkinen komissio tavallisesti huojentuneena suostuu. Tällä tavoin autoteollisuus on onnistunut ehkäisemään ennalta direktiivin, joka määräisi kierrätyskelpoisten materiaalien vähimmäisosuudet.

Virkamiesten ja lobbareiden välillä on riippuvuuden rihmasto, ollaan palveluksia ja vastapalveluksia velkaa, mikään ei ole salaista. Valmistelukoneisto vuotaa tietoa koko ajan niille, jotka hyötyvät tiedosta rahallisesti.

Vuoden mittaisen neuvottelukierroksen aikana EU:hun hakevat maat lähettivät pitkin matkaa komissiolle positioita — kantojaan eri kysymyksiin, ja vaatimuksia.  Komissio ei missään tapauksessa jakanut niitä julkisuuteen, mutta oikeaan aikaan oikealle osastolle osunut lobbari sai kyllä kopiot mukaansa. Suomalaiset toimittajat saivat pitkään mankua näitä papereita suurlähetystöstä, samaan aikaan kun ne tursusivat ryhmälähetyksenä kymmenien eurooppalaisten suuryritysten fakseista — muun muassa Daimler Benzin.

Jos Suomi vaati jotakin yhtiön kannalta epäedullista, voitiin panna edustaja neuvottelemaan virkamiehen kanssa. Heidän näkökantansa on täysin yhteneväinen. Yhtiötä haittaa yleensä jokin EU-tasoa tiukempi vaatimus, samoin virkamiestä hermostuttaa poikkeaminen acquis´sta.

Tämä saattoi vaikuttaa esimerkiksi siihen, että Suomi ei saanutkaan edellyttää autoihin muuta Eurooppaa vähärikkisempää bensiiniä, vaikka komissio suhtautui vaateeseen aluksi myönteisesti.

Mutta myös isoilla suomalaisyrityksillä on kanavansa. Paperitehtaita edustava Metsäteollisuus ry. on sponsoroinut komission suomalaisharjoittelijoita. Erityisen kiinnostunut Metsäteollisuus on tiedoista, jotka liittyvät paperin kierrätyskuituosuuksien ja ympäristömerkintöihin.

Lobbareiden on helppo päästä perillä komission salaisuuksista — koska he ovat koko ajan paikan päällä.

Komissio on ottanut kiitollisuudella vastaan yksityisten tarjoamaa toimialapalvelua, ja pestannut sadoittain yritysten ja etujärjestöjen edustajia jopa valmistelemaan lakeja. Itse itselleen.

Arvioijasta riippuen joka viides tai jopa joka kolmas käytävillä vaeltava henkilö ei ole virkasuhteessa Euroopan unioniin, ainakin kolmetuhatta ihmistä. He eivät ole vähimmässäkään vastuussa EU-kansalaisille EU-verorahojen käytöstä. Komission koneiston tarkkaan varjeltu puolueettomuus on siis vähin äänin pakkohuutokaupattu eniten tarjoavalle.

 

Jälleen kerran se, mikä lisää komission voimaa, vähentää komission uskottavuutta.

Se on hankkinut jaettavakseen satoja miljardeja markkoja; rahan valtaa, jota se käyttää väärin. Se on hankkinut tehtailtavakseen satoja lakiesityksiä; aloitevaltaa, jota se ei aina edes itse käytä.

Vuosikymmenen vaivannäön, kaupanteon, sisäisen ja ulkoisen hegemoniakamppailun jälkeen: dobermannit vartioivat ryöstettyä taloa.

 

Seuraava luku

5. Spagettivatikaani