15. Tintti Kongossa

Kannattaako Euroopan puolesta kuolla?

 

Verleyen, Aerden, Coffin.

Van Hoorick, Willaert, Müller.

Choveau, Daemens, Billiauw, van de Mert, de Wit, Volckaerts, Verbruggen, Samson, Henin, van Haesenbrouck, Dresselaers, Hellings, Lampin, Desager, Vanderheyde, Dens, Cap, Smeyers.

Pienimmänkin belgialaisen kylän vaatimattomimmalla hautausmaalla on kivinen muistomerkki, jonka teksti on kulunut jo lähes lukemattomiin, erottaa vain vuosiluvut 1914 ja 1918.

Nämä 39 samanlaista pientä laattaa, sarjatuotantoa, löytää heti Euroopan pääkaupungin ulkopuolelta. 20-vuotias Louis Daems ja neljätoista muuta poikaa kuoli heti syys-lokakuussa 1914, kun Saksan armeija miehitti Belgian, vain kolme kuukautta Sarajevon laukausten jälkeen.

Päivälleen 29 vuotta nuorempi Karel Fredrix kaatui samanikäisenä, viikko ennen joulua 1942. Isänmaan puolesta.

Voi kysyä, minkä isänmaan — Belgiaahan ei ole olemassa. Se on aina piirretty suurvaltojen neuvottelupöydällä, sen jälkeen kun maa on sodittu maan tasalle. Belgia on suuri ei-kenenkään maa, sotatanner.

Belgiaa ei ole — paitsi palana Eurooppaa.

Belgialaiset ovat riippuvaisia Euroopan rauhasta. Heillä on selvä vastaus Euroopan elämän ja kuoleman kysymykseen.

Tänä sinisenä, lämpimänä päivänä, kun linnut piipittävät harvakseltaan hautausmaan pensasaidassa, Euroopan unioni ei sittenkään tunnu halveksittavalta yritykseltä.

Belgialaiset ja hollantilaiset voivat hylätä sotamahtien vaatimukset, ja Saksa ja Ranska tyytyvät siihen.

Rikkaat maat jakavat vaurautta köyhemmille, vaikka itsekkäistäkin syistä, mutta jakavat omistaan.

Poliitikot ovat pelkurimaisia, virkamiehet suurudenhulluja, diplomaatit kavalia, liike-elämän lakeijat niljakkaita — mutta ne istuvat neuvottelupöydässä, eivätkä sotakarttojen edessä.

Ja niin jokaisella on vapaus olla välittämättä.

Ja oikeus vaatia rahoille vastinetta ja rahat takaisin.

Kun taas tulee mieleen miten kuvottava keinovaltio koko Euroopan unioni on, saatan pysähtyä ja sähähtää hampaiden välistä sanat, johon kiteytän analyysini Euroopasta:

Verleyen, Aerden, Coffin.

 

Eurooppalaisen yhteistyön tarkoitus on rauha.

Vuonna 1713 ranskalainen valistusajattelija Charles Abbé de St. Pierre suositteli ”Tutkielmassaan ikuisesta rauhasta” Euroopan valtioiden federalistista yhteisöä, jonka ylin elin olisi vaihtuvien puheenjohtajien vetämä liiton neuvosto. Sen tärkein tehtävä oli pakollinen rauhansovittelu. Ajan mittaan ja luottamuksen lujittuessa neuvosto siirtyisi yksimielisyydestä enemmistöpäätöksentekoon, kun se ottaisi askelia kohti yhtä, yhteistä Euroopan tasavaltaa. Immanuel Kant palasi asiaan 80 vuotta myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin Kansainliitto estämään toinen maailmansota. Siitä tulikin, apulaispääsihteeri Monnet´n sanoin, ”puhelinvaihde”. Järjestö muistetaan yhdestä merkittävästä päätöksestä: vuonna 1923 se sääti, että Ahvenanmaa kuuluu Suomelle.

Vähän joka toinen piirusteli eurooppalaisia valtioliittoja 1920-luvulla taatakseen mantereelle pysyvän rauhan. Tunnetuin on kreivi Richard Coudenhovi-Kalergi, joka julkaisi kirjansa Pan-Europa vuonna 1923. Vahvimmin liike vaikutti Wienissä, sodan murskaamassa kaksoismonarkiassa; Itävallan tuleva liittokansleri Bruno Kreisky osallistui innolla pan-eurooppalaiseen nuorisotoimintaan.

Vuosikymmenen puolivälissä tanskalainen C.F. Herfordt yritti saada kotimaansa poliitikkoja, ja pohjoismaiden, syttymään hankkeeseen, jonka nimi oli — Euroopan yhteisö. EY olisi aluksi tulliliitto ja aikaa myöten sille kehitettäisi yhteinen ulko-, puolustus- ja rahapolitiikka. Silkkaa utopiaa.

Joskin oppineisto, lehtimiehet ja satunnaiset poliitikotkin kannattivat pan-Eurooppaa, tarpeeksi korkeat tahot eivät tarttuneet toimeen, ennen kuin Ranskan ulkoministeri Aristide Briand esitti yhdentymistä syyskuussa 1929 Kansainliiton kokouksessa. Hänen yhteisönsä olisi ollut itsenäisten valtioiden yhteisö (ivy) ilman ylikansallisia toimielimiä, ja se keskittyisi talouteen.

Briandin varovainen kaava sai varauksetonta kiitosta, ja olisi saattanut toteutua, ellei olisi sattunut kolmoiskatastrofia. Saksan myötämielinen ulkoministeri Gustav Stresemann kuoli heti seuraavassa kuussa, ja kolme viikkoa myöhemmin New Yorkin pörssiromahdus johti Euroopan talouden ennennäkemättömään kaaokseen. Hanke haudattiin lopullisesti, kun natsit voittivat Saksassa vuoden 1930 vaalit.

Heillä oli oma ideansa Euroopan yhdentämisestä.

 

Myös toisen maailmansodan jälkeen taloudellinen integraatio oli tarkoitettu vain poliittisen integraation välineeksi. Kun Schuman esitteli julistustaan — jonka vuosipäivänä on siit´edes järjestetty yleiseurooppalainen karnevaali — Konrad Adenauerille, Länsi-Saksan liittokansleri oivalsi heti suunnitelman rauhanulottuvuuden:

”Uudelleenvarustautuminen näkyi aina ensin hiilen, raudan ja teräksen lisääntyvässä tuotannossa. Jos perustetaan jokin senkaltainen järjestö, jota hän esittää, se antaisi kullekin maalle mahdollisuuden havaita uudelleenvarustautumisen ensimmäiset merkit ja sillä olisi Ranskassa poikkeuksellinen rauhoittava vaikutus.”

Euroopan yhdentyminen on itse asiassa onnistunut sikäli, että nykyään on vaikea enää tajuta, kuinka merkityksellinen ehty olikaan. Sen lisäksi, että fossiiliset energialähteet ja raskas perusteollisuus ovat menettäneet merkitystään, näiden raaka-aineiden hallinnan veriruskea historia on melkein uponnut unohduksiin — niin kuin kai joskus ensi vuosituhannella ihmetellään, mistä Persianlahdella oikein taisteltiin.

On vaikea muistaa, että Ranskan ja Saksan raja, kokonaisuudessaan — Reininmaa, Saarinmaa ja Elsass — oli vuosikymmeniä pelkkä räjähtelevä ruutivana. Vasta 1957, samana vuonna kun eec perustettiin, Saarinmaan hiilikentät palautettiin Saksalle. Vuodesta 1919 kaivosten tuotto oli kuulunut Ranskalle sotakorvauksina, 1935 Saar oli päättänyt liittyä Saksaan, 1945 se oli siirtynyt taas Ranskalle.

Euroopan talousyhteisön avainmiesten, Robert Schumanin, Konrad Adenauerin ja Italian pääministeri Alcide de Gasperin välillä oli poikkeuksellinen kohtalonyhteys. Kaikki kolme olivat kotoisin raja-alueilta, veristen kansallisuustaisteluiden kentiltä.

Adenauer oli syntynyt Reininmaalla, jonka hiili- ja malmivarat — erityisesti Ruhrin —  ovat aina yllyttäneet sotaan. Versailles´n rauhansopimuksessa 1918 Ranskaa, Belgiaa ja Luxemburgia sivuava Reininmaa määrättiin demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi, jota liittoutuneet valvovat. Valvovat ja valvovat. Viisi vuotta myöhemmin, Ranska, yhdessä toisen sotasuurvallan Belgian kanssa miehitti Ruhrin ja yritti perustaa Kaarle Suuren entiseen pääkaupunkiin, Aacheniin, nukkehallituksen. Locarnon sopimuksella 1925 alue palautettiin jälleen ei-kenenkään-maaksi, mutta puolin ja toisin jäi itämään kansallista katkeruutta, jota Hitlerin oli helppo lietsoa, kun hän hyökkäsi Reininmaalle ja palautti sen Saksalle maaliskuussa 1936. Tämä menestys rohkaisi miestä katselemaan muihin ilmansuuntiin.

Kaikki tämä siis aivan Maastrichtin nurkilla.

Schumanin kotiseutu, koillisen Ranskan Alsace-Lorraine on suomeksi Elsass-Lothringen eli meidän mielestämme se kuuluu oikeasti Saksaan. Niin Otto von Bismarckinkin mielestä; rautakansleri liitti Preussin-Ranskan sodan jälkeen 1871 alueet valtakuntaansa. Heti kun herrat Gilchrist ja Thomas saivat keksityksi nykyaikaisen raudanjalostuksen, Elsass-Lothringenista tuli terästeollisuuden keskus. Väestö, joka oli kumminkin jo liki kymmenettä sukupolvea ranskalaisia, mellakoi ankarasti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Alsace-Lorraine  palautettiin Ranskalle, mutta rajaseutuja innokkasti ”vapauttava” Hitler piti aluetta hallinnassaan 1940–1945.

Tämä kaikki tapahtui Strasbourgin ympärillä.

De Gasperi oli saksankielinen katolinen kristillisdemokraatti kuten Schuman ja Adenauerkin. Hän oli kotoisin Tirolista, jossa yhäkin saksankieliset ja italiaa puhuvat tappelevat keskenään.

Kolmen herran rajatilakokemukset ja kaksi yhdessä koettua sotaa auttoivat heitä ymmärtämään ja arvostamaan rauhaa Euroopassa ja verellä vedeltyjen rajojen poistamista. He olivat todellisia Euroopan kansalaisia: Italian pääministeri oli jonkun aikaa Itävallan parlamentin jäsen, Ranskan ulkoministeri oli sotinut Saksan armeijassa.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisö oli hämmästyttävä luomus. Vain kuusi vuotta natsien kukistumisen ja Pariisin vapautuksen jälkeen Ranska ja Saksa olivat tasaveroisia kumppaneita järjestelmässä, jossa liittoutuneiden Britannia ei ollut mukana, mutta fascistien Italia oli.

 

Luxemburg mainostaa itseään ”Euroopan vihreänä sydämenä”. Oulun kokoisen pääkaupungin autot on melkein kaikki rekisteröity Euroopan tähtilipun alle.

EU-järjestelmän pohjimmainen kauneus paljastuu juuri täällä. Omillaan ruhtinaskunta olisi pikkuinen alaviite historiassa; vain postimerkeistä, salaisista pankkitileistä ja Euroviisuista tuttu, mutta EU:ssa luxemburgilainen käyttää 42 kertaa enemmän valtaa kuin saksalainen. Lisäksi Luxemburg pyörittää Euroopan unionin oikeusistuinta, tilintarkastusvirastoa, Euroopan parlamentin sihteeristöä, Euroopan investointipankkia ja tiettyinä kuukausina ministerineuvostoakin, kuten nyt, huhtikuussa 1994.

En myöhemmin yllätykään, kun Delorsin seuraajaksi valitaan luxemburgilainen — luxemburgilainen oli hänen edeltäjänsäkin. Ruhtinaskunnan tärkein vientituote on sovittelu, pakollinen hyve mille hyvänsä rääpälevaltiolle.

Jacques Santer tunnetaan kompromissien Euroopan mestarina. Hänen nimensäkin saa lausua kahdella tavalla, ranskalaisittain kurottaen: San-teeer tai saksalaisittain täräyttäen: Zan-ta!

Santer on kymmenen vuotta johtanut kristillisdemokraattien ja sosialistien yhteishallitusta, eikä kenelläkään ole pahaa sanaa vaatimattomasta, leppeästä pääministeristä. Hänen tärkeilemättömyyttään ja erottumattomuuttaan jopa ihaillaan. Hän arvostaa porvarillista mukavuutta — senkin saa sanoa kummalla hyvänsä Luxemburgin kielellä, bon vivant tai Gemütlichkeit — ja nauttii kiireettömän, hyvän aterian päälle mielellään ruuansulatusryypyn, siitä Santerin lempinimi:

”Digestive”.

Mihin vain katsookin tuhatvuotisen linnoituskaupungin horisontissa, kaiken yläpuolelle, kuin Stadionin torni, piirtyy ministerineuvoston raatteenhammas. Eurooppa-keskus on sijoitettu kaupungin ulkopuolelle, moottoritien varteen Kirschbergiin, joutomaalle, kuin mikä tahansa teknologiakylä.

Ministerineuvoston aula on ruskeaa paneelia, tummaa nahkaa. Ikkunoissa värilliset lasitaideteokset, sinistä, punaista, keltaista mosaiikkia, joista kauniin illan auringonvalo taittuu värittämään, lämmittämään tätä pikkuista katedraalia.

Ministerit päättävät tehdä jotakin Jugoslavian sodan suhteen, ja sadat kuuliaiset toimittajat odottavat. Ei tekoja, vaan sanoja.

TV-kuvaajat erottuvat muista, farkuissa, tennareissa; pitkätukkaiset jätkät lojuvat sohvilla. Vain kaukosäädin puuttuu. Tylsää on, ja elotonta. Nurkan sohvaryhmissä muutamat hyvinpukeutuneet vanhat virkamiehet istuvat päät yhdessä, ilmeisesti tiiviiseen neuvotteluun syventyneinä, väittelyyn, sävystä päätellen — mutta ei, pokeriringit pyörivät.

Aika ei millään kulu. Kaikki tietävät olevansa täällä turhaan. Sota ei yhdestä lausunnosta laannu — jossa korostetaan juttuun sotkeutuneiden eri osapuolten välisen koordinaation merkitystä. Rauhanneuvottelijat eivät tiedä mitä YK haluaa, nato ei tiedä mitä YK haluaa, EU ei tiedä mitä se haluaa, weu ei tiedä mitä sillä oikein tehdään.

Entä jos kaikki sanoisivat:

– riittää! ei tuhlata kenekään aikaa tällaiseen!

– ja lähtisivät? Koska Euroopan Unionilla ei ole armeijaa, ei santarmeja, ei panssareita, se on olemassa vain median välityksellä, joka levittää ministerineuvoston sanoja: sen valta on fiktiota.

 

Rauhantyö ei ole koskaan ollut rauhanyhteisön vahva alue.

Hiili- ja teräskartelli osoitti, että eurooppalaisessa talousyhteisössä on hittipotentiaalia. Monnet´lle menestys tarkoitti vain sitä, että oli hyvä tilaisuus siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Hän ei hukannut aikaakaan, kun hän jo ehdotti poliittista ja sotilaallista yhteistyötä.

ehty:n edustajakokous hyväksyi 1953 sopimusluonnoksen Euroopan poliittisesta yhteisöstä (lanseeraan uuden tarpeettoman lyhenteen: epy), joka olisi saman tien, peruuttamattomasti, ohjannut Euroopan liittovaltioksi. 41 vuotta myöhemmin täsmälleen sama ohjelma herättää kiihkeitä tunteita, kun se kulkee nimellä Euroopan perustuslaki.

epy olisi kumminkin vain hallinnoinnin väline, joten sen kohtalo riippui siitä laajenisiko yhteistyö. Ennen kaikkea epy:n kohtalo oli sidottu epy:yn.

Jälkimmäinen epy on tietysti uusi suomenkielinen lyhenne Euroopan puolustusyhteisöstä, jota kaavailtiin samaan aikaan. epy (siis tässä tapauksessa Euroopan puolustusyhteisö) oli ranskalaisten yritys yhtäältä laventaa ehty:n toimialaa Euroopan neuvoston antaman virikkeen innoittamana, toisaalta estää Länsi-Saksaa perustamasta omaa armeijaa. Loppujen lopuksi ranskalaiset astuivat omaan miinaansa: Ranskan kansalliskokous kaatoi epy:n (siis Euroopan puolustusyhteisön, ei Euroopan poliittistä yhteisöä, joskin myös epy, eli Euroopan poliittinen yhteisö, kaatui siinä samalla).

Ranskalaisten anti eurooppalaiseen turvallisuusarkkitehtuuriin oli lyhytikäinen, mutta sitäkin omintakeisempi.

Korvikkeeksi perustettiin seuraavana vuonna Länsi-Euroopan sotilasliitto weu, joka on erittäin merkittävä instituutio. Jos EU on poliittinen yhteisö ilman politiikkaa, niin tokihan sillä on oltava sotilasliitto ilman sotilaita. Näiden kahden summa on EU:n puolustuspolitiikka.

Eli pitkällä aikavälillä määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen.

1960-luvulle saakka Euroopan yhteisön maat keskittyivät rauhantyöhön Afrikassa. Ranska juurrutti Algeriaan länsimaiset ihanteet. Belgialaiset tekivät Ruandasta ennakkoluulottoman sosiaalidarwinistisen kokeilun laboratorion syrjimällä järjestelmällisesti tutsi-kansaa ja varaamalla virkapaikat hutuille.

Mutta kun kerran oli keksitty hankala ja sotkuinen lyhenne, eihän siitä maltettu luopua. epy  heräteltiin henkiin 1969, ja nyt termillä oli uusi sisältö: Euroopan poliittinen yhteistyö. Eurokieli on ainoa kieli, jossa sana ”yhteistyö” on kielteinen asia. Kaikkein vissein ero on sanaan ”yhteisö” —  yhteisöllä on puitteet (yleensä komissiossa), henkilökuntaa ja rahaa, sillä on ohjelma, tavoitteet ja toimintaa. ”Yhteistyö” on hallitusten välistä toimintaa, satunnaista ja laiskaa.

20 vuotta kului. Jacques Delors toivoi, että Maastrichtin sopimus soisi viimein komissiolle oikeuden johtaa yhteisön yhteistä  ulkopolitiikkaa. Mutta komissio sai vain luvan osallistua keskusteluihin, joissa ministerit päättävät, onko tarvetta yhteistyöhön.

Kun kaikki läntisen Euroopan johtajat riitelivät siitä, onko poliittisen unionin ja rahaliiton vertauskuva temppeli pilareineen vai ennemmin puu oksineen, Neuvostoliiton luhistui ihan huomaamatta. Kun Mihail Gorbatshov iski laudat imperiumin ikkunoihin kolme viikkoa Maastrichtin kokouksen jälkeen, joulupäivänä 1991, Euroopan yhteisö yllätettiin kylmiltään.

Niin tietysti koko läntinen maailma, joka oli tukenut Gorbatshovia, turvallista uudistajaa, Boris Jeltsinin kaltaisia huimapäiden kustannuksella. Vaikka Itä-Euroopan maat olivat irtautuneet siirtomaaorjuudesta ja komentotaloudesta, Neuvostoliiton mahtia ei koskaan kyseenalaistettu.

Se oli reaalipolitiikkaa, jonka murtuminen ei ollut toivottavaakaan. Euroopan yhteisö oli kylmän sodan tuote kuten nato.

Sinä vuonna, kun Talousyhteisö perustettiin, Neuvostoliitto osoitti pelottavan teknis-taloudellisen ylivoimansa lähettämällä Sputnikin maata kiertävälle radalle. Neuvostoliitto todisti läntiselle Euroopalle keskitetyn hallinnon ja taloussunnitelmien voiman. Pieni polit-byrokaattinen eliitti saattoi modernin teknologian keinoin pitää suurvaltion kansalaiset tyytyväisessä, apaattisessa orjuudessa. Eurooppa opetteli itäistä ihmiskuvaa: kansalaiset eivät niinkään kaipaa demokratiaa, säpinää ja seikkailua, vaan arvostavat lopulta vakaata muuttumattomuutta.

Itä-Euroopan kansalaiset osoittivat Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlavuonna tämän käsityksen vääräksi, kun he syöksyivät kaduille vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä. Tosin läntinen maailma tietää, että oikeasti derkut kadehtivat länneltä räppiä ja reebokkeja.

Niinpä talousyhteisö on reagoinut mullistuksiin talouden keinoin. Vuonna 1990 käynnistettiin nelivuotiset, yhteensä 30 miljardin markan apuohjelmat, itäisen Keski-Euroopan phare ja ex-Neuvostoliiton tacis. Komissio on hallinnoinut rahaa niin keskitetysti ja asiantuntemattomasti, että vastaanottajien mielestä vanha järjestelmä oli joustavampi ja tehokkaampi. Loppuvuonna 1993 vuoden 1991 phare-varoista oli käytetty vasta kaksi kolmasosaa. Tarkoitusta varten perustettu Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (ebrd) investoi enemmän rahaa Lontoon-konttorinsa marmoreihin kuin Itä-Eurooppaan. Venäjälle on lähetetty lähinnä hätäapua, mikä on ollut omiaan raivostuttamaan nöyryytettyjä suurvallan kansalaisia ja yllyttänyt isovenäläisiä kiihkoilijoita.

Kun markkinoiden vapauttamisen oppi on koko yhteisön perusta, on tietysti lystikästä, että se ei halua auttaa itänaapureitaan kaikkein tehokkaimmin ja pysyvimmin: avaamalla niille vientimarkkinat. Komissio kyllä runnoi läpi itänaapureiden Eurooppa-sopimukset, joihin sisältyy vapaakauppa, mutta jäsenmaat vaativat tullisuojaa ”aroille” aloille — nimenomaan terästeollisuudelle ja maataloudelle, jotka sattumoisin olisivat Puolan, Unkarin, Tsekin ja Slovakian parhaita ja kilpailukykyisimpiä aloja.

Vaikka EU:n tuonnista vain jokunen prosentti tulee Itä-Euroopasta, lännen työpaikat ja pääomat riensivät uusille markkinoille. Lama pitkittyi. Euroopan kansalaiselle kylmän sodan loppu ei ollut ilouutinen.

Eikä varsinkaan Saksan yhdistyminen 1990, jonka lasku jaettiin tasan niidenkin kesken, jotka eivät olleet pöydässä. Bundesbankin korkea korkotaso suisti Euroopan valuuttakriiseihin 1992 ja 1993 ja on johtanut yleensäkin entistä tiukempaan talouskuriin työttömyyden ja uusköyhyyden riivaamissa jäsenmaissa. Samalla tietysti uusi, voimakkaampi Saksa herättää pelkoa ja vavistusta. Kuten suurenmoinen historioitsija A.J.P. Taylor on lohkaissut: ”Saksassa on se vika, että sitä on liikaa”.

Liberalismin voitto yllätti liberalismin sokeat soturit. Ja siit´edes liberalismin voitto on ollut liberalismin pahin uhka.

 

Jugoslavian hajoaminen ja Bosnian sota ovat tietysti osoittaneet karuimmin Euroopan talousyhteisön riittämättömyyden ja avuttomuuden. Sen piti taata ikuinen rauha, mutta se tuskin heristää sormea kansanmurhalle.

Kun oli politiikan aika, polittinen yhteisö osoittautui ontoksi. Yhteisölle osui 1980-luvulla harvinaisen visiottomia ulkopolitiikan johtajia — tietysti Helmut Kohlia lukuunottamatta. Todistettiin vanha hokema Euroopan yhteisöstä: talouden jättiläinen, politiikan pygmi.

Kyllä Euroopan unionia on ivattukin. Niitäkään, jotka vastustavat EU:n yhteistä puolustusta, ei johdonmukaisuuden vaatimus estä ilkkumasta unionin impotenssia Balkanin sodassa.

Unioni on ansainnut lumipesunsa. Se on yllyttänyt serbejä sotaan, estänyt muista puuttumasta siihen, ja osoittanut, että verikekristä seuraa ennemmin palkinto kuin rangaistus.

Sota alkoi, kun Slovenia ja Kroatia julistautuivat itsenäisiksi juhannuksen alla 1991. Sisämarkkinakomissaari Karel van Miert oli edellisenä päivänä Belgradissa allekirjoittamassa ”Jugoslavian” kanssa liikennesopimusta. ”Kukaan ei olisi arvannut, että kaikki tapahtuu niin nopeasti”, hän päivitteli serbien hyökkäystä Kroatiaan.

Seuraavan viikonlopun Luxemburgin EU-huippukokous lähetti troikan — silloisen, edellisen ja seuraavan puheenjohtajamaan ulkoministerit —  solmimaan rauhan serbien ja kroaattien välille. Yhdysvalloille ei edes ilmoitettu. Kun he palasivat onnistuneelta retkeltään, kokouksen vielä kestäessä, Luxemburgin ulkoministeri Jacques Poos ylvästeli: ”Tämä on Euroopan hetki, ei Amerikan.”

Rauhansopimus oli voimassa ehkä puolitoista minuuttia. Euroopan unioni otti silti yksinoikeudekseen järjestää rauha Jugoslaviaan, siitäkin huolimatta, että sillä ei ollut mitään kättä pidempää. Jacques Delors varoitti amerikkalaisia: ”Me emme puutu Yhdysvaltain asioihin. Toivomme, että he kunnioittavat meitä olemalla puuttumatta meidän asioihimme.” Komissio korosti, että Balkan kuuluu ”Euroopan vastuualueeseen”.

Vastuualue laajeni Bosniaan, kun Saksa päätti joulukuussa varoituksista piittaamatta tunnustaa Slovenian ja Kroatian. Muut EU-maat taipuvat painostukseen, joka johti tammikuussa 1992 myös Bosnian tunnustamiseen. Saksan perustuslaki kielsi lähettämästä joukkoja ulkomaille, joten kun Bosnian sota alkoi maaliskuussa ja Sarajevon piiritys huhtikuussa, Saksan ei taaskaan tarvinnut maksaa laskua omasta tilauksestaan.

Saksan—Ranskan akseli osoittautui yhtä kohtalokkaaksi sotapolitiikassa kuin samana kesänä valuutta-asioissa. Saksa ja Ranska olivat kaikkein römeimmällä rintaäänellä vaatineet Maastrichtin sopimuksessa yhteistä ulkopolitiikkaa, mutta nyt tosipaikassa ne eivät neuvotelleet kenenkään kanssa, ja asettuivat vieläpä rintaman eri puolille.

Historia toistui, ihan Marxin murjaisun mukaisesti. Vuoden 1914 tragedia palasi farssina vuonna 1992. Saksa ja Itävalta asettuivat Slovenian ja Kroatian tueksi, vanhojen Habsburgien läänitysten — ja Hitlerin innokkaiden apureiden. Ne saivat vastaansa Yhdysvallat, Britannian ja Ranskan. Mitterrand lausui kesällä 1992: ”En ole unohtanut Ranskan ja Serbian välisiä historiallisia siteitä ja solidaarisuutta, joka yhdisti ne kahdessa maailmansodassa.”

Sarajevosta Sarajevoon: sama kaaos 78 vuotta myöhemmin.

Balkanin sota on vaientanut Historian lopettajat. Euroopassa, valistuksen mantereella, rationalismin ytimessä, taistellaan ”abstraktin päämäärän puolesta” kaikkea ”taloudellista laskelmointia” vastaan, ilman toivoakaan ”vaativien kulutustarpeiden tyydyttämisestä”.

Länsi-Euroopan hybris luhistui. Se oli ollut oman menestyksensä lumoissa, kuvitellut opettavansa slaaveille talousyhteistyön aakkoset, kuinka rauha on ennen kaikkea hyvä liiketoimi. Unioni oli siivonnut puoli vuosisataa maton alle. Balkan ei ollut unohtanut.

Elossa on montakin, jotka muistavat, kun Kroatian natsihallinto, Ustashi, puhdisti maata ”serbialaisesta saastasta” 1941. Yksin toukokuusta lokakuuhun teurastettiin yli 300 000 serbiä. Italialainen kirjailija Curzio Malaparte väittää, että Kroatian führer Ante Pavelich esitteli tyytyväisenä kahdenkymmenen kilon painoista koria, joka oli täynnä uhreista kaivettuja silmiä.

Tietysti moni myös muistaa kevään 1945, kun Titon voittoisat partisaanit tappoivat kostoksi 100 000 kroaattia. ”Etnistä puhdistusta” ei keksitty tyhjästä, se eli tukahdutettuna kaikkialla, koska vihollinen oli murhannut jonkun jokaisesta jugoslavialaisesta perheestä.

Ylivoimaisesti traagisinta oli tietysti se, että Jugoslavia menetti paikkansa vuoden 1992 EM-jalkapalloturnauksessa. Varasijalta nousi Tanska, ja loppu onkin historiaa.

 

Kaksi vuotta myöhemmin, kaksi vuotta Sarajevon piiritystä ja ruumiskaravaaneja myöhemmin.

Myöhemmin kuin liian myöhään.

Lehdistötilaisuus ministerineuvoston neuvotteluhuoneessa, pyöreän pöydän ympärillä. Lordi Owen on jälleen esitellyt, montako neliökilometriä länsi tällä kertaa tarjoaa serbeille sotasaalista. EU on tässäkin meklarina.

Euroopan unionin voimattomalla siunauksella voidaan käydä valloitussotaa — laajentaa aluetta — siirtää rajoja — ja pitää saalis, tappamisen ja terrorin ansaittuna palkintona.

Bosnian sota on murhannut myös yhteisen Euroopan ihanteen… Puheenjohtaja Pangalos juttelee väsyneesti:

– we express support… to the UN Security Council and…Nato –

  – und die Rote Kreutz. Wichtig ist… daß die Europäische Union… Vereignigte Staaten und Rußland…werden –

  – considération… avec toutes les parties… et une… vraiment effort du convergence –

  – posso convergencia alla mantegna Consiglio preparo –

  – y el Consejo se puede… se puede.. se puede…

  – Gorazde…

  – Goradzde…

  – Gorazde… Tora. Kiprugenosis –

Surffailen kanavilla. Mies muuttuu naiseksi, vanha nuoreksi, huuto kuiskaukseksi. Keikun tuolilla ja kääntelen nappulaa. Käännän pitkästyksissäni äänenvoimakkuuden täysille edes häiritäkseni viereistä toimittajaa, mutta siinä on jonkinlainen vaimennusjärjestelmä.

Kaikkien pitäisi nyt paiskata kuulokkeet pöytään tuohtuneina. Ihmisiä tapetaan, naisia raiskataan, lapsia viedään vankileireille, ei vetele! Ei vetele!

Hiippailen yksin huoneesta ulos, kuljen lehdistöhuoneen läpi. Naulakoissa sata uskollista ruskeaa trenssiä odottaa isäntää.

Ulkona on pimeää ja hiljaista. Äkkiä en kykene millään muistamaan, kuinka olen joutunut tänne, kaikista mahdollisista paikoista – jonnekin väli-Eurooppaan, moottoritien varteen, tyhjälle pysäköintipaikalle, keskelle peltoa, ilman näkyvää tarkoitusta.

En osaa lähteä minnekään, tai uskalla, seison vain.

Moottoritien toisella puolella välkkyvät – kuin maahan heitetty pitkä betoninen joulukoriste – Euroopan investointipankin ja tuomioistuimen rakennukset, joissa tehdään pitkää päivää. Iloinen ketju valaistuja Rubikin kuutioita.

Ministerineuvostostosta johtaa käytävä erilliseen istuntosaliin, pieneen valkoiseen monikulmaiseen laakeaan rakennelmaan, joka muistuttaa avaruusasema Alfaa. Erehdyn ajattelemaan, että peltoaukea on ufojen lentokenttä; planeettainväliset turistit kulkevat laskeutumissiltaa terminaaliin hakemaan matkatavaroita ja passitarkastukseen, jossa on omat jononsa Linnunradan unionin kansalaisille ja muista galakseista saapuville.

 

Olen kerta kaikkiaan neuvoton. Euroopan unioni ei kehtaa olla suurvalta.

Yhdysvallat käy estottomasti niistämässä nenänsä Panamassa ja Persianlahdella, sekasortoinen Venäjäkin pysäköi patrullinsa lähialueille, sotii kenen kanssa tahtoo, eikä kukaan mahda sille mitään.

Nyt sota riehuu EU:n naapurissa, eikä unioni tohdi puuttua siihen. Totta, jäsenmaat ovat erimielisiä kaikesta. Totta, alueella ei ole öljyä tai muuta strategisesti tärkeää. Totta, alue on vaikea vallata ja hallita, edessä voisi olla jonkinlainen euro-vietnam. Ja kaikki maailman kansainväliset järjestöt — ei puutu kuin rotarit — sotkevat toistensa työtä ja riitelevät mitä pitää ja kenen pitää tehdä.

Mutta Bosnian sota on todella repinyt päivänvaloon Euroopan unionin kuolettavan heikkouden.

Se on pelko, pelkuruus.

Vuonna 1992 Euroopan yhteisö nolattiin perusteellisesti. Unionin kahvitauko on venähtänyt pitkäksi, mutta vieläkään ei ole selvitetty, mitä seuraavaksi tehtäisi. Kaikki voima menee vanhojen saavutusten puolisydämisessä puolustelussa.

Euroopan unioni ei syvenny vanhoilla ehdoilla, vaikenemisen sopimuksella. Ristiriitoja ja pelkoja ei voi enää kätkeä. Poliittinen yhteisö vaatii kansalaisten aidon hyväksynnän, sydämen solidaarisuuden, täyden osallisuuden.

Jos kansalainen haluaa EU:lta vain, että se jättää hänet rauhaan, miten se saa hänet sotaan?

EU ei voinut, edes teoriassa puuttua Jugoslavian kansanmurhaan. Yhdelläkään valtiojohtajalla ei ole varaa tapattaa poikiaan. He ovat jo käyttäneet liikkumavaransa, mandaattinsa rippeet, Maastrichtin sopimukseen. Hiljaksiin keräytynyt viha ja katkeruus Euroopan unionia kohtaan olisi purkautunut… sillä hetkellä spagettivatikaani olisi räjähtänyt, kun ensimmäiset tähtilippuun käärityt sinkkiarkut saapuvat kotiin.

Kylmän sodan Eurooppa, ja sen synnyttämä EU-järjestelmä, luhistui Sarajaevon porteille. Euroopan unionin on avauduttava ja lähennyttävä — aloitettava alusta — jos se haluaa ihmisten uhrautuvan yhteiselle tulevaisuudelle.

Jotta itseään pienempi Eurooppa olisi suurvalta, sen täytyy saada kansalaisiltaan äärimmäinen luottamus, kallein valtakirja —

Että he olisivat valmiit antamaan henkensä Euroopalle.

 

Kävelen päämäärättä illalla Luxemburgin kadulla. Keskusaukiolla hälisee joukko koululaisia, kiusoittelevat toisiaan. Herrainvaatehtimoiden ja boutiqueiden ostoskadulla on hiljaista yhdeksän aikaan. Äkkiä neljä tyttöä pelmahtaa kadunkulmaan kirkumaan ja nauramaan, ilmeisesti menossa villin illan viettoon. Auto pysähtyy, ikkuna ruuvataan auki.

– Stephanie,

huutaa keski-ikäinen nainen, Stephanie ja Stephanien ystävät kirmaavat Stephanien äidin luo ja kipuavat Renault 21:n takapenkille, mennään kotiin.

Yhtäkkiä tulee kotoisa olo, sillankorvassa, kun lehmukset kahisevat pimeässä puistossa.  Yhtä hiljaista, vielä hiljaisempaa, kuin Helsingissä. Kuljen puistokujaa alas, linnoituksen seinämää myöten. Kulkijaa varoitetaan: polku ei johda minnekään, No way out.

Portaat johtavat pieneen geometriseen puistoon. Kartionmuotoiset pienoiskuuset reunustavat käytäviä, keltaisten kukkien keskeltä kohoaa lipputanko. Ruhtinaskunnan trikolori lehahtelee verkkaan tuulessa; kaikki viestii ruhtinaskunnan hyviä ja suopeita aikeita maailmaa kohtaan. Bastionin kirkonkellot soittavat puolta kymmentä, pieni kellopelimelodia — nyt kaikki nukkumaan!

Kiviaskelmat kiemurtelevat alas laaksoon. Olen Adolphi-sillan valaistujen siltaholvien alla, tunnelma on maaginen. Koristekanervia, linnoituksen muurit, valaistut puut kuin kukassa, luisevia valkoisia runkoja ja alastomia oksia, tuuheita lehtikuusia, jykeviä hevoskastanjoita. Nurmikenttä kumpuilee viivytellen mukana, kun kuljen polkua yhä alemmas, aivan alhaalla erottuu puron solina. Rantapuistossa ei ole ketään; on suojaista ja hiljaista kuin minigripissä.

Vastarinteen valaistut jylhät kallionkielekkeet leikkaavat valon jyrkästi varjoon. Rinteessä sojottavien puiden kaukaiset latvat ovat kuin pumpulia.

Entä mikseivät ministerit kuljeskele tästä alas, jätä pitkiä mustia autoja ylös linnoituksen kupeelle. Kuljettajat ja turvamiehet tupakoivat hiljaisessa yössä, katselevat alas pimeään laaksoon, mutteivat näe ministereitä, jotka puhelevat puistonpenkeillä, kävelevät rantahiekalla ja selvittävät asiat kerta kaikkiaan.

 

Niin kauan kuin kansalaiset eivät ole valmiita puolustamaan Eurooppaa, olemaan eurooppalaisia henkensä edestä, puhe poliittisesta yhteisöstä on tuulikanteleen helinää.

Mutta minkä edestä kuolisi, jos kuolisi Euroopan edestä — mikä on se ”puhtaasti abstrakti päämäärä”, joka tuo esiin ”uskallusta, rohkeutta, mielikuvitusta ja idealismia”.

Voinko kuvitella Euroopan Yhdysvaltain sotilaan, joka vihollisen teloituskomppanian edessä viime sanoikseen huutaa: ”Eläköön konvergenssikriteerit!”

Mitä Eurooppaa puolustettaisi?

 

Ranskan sisäministeriön erikoisjoukot surmasivat algerialaiset konekaapparit Marseillen lentokentällä tapaninpäivänä 1994. Operaatio herätti valtavasti kohua koko läntisessä maailmassa.

Se on tietysti ranskalaisille ainutlaatuinen isänmaallisen pullistelun tilaisuus, ja omiaan vakuuttamaan heidät siitä, että eurooppalainen ulkopolitiikka ei koskaan riitä turvaamaan oman maan koskemattomuutta. Tämä henki takaa sen, että seuraavassakin konfliktissa EU nolaa itsensä kaikkien jäsenmaiden ristiriitaisilla ja sekavilla sooloiluilla.

Mutta miksi tapausta analysoitiin päiväkausia cnn:ssä, johtuu siitä, että siinä oli ainutlaatuinen symbolinen lataus.

Se oli silmänräpäyksellinen kiteytys ”sivilisaatioiden sodasta”.

Euroopan yhteisöllä on aina ollut vihollisensa, jota vastaan se on liittoutunut, suojautunut. Sodan raunioilla liihotteli kommunismin haamu, joka viekotteli katkeraa kurjalistoa. Yhdysvallat jakoi Marshall-apua sen torjumiseksi, perusti naton ja tuki Euroopan yhdentymistä. Syntyi Länsi.

Neuvostoliiton varaikon jälkeinen Venäjä ei ole uhkakuvaksi tarpeeksi uhkaava — mitä nyt Zhirinovski kävi Strasbourgissa uhoamassa, heitteli mielenosoittajia kukkaruukulla ja pelotteli ampuvansa kaikki ”atomipistoolillaan”.

natokin tietysti kadotti vihollisen. Ja pikku hiljaa koko ”Länsi” lähti lätkimään: olihan ensin EU kieltänyt Yhdysvaltoja osallistumasta Balkanin sotaan, sitten EU närkästyi, kun amerikkalaiset kieltäytyivät osallistumasta Balkanin sotaan. Atlantin akseli on katkennut: sekä Clinton että Delors puhuvat Yhdysvalloista ja Euroopasta kilpailevina bloikkeina, ei liittolaisina. Länttä ei voikaan olla ilman Itää.

Mikä nyt on se Toinen, joka kannustaa Eurooppaa pitämään yhtä?

Jos Saddam Husseinia ei olisi ollut, olisimme keksineet sen. Persianlahden sota innosti kätyritieteiden tutkijat kehittelemään ideologioiden välisen kylmän sodan tilalle sivilisaatioiden taistelun — ”The West” vastaan ”The Rest”.

Seuraava suursota, ennustaa Samuel P. Huntington, käydään Lännen markkinatalouden ja hurmoksellisen islamin välillä. Jos huonosti käy, islamin rikostoveriksi lyöttäytyy konfutselaisuus: meillä on vastassamme aasialais-arabialais-afrikkalainen liittoutuma.

Länsi palasi varhaiseläkkeeltä. Ja yhden Toisen lisäksi saamme toisen Toisen ja kolmannenkin!

 

Huntington piirtää Euroopassa sivilisaatioiden sotarintaman Rooman ja Bysantin väliin. Meidän puolellamme on protestanttis-katolinen Länsi-Eurooppa, ja rajan takana ortodoksis-islamilainen Itä. Kanjoni kulkee Suomen itärajaa pitkin suoraan alas Romaniaan, josta se koukkaa tietysti Bosnian sodan rintamalinjoiksi.

Ajatus selväpiirteisestä vihollisesta huojentaa Eurooppaa. Ääri-islam on pelottava: ajattele ajatollaa, jihadia, Salman Rushdien kuolemantuomiota. Siihen kun peilaa, on hahmottavinaan yhteisen kulttuurin, jota islam kokonaisuudessan uhkaa.

Toisinaan myönnetään avoimestikin, että EU ei kulttuurisista syistä tunne paljon sympatiaa Bosnian muslimeja kohtaan. YK:n asevientikielto jätti Gorazden ja Bihacin käytännössä täysin avuttomiksi.

Vielä alttiimpia kieliä islamin-vastainen puolustustaistelu soittelee eteläisessa Euroopassa, ja nimenomaan Ranskassa, jossa on laaja ja levoton algerialaissiirtokunta.       Ennen kaikkea pelätään Pohjois-Afrikan äärimuslimien nousua, jonka Helmut Kohl on nimennyt ”Euroopan tärkeimmäksi strategiseksi ongelmaksi”. Jos muslimit pääsevät vastarannalla valtaan, Kohl pelkää aseistautumisen yltyvän, terrorismin leviävän ja ”neljän miljoonan poliittisen pakolaisen tulvivan Ranskaan”.

Ranska pelkää Algerian muslimien kostavan, kun Mitterrand — ja hänen perässään muu Eurooppa — asettui kannattamaan muslimien voittovaalit keskeyttänyttä sotilashallitusta tammikuussa 1992. Siitä seuranneessa sisällissodassa on kuollut yli 10 000 ihmistä, ja sotilaiden asema on koko ajan heikentynyt.

Eurooppalainen talousyhteisö on pyrkinyt taltuttamaan uskonnon nousua, milläs muulla kuin rahalla. Maastrichtin sopimuksen jälkeen Algerian ja muiden Mahgreb-maiden (Tunisia, Marokko, Libya, Mauritania) piti saada samanlainen Eurooppa-sopimus kuin EU:n itänaapureiden, mutta into hiipui matkalla. Nyt unionia kaduttaa ja hirvittää viivyttely. Jos komission tahto toteutuu, tänä vuonna alkaa vihdoin viisivuotinen yli 30 miljardin markan apuohjelma.

Islamin viholliskuva tiivistää Eurooppaa. Vihollinen määrittää eurooppalaisuuden, negaation kautta. Eurooppa on ei-islam.

Vähät siitä, että koko viholliskuva on vähintään keinotekoinen. Eiväthän sivilisaatiot sodi, valtiot sotivat. Eivätkä ne sodi arvojen puolesta, vaan etujen.

Algerian ja Egyptin muslimit ovat eri maata; edes ääri-islamia ohjaa mikään kansainvälinen Komintern (tai Mosintern). Eikä mikään muu yhdistä ortodoksikristittyjä ja muslimeja kuin ”toiseus”. Jos sekään: kaipa eurooppalaisen mielestä olisi outoa sotia Dostojevskia vastaan?

Mutta islamiin on hyvä heijastaa mantereen hätää ja neuvottomuutta, kun hyvinvointi on pikemminkin haurastunut kuin voimistunut, kun keskiluokan elämä on käynyt entistä epävarmemmaksi, kun yhteisöt hajoavat, kun elämän hallinta on menetetty — kun Järjestys murtuu.

Se oli konekaapparitaistelun suuri symboliikka. Selittämätön ja väkivaltainen voima yritti pakottaa itsensä rauhan ja hyvinvoinnin etuvartioon. Mutta miljoonienkaan hurmokselliset massat eivät mahda mitään edistyksen ja järjen salaisille arsenaaleille. Tiede, teknologia, koulutus ja raha ovat Lännen ylivoimaisia aseita Idän uhkaa vastaan.

Tai ehkä pikemmin kuin ilmansuuntiin, jako pitää tehdä näin:

Järjestyksen kommando murskaa Epäjärjestyksen voimat.

 

Kun EU itsenäistyi kirkkovaltioksi 1980-luvun lopulla — ylikansallisen byrokratian ja kansallisen diplokratian yhteiseksi spagettivatikaaniksi — se noudatteli sotienjälkeisen Euroopan yhdentäjien eetosta ja paatosta.

Perustajaisien Monnet´n ja Schumanin sekä kummisetä Churchillin korkea veisu oli vain nimellisesti vastakohta kansallisuusaatteelle. Uusi Eurooppa oli sen isompi ja entistä elähdyttävämpi ulottuvuus. Kansallisuusaatteen uusi versio on ylikansallisuusaate.

Sodan särkemät valtiot piti keksiä uudestaan.

Anti-nationalistit eivät rakentaisi valtioapparaatin päälle ylivaltiollista hallintakoneistoa, vaan purkaisivat vanhatkin keskushallinnot. Eikä yhteisöä tietenkään rajattaisi Länsi-Eurooppaan, tai edes Eurooppaan…

Todellista anti-nationalismiahan olisi poistaa oikeasti kaikki rajat: toivottaa afrikkalaispakolaiset lämpimästi tervetulleiksi.

Rajoja ei poistettu, ne vain siirrettiin kauemmas, unionin ulkomuureiksi.

Viime vuosina Ranska on tiukentanut rajusti siirtolaispolitiikkaansa pitääkseen pohjoisafrikkalaiset poissa. Joulukuussa 1992 Saksa päätti julistaa kaikki naapurivaltiot ”turvallisiksi maiksi” voidakseen käännyttää turvapaikan hakijat — joita oli saapunut sen vuoden aikana miljoona, puolet entisestä Jugoslaviasta.

Euroopan linnakettako eurooppalaisen liittovaltion sotilas puolustaisi, partioisi Välimerta Gibraltarilta Kyprokselle, vahtisi itäistä rajaa kalottialueelta Karpaateille. Säilyttäisi Euroopan eurooppalaisilla! Pitäisi mantereen —

— etnisesti puhtaana?

 

Toinen maailmansota synnytti uudelleen yhteisen Euroopan idean, kylmä sota antoi sille muodon ja tarkoituksen. Kun sodan kokemus on kadonnut kansalaisten mielistä, EU:n perustehtävä, rauhan vaaliminen, haalistuu kuin vanha polaroid.

Jos Bosnia-Herzegovinan sodasta olisi edes jotakin hyötyä, se muistuttaisi väärästä Euroopasta, sodan Euroopasta. Tietysti se haastaa Euroopan unionin — ei, vaan vaatii, huutaa — vastaamaan sanoistaan, tekemään julistuksista totta, joulun sanomasta joulun.

Bosnian sota rienaa estottomasti, rivosti Euroopan yhdistymisen periaatteita, ja niin kauan kuin se jatkuu, se osoittaa euroaatteen vararikkoa.

Euroopan unionissa kansat eivät sodi — Euroopan eteisessä kansoja murhataan. Jugoslavian sota todistaa, että sovittelu, keskustelu ja diplomatia ovat turhia, tahto ja voima ratkaisee.

Euroopan unionissa eri rodut, kielet ja kulttuurit elävät sovussa — Euroopan eteisessä raivoavat kansalliskiihkoiset etniset puhdistukset. Jugoslavian sota todistaa, että erilaisuuksia ei voi sovittaa eikä suvaita, kulttuurit eivät voi kohdata.

Euroopan unionissa kaukaiset kansat yhdistyvät— Euroopan eteisessä yhteiset kansat repeävät. Jugoslavian sodassa kylien luonnolliset monikulttuuriset kansat on hajotettu kuvitteellisen etnismin aatteen nimissä.

Euroopan unioni on yrittänyt löytää yhteisen kielen; tuhannet hyvinpalkatut tulkit tekevät sataakymmentä käännöstä — Euroopan eteisessä yhteinen kieli silvotaan. Serbokroatia oli muutamaa sataa sanaa lukuunottamatta sama serbeille ja kroaateille. Samalla kun puhdistetaan ”serbismejä” ja ”kroatismeja”, puhdistetaan ajattelua, sovitetaan kansalliskiihkon ahtaaseen kehikkoon.

Euroopan federaation tarkoitus on estää Hitler — Jugoslavian federaatio monisti sen.

 

Bosniassa Euroopan unioni suorastaan parodioi itseään: rauhanyhteisöä, poliittista yhteisöä, jonka sisällä on arvojen tyhjiö, ontto onkalo.

EU on kääpiökamreeri, joka sotakentälläkin nyhjöttää savuisissa huoneissa ja solmii  samanlaisia mattokauppoja kuin ministereiden öisissä kauppamaratoneissa, jakamassa alueita. Ja sitten aluetukea päälle!

Jos Euroopan unionilla on jokin aate, jota sen kuuluu puolustaa, eurooppalainen ydinarvo, se on kai suvaitsevaisen monikulttuurisuuden ihanne.

Se olisi pitänyt ilmoittaa, että etnisen puhtauden ideologia on sille jumalanpilkkaa, koska kansojen, kulttuurien ja kielten kuuluu kietoutua toisiinsa, maailmanköydeksi. Se ei voisi tunnustaa serbien Serbiaa, kroaattien Kroatiaa (saatikka bosnien Bosniaa), koska niitä ei voi olla. Ei saa olla.

Monikulttuurisessa Euroopassa yksikään rotu tai kansa tai luokka ei hallitse, ei ole kovaa ydintä. Se on ikkunat auki -Eurooppa.

Monikulttuurisen Euroopan vihollinen ei ole ulkopuolinen, toinen, vaan sisäpuolinen, itse — jokaisen yhteiskunnan ja yhteisön omat milosevicit, karadzicit, tudjmanit. Ja yksilön.

Euroopan talousyhteisö on historiansa läpi imitoinut monikansallisia yhtiöitä, ja epäonnistunut. Ehkä kuuluu asiaan, että Euroopan unioni ei edistä aatteitakaan, vaan on jättänyt eurooppalaisuuden arvotsuuren kansainvälisen yrityksen toimialaksi. On sopivaa, että myös mantereen moraali on yksityistetty; että ”Euroopan idea” on kaupallinen tavaramerkki:

United Colors of Benetton.

Voimakkain ja vaikuttavin vastalause Bosnian sodan rivoudelle on Benettonin mainos, joka levittää kuolleen kroaattisotilaan Marinko Gagron verihyhmäiset vaatteet päivälehtiin ja kaupunkien julistetolppiin.

Benetton on manifestoinut sen, mitä Euroopan unioni ei ole uskaltanut: vastustanut sotaa, rasismia ja syrjintää, tehnyt suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuudesta ideologiansa.

Mikä parasta: se myy.

Urheilun areenat ovat kansallistunteen viimeisimpiä lymypaikkoja, mutta markkinat ostavat nekin omikseen. Formulan maailmanmestari Michael Schumacher ei aja Saksan lipun alla, vaan Benettonin yhdistyneiden värien, eikä Mika Häkkinen edusta Suomea, vaan Marlboro Countrya. Schumacher on irrottautunut päättäväisesti urheiluun kuuluvan nationalismin lopuistakin säikeistä tuomitsemalla julkisuudessa jyrkästi kaikki rasistit, uusnatsit ja muut kansalliskiihkoilijat.

Benetton-Euroopan puolesta minä olisin valmis kuolemaan.

Tai ainakin haavoittumaan. (Jos vamman paikka ja vakavuus voidaan sopia.)

 

Suomalaisia rajattomuuden ajatus ahdistaa. Rajat ovat pyhiä.

Suomalaisuus on nimenomaan alkujaan määritelty rajaamalla itsemme: emme ole  ruotsalaisista, emmekä venäläisistä.

Ja sankarihetkiä ovat ne, kun tämä oppi on saatu osoittaa. Jotka viime sodassa kuolivat, kuolivat sen edestä, että pystytettiin muuri, erottauduttiin. Itäraja on suomalaisen ääriviiva.

Vanhan Euroopan pääkaupunkeja olivat Rooma, Pariisi, Berliini — uuden Euroopan pääkaupungit ovat Bryssel, Maastricht ja Strasbourg. Ne eivät ole vahvan, yhtenäisen, sotaisan kansallisvaltion monumentteja, vaan rajattoman Euroopan tunnuksia, ei-kenenkään maata ja kaikkien.

Suomalaiselle yhdentyminen tarkoittaa aivan päinvastaista kuin maastrichtilaiselle, joka näkee keinotekoisten rajojen poistuvan ympäriltään, antavan tilaa hänen luonnolliselle yhteisölleen, monikieliselle, monikulttuuriselle, monivaltioiselle. Jos Suomi seuraisi samaa uuden yhteyden ajatusta, niin Vaalimaalta alkaen ryhdyttäisiin kerimään piikkilankaa ja haudattaisiin kaikki 1600 kilometriä Kirkkoniemen lahteen asianmukaisin juhlallisuuksin. Taimet istutettaisiin hakkuuaukealle, jotta 30 vuoden kuluttua kukaan ei osaisi kertoa, missä on täällä ja missä on tuolla.

Todellinen integraatio onkin puistattava ja mahdoton ajatus. Jos itäraja purettaisiin, ne tulisivat toiselta puolelta. Jos itäraja purettaisiin, olisi sodittu turhaan.

Aivan saman ja yhtä ylitsekäyvän musertava kauhu ja inho ylitettiin, kun heti sodan jälkeen viholliset liittoutuivat, erottautuneet yhtyivät, niistä tuli meitä. Ilmoitettiin, että olikin sodittu turhaan, aivan turhaan. Suomella ei ole tällaista uskallusta, tai sisua. Päin vastoin, jotkut ovat ostamassa omaksi rajantakaista aluetta, oikeudella valita asukkaatkin — sukulaiset ja tutut — ja häätää vieraat, erilaiset.

Suomalaiset ovat ylpeitä sodasta, se oli meille parasta aikaa. Rauha on meille vaikeaa. Olimme sodassa suuria, rauhassa olemme pieniä.

Suomi yhdentyi voidakseen kumartaa länteen ja samalla vihdoin pyllistää itään. Oli sitä odotettukin. Puoli vuosisataa poskisuudelmia, karhunkaatoa, snapseja, valtuuskuntien viirejä, vasemman jalan kumisaappaita, Ladoja joka pihassa, purkalla maksettuja naisia, vuorineuvoksia, huorineuvoksia.

Ei ulkopolitiikka ole muuttunut, vaikka tuuli kaataa toiseen suuntaan. Puolueettomasti ollaan vastaanotettu rahaa joka ilmansuunnasta. Puolueettomuus on se puotipaperi, johon kääräistään milloin ylihintaista sekundasarjaa Neuvostoliittoon, milloin hävittäjien vastakauppohin sopivaa kamaa, milloin Etelä-Afrikan valkoisia eniten ilahduttavia tuotteita.

Suomi ei ole maailmanpolitiikan tuomari, vaan lääkäri, niinhän.

On seisty maailmanpolitiikan nakkikioskilla ja varoitettu haastamasta riitaa Suurelle ja Mahtavalle:

”Pakoon vielä kun ehdit, Afganistan!” —  ”Lätkimään ja äkkiä, Liettua!” —  ”Eesti, ala juosta perkeleesti!”

Tätä diplomaattista korruptiota tarjosimme esikuvaksi muullekin maailmalle. Ja pahastuimme ”suomettumisesta”. Emme toki niin paljon, että olisimme katkaisseet kauppasuhteet Saksaan. Eihän tässä hulluja olla.

Neuvostoliitto järjestytti meillä ety-kokouksenkin, jossa vahvistettiin kylmän sodan rajat pysyviksi. Kauhistuen tajuttiin, että Yhdysvallat ovelasti muilutti sopimuksiin ”ihmisoikeudet”, niin että kaikissa naapurin suojelemissa valtioissa sanottiin ”Helsinki” kun haluttiin maistaa vapautta.

Vaikka kuinka yritettiin hoputtaa, diplomaatteja ei kerta kaikkiaan ollut riittävästi juoksemaan itäblokin joka kolkkaan ja anelemaan: ”Muuttakaa, jooko, ne Tukholma-komiteoiksi!”

Ihmisoikeuksia emme vaatineet minnekään maailmaan, koska ei niitä riittänyt omillekaan. Ihmisoikeudet eivät kiinnostaneet, koska niistä ei makseta mitään, eikä Suomen kylmä ilmasto muutenkaan sovi niiden tuottamiseen. Liityimme Euroopan neuvostoon 40 vuotta sen perustamisen jälkeen.

Kun suunta muuttui, se muuttui yhdessä yössä. Illalla kansalaiset ihmettelivät vielä viimeisten kenkätehtaiden käryäviä raunioita, aamulla ministerit jo kolistelivat Brysselin porstuoissa. Eduskunta, joka päätti Suomen jäsenyydestä Euroopan unionissa, valittiin olemaan juuri sitä tekemättä. Asia järjestyi ulkopolitiikan suuren linjauksen mukaisesti – kaupan ehdoin.

Nyt Suomesta tulee maailmanpolitiikan jääkäri.

Jo ennen jäsenyyttä Martti Ahtisaari, Paavo Lipponen ja Gustav Hägglund ovat rohkeasti tarjonneet suomalaisia joukkoja ”kriisinhallintatehtäviin”, joskaan ei välttämättä ”rauhaanpakottamiseen”.

Se olisi iso askel ja henkinen mullistus. Suomi ei puolustaisi vain Suomen itärajaa, vaan pojat kuolisivat ulkomailla, muiden sodissa. Kuoltaisiin asioiden puolesta, joihin meillä ei totunnaisesti ole ollut kantaa, jossa korostamme neuvotteluratkaisua, joka ”luonnollisesti on maan sisäinen asia”, jossa äänestämme tyhjää.

Mitäkö mieltä minä olen?

Öö – äänestän tyhjää.

Mutta jos luulette, että meillä ei ole mielipiteitä, se on väärä mielipide. Meillä on mielipiteitä, ja me kerromme mielipiteemme — sitten joskus. Sarajevon laukauksista on kulunut kesäkuun 28. päivänä 81 vuotta, mutta meillä ei ole vieläkään kantaa Balkanin sotaan.

Tämän vuoden alusta lukien se ei enää ole ulkomailla.

Päädytään olennaisimpiin kysymyksiin: Mitä Eurooppa on meille? Onko Eurooppa isänmaa vai kauppahuone? Onko Eurooppa perhettä vai laukkuryssiä? Onko Eurooppa spagettivatikaani vai kansojen kylä? Onko Eurooppa tehty vai tehtävä? Onko Eurooppa vastaus mihinkään kysymykseen? Ja mikä on kysymys?

Ja:

Kannattaako Euroopan edestä kuolla?

 

Lauantai-iltapäivä 23. heinäkuuta 1994 on edelleen tulikuuma.

Kokkolan Mannerheim-aukio on tyhjä. Kahvipöydät, viinakoju ja opasteet kahvipöydästä viinakojuun on viety.

Vapaakauppa on suljettu, markkinamiehet ovat menneet. Jos Finnairin erityislento AY 3039 Kruunupyystä Helsinkiin kello 11.15 olisi syöksynyt maahan, olisi tuhoutunut valtaosa Suomen taloudellis-poliittisesta eliitistä. Vaimoineen.

Vuoden 1918 muistomerkki on pystytetty valkoisten joukoissa kuolleiden nuorukaisten muistoksi.

Kansalaissodassa kuoli yli 30 000 suomalaista. Suomen sisällissota erosi mantereella riehuvasta ensimmäisestä maailmansodasta siinä, että kolme neljäsosaa kuolleista oli amatöörejä. Näillä perukoilla ei ollut kuultu Adam Smithin työnjako-opista, vaan kuoltiinkin talkoilla.

Siviilejä kuoli enemmän tauteihin ja nälkään kuin sotilaita rintamalle. Sotilaat teurastettiin tai kidutettiin hengiltä: summittaisissa kenttäteloituksissa tai kuolemanleireillä.

Suomen kansalaissota on vuosisadan julmin sisällissota Euroopassa. Vasta 75 vuotta myöhemmin alkoi Balkanilla yhtä raaka ja hirveä tragedia, kuin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi.

Sisällissodat ovat järjen tavoittamattomissa. Kansa raastaa itseltään suolet ulos. Se ei pyri valloittamaan maita tai taltuttamaan vierasta kansaa, perimää tai kieltä — vaan tekemään valtion. Suomi on itsemurhan kuolinpesä.

Jos joku vaatii perusteluita Euroopan yhdentymisen puolesta, vastaan:

 

Fredrik Strömbäck

Leino Leppälax

Jonas Jauckens

Eino Alapohja

Väinö Taipale

Georg Räbb

Antti Pelttari

Jalmari Marttinen

Martti Häyrinen

Kaarle Rautio

Alfred Klemets