14. Tuukkalan perustuslaki
Rahat takaisin!
Etäisyyden politiikka ja Euroflot
Paarma särisee ikkunalasia vasten kuin rikkoutunut sähkölaite, eikä pääse ulos, alkusyksyn viileään aurinkoon retkeilemään kuolleissa syreeneissä tai kiusaamaan naapurin lehmiä.
Olen myöhäisen paarman ainoa kumppani vanhan talon ullakkohuoneessa Hirvensalmen Tuukkalan Suontauksessa, ja luen Maastrichtin sopimusta.
Schumanin juhlapäivästä on kulunut jo neljä kuukautta, ja olen unohtanut kaiken, jopa belgialaisen kaapeliyhtiön ja nöyryyttävän pyyheautomaattiepisodin. Mikään ei voisi olla kauempana mielestäni kuin Bryssel. Se on…
… kaukainen.
Helsinkiinkin on pitkä matka täältä. Sille tielle jäivät maakunnan edustajat ensin. Ja nyt Mikkelin lähettiläät katoavat vielä kauemmas, Brysseliin ja Strasbourgiin: Erkki Liikanen, Olli Rehn, Pirjo Rusanen.
Henkinen välimatka kasvaa suorassa suhteessa maantieteelliseen. Sekin vähä valta, joka Kaappidiktaattorin jäljiltä jää, lakaistaan Brysseliin. Päätökset on siirretty ulottumattomiin — osanneeko kukaan Tuukkalassa ranskaa, enää ei ole opettajaakaan kun koulu on lakkautettu — päättäjille, jotka eivät tunne päätöksentekonsa kohteita. Mikä on paarma, kysyn paarmalta, ranskaksi?
Zzzzzzzzz?
Häädän sen ulos Maastrichtin sopimuksella. Uhraan ajatuksen etäisyyden politiikalle.
Mitä loitommas päätöksenteko häipyy, sen etäisemmäksi sen sisältökin käy. Mantereen tasolla pyöritetään käsitteellisyydessään jo käsittämätöntä metapolitiikkaa. Puhutaan abstraktilla, läpitunkemattomalla kielellä rakenteista, instituutioista, arkkitehtuureista, järjestelmistä ja järjestelyistä.
Se on todellisuuden homeopatiaa.
Jos Euroopan poliittinen yhteisö on järjestettävä ”kuten mikä tahansa yhteisö”, niin se järjestyy niin kuin Hirvensalmen Tuukkalan yhteisö.
Tuukkala on Pyörnilän kylää, jossa vuonna 1991 oli 156 asukasta. Useimmat ovat maataloudessa, loput ovat eläkkeellä maataloudesta. Posti lakkautettiin jo ennen koulua, Säästöpankin konttori ennen postia. Kaikki, jotka asioivat Tuukkalan kaupassa tai Tuukkalan baarissa, elleivät ole etelästä, voi tuntea.
Siinä läheisin kehä. Hirvensalmen kirkolle on matkaa 13 kilometriä. Seuraavaan piiriin kuuluvat kunnan 2810 asukasta, joista tuttuja on kymmeniä tai satojakin. Sitten Mikkeli, lääni — 207 900 eteläsavolaista, hyvä jos promille niistä olisi tervehdittäviä. Suomen valtion viiteen miljoonaan jo hukkuu, Euroopan unionin 375 miljoonasta ei puhutakaan.
Läheiset asiat tuntuvat läheisemmiltä kuin kaukaiset. Kaukaiset ovat kaukaisempia kuin läheiset, koska… koska ne ovat kaukana. (Tämä filosofia saattaa vaatia vähän pureskelua, mutta se on perusteellisen ajatustyön tulos.)
Lähimmäisiä ovat ne, joiden kuolema järkyttää, joiden menestys ilahduttaa. Lähimmäisten kohtalot mobilisoivat kaikki tunteet, reaktiot ovat välittömiä, eivät suhteellistettavissa tai järkeistettävissä. Lähimmäiset vaikuttavat meihin, halusimme tai emme.
Lähimmäisten edestä voi kuolla.
Siviilipalveluun pyrkiviä yritettiin aikanaan naruttaa kysymällä, eikös pitkätukka kumminkin olisi valmis tarttumaan aseeseen, jos maahantunkeutuja yrittäisi raiskata omaa äitiä. Jokainen on valmis äärimmäisyyksiin suojellakseen lähimmäisiään — on sitten eri asia sotia Peter Fryckmanin puolesta.
Kuinka laajan kaaren voi Suontauksen vinttikamarin ympärille harpilla piirtää? Kuinka laajalle pakottoman solidaarisuuden piiri ulottuu, mikä on itse kunkin luonteva kansakunta, etnos, mihin ”omien” raja asettuu?
Kansakuntaa ei voi oikeastaan määritellä kuin kehäpäätelmällä. Max Weber ja Bertrand Russell ajattelivat, että kansakunta on maantieteellinen alue, jonka asukkaat kokevat toisiaan kohtaan ymmärtämystä ja yhteisvastuullisuutta.
Ei kansakunta välttämättä rajaudu maantieteellisestikään, saatikka valtiollisesti. Suomen 1930-luvun vainotut kommunistit saattoivat tuntea aidompaa sisaruutta Saksan sorrettuja kohtalotovereita kohtaan kuin omia verisukulaisiaan.
”Omat” ovat niitä, joilla on samaa taustaa, samaa kokemusta, samaa kieltä, samaa aatetta, samaa arvomaailmaa, tai jotain näistä. Saadakseen minulta haluamansa, ottaakseen hyödyn irti, rahat tai hengen, organisaation on esiinnyttävä omanani.
Kansallisvaltiolla on tähän suostutteluun ylivoimaiset välineet, massivinen manipulaation koneisto, jota arkikielellä sanotaan kouluksi. Maailmankuva, johon kukin kasvatetaan, on kansallinen, valtiollinen. Kukin koulitaan valtiota palvelemaan, hyväksymään sen arvot, perinteet, saavutukset ja toistelemaan niihin liittyviä yleistyksiä.
Tästä pakkopaidasta joutuu oikein pyristelemään ulos. Voi ajatella, että ”konservatiivi” on se, joka pitäytyy tiiviisti omiensa piirissä, ”edistyksellinen” se, joka pyrkii pontevasti laajentamaan välittämistään vieraisiin ja kaukaisiin. Minun kaltaiseni löperö ”liberaali” on ymmärtävinään etäisiä asioita ja kulttuurisia eroja, mutta mieluummin ei lähtisi vapaaehtoiseksi Ruandan pakolaisleirille.
Afrikan hätää voi kyllä päivitellä, mutta että sen tuntisi nahkoissaan, että menettäisi yöunensa, niin melkein välttämättä on oltava siellä käynyt — kolmiulotteisen, kaikkien aistien elämyksen läpi kokenut.
Vielä pidempi matka on Brysseliin, jopa Brysselistä.
Euroopan unioni ei ole edes paikka, se on kaikkialla ja ei missään, ketään se ei liikuta. Juuri tätä henkistä kanjonia spagettivatikaani on yrittänyt silloittaa Beethovenilla, seteleillä, postimerkeillä, lippukulkueilla — ja tulee vain korostaneeksi omaa keinotekoisuuttaan.
”Eurooppalainen aate on tyhjä; siinä ei ole messiaanisten ideologioiden tuonpuoleisuutta eikä kouriintuntuvan isänmaallisuuden läsnäolevuutta. Aatteen loi älymystö, mikä paljastaakin, miksi se aidosti kiehtoo mieltä ja tuskin hipaisee sydäntä”, kirjoitti ranskalainen filosofi Raymond Aron jo 40 vuotta sitten.
Tähän Euroopan poliittinen liitto kuolee, vaikka se paperille syntyisikin.
Poliittisen liiton ehdot ovat aika kovat, eikä EU ole valmis täyttämään niistä ensimmäistäkään. Ensin pitäisi lisätä demokratian määrää, tasapainottaa unioni nykyinen päätöksenteko siten, että parlamentille siirrettäisiin komission ja ministerineuvoston valtaa. Sekään ei riitä, vaan olisi parannettava demokratian laatua, siten että kansalaiset vaikuttaisivat suoraan unionin tavoitteisiin — ja edustajien tehtävä olisi pyrkiä täyttämään toiveet.
Mutta mielen maantiedolle ei mahda mitään. Kaiken jälkeenkin Euroopan unioni on tavoittamattomissa, hallitsemattomissa. Unioni on koditon.
Jokaisen maan jokaisessa lehdessä Euroopan unioni kuuluu Ulkomaat-osastoon. Spagettivatikaanin toimihenkilöt surevat, että media on niin vanhakantaisen kansallista. Mutta se heijastaa vain luonnollista etnisyyttä: ollakseen katastrofi, vaaditaan viisituhatta ruumista Ruandassa, viisisataa Ranskassa ja viisi Ranualla.
Talousliitto ei ole tarvinnut sitoutumista, mutta poliittinen yhteisö ei tule ilman toimeen.
Ei solidaarisuutta: ei yhteisöä.
Kun karkaan saunasta Puulaveteen, sukellan ja palaan pintaan, kylmä vesi pistelee tuhansina nuppineuloina, keuhkot ahnehtivat raikasta happea, laulahdan: Ooo-len suomalainen! ja kaiku kiertää kautta rantain.
Saunan kuistilla sytytän Dunhillin ja hyttyskiekuran ja hyräilen samaa laulua. Tajuan, että vähäkin isänmaallisuuteni on tuontitavaraa.
Italialaisen Eros Ramazzottin hoilotus Sono italiano on muunnettu pohjoisen kansallistunteen alkuvoimaiseksi tunnuslauluksi. Sama juttu koskee koko kansallisvaltiota. Sekin on käännösiskelmä.
Kansallisvaltio ei ole mikään sielun uumeniin iskostunut geeniperimä. Se on nuori kehitelmä, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumouksen tuotoksia, 200 vuotta vanha. Saman ikäinen kuin Suomen kirjastolaitos.
Kansallisvaltio — markkina-alue — on liberalismin ja teollisen vallankumouksen ilmiö. Feodaalisessa yhteiskunnassa yhteisö oli paljon rajatumpi, kylän tai kaupungin kokoinen, mutta kansaa, kielialuetta tai kulttuuria kokoavana yhteisönä ei oikeastaan voinut ollakaan. Luokkarajoja ylittävää yhteisyyttä on vaikea kuvitella. Venäläiselle aateliselle oli Ranskan ylhäinen oli veli, oma talonpoika oli vieras — yhteistä ei ollut vain asema, vaan jopa kieli.
Valtiokoneiston rakentuminen on hegeliläisen Historian Lopun alkua. Juuri Hegel tuotti viime vuosisadan alussa filosofisen oikeutuksen saksalaiselle valtiolle, ja tyrmistyttävän lyhyellä viiveellä — parissakymmenessä vuodessa — Snellman innostui kopioimaan kehitelmän myös Suomeen. Tupu Snellman nikkaroi suomalaisuuden historian, Hupu Runeberg muotoili kansanluonteen ja Lupu Lönnrot kokosi mytologian. Yhdessä sukupolvessa valmistui valtion kaava, johon kansan saattoi tunkea.
Kansallisvaltio voi olla luonteva samastumisen kehikko, etenkin, jos se on sisäsiittoinen ja eristynyt. Suomalaisilla ja briteillä on yhtä voimakas ja jymisevällä rintaäänellä ylistetty kansallistunto.
Se, kuinka yhdistynyt ”Yhdistynyt” Kuningaskunta on, näkyy edelleen Pohjois-Irlannissa. Myös skotlantilaisilla ja walesilaisilla on vahva halu erkaantua Englannista.
Tammikuussa 1995 julkaistussa Eurobarometri-tutkimuksessa 37 prosenttia suomalaisista ei tuntenut ”koskaan” itseään eurooppalaiseksi. Yhdeksän kymmenestä oli ”erittäin tai melko ylpeä” suomalaisuudestaan. Mutta eihän Suomikaan ole niin itsestään selvä kansallisvaltio kuin tavataan ajatella. Rajat ovat tuskin 50 vuotta vanhat, ja niidenkin takaa löytyy ”suomalaisia”. Presidentti Koivisto kutsutti inkeriläisiä Suomeen ”paluumuuttajina”. Ja huurupäisimmät vaativat Karjalan palauttamista Suomelle.
Kansallisuusaate on valikoivaa. Suomen itärajaa pidetään keinotekoisena, mutta pohjoisrajaa luonnollisena.
Mutta onko Lapin poroilla ja poromiehillä mitään syytä kunnioittaa Suomen valtion rajoja? Niin maantieteellisesti kuin kulttuurisesti Helsinkiin on mahdoton matka. Jos kansallisvaltioaatetta noudatettaisi johdonmukaisesti, oikea kolttien ja saamelaisten valtio ulottuisi napapiirin pohjoispuolella Kuolasta Ruijaan, Kantalahdesta Narvikiin, neljän keinotekoisen rajan yli. Pääkaupunki voisi olla vaikka Inari.
Kansa on eri asia kuin valtio, vaikka historiallisista syistä sitä on Suomessa vaikea tajuta: täällä ne syntyivät väärässä järjestyksessä. Heti kun Kalevala oli rouskutettu rotaatiosta, perään iskettiin seteleiden painolaatat. Suomen valtio oli eliitin harrastus, niin kuin EU on eliitin harrastus, ja kansakunta piti sitten rajata myöhemmin, vuoden 1918 verisillä pääsykokeilla.
Euroopan unioni pakottaa miettimään kansan uudestaan. Kun rajat sulavat, kansallisvaltiot murenevat kaikkialla läntisessä Euroopassa kuin näkkileipä.
Kansallisvaltioiden hajoaminen on Euroopan yhdentymisen luonnollinen sivutuote, jos kohta ennakoimaton.
Alueiden paine itsehallintoon on niin kova, että jopa keskusjohtoisuudestaan kuuluisa Ranska joutui 1980-luvun alussa rakentamaan 22:n maakunnan aluehallinnon. Francon kuoleman jälkeen Espanjan eri osat ryhtyivät avoimeen kapinaan Madridia vastaan, ja vuodesta 1982 maa on ollut virallisesti seitsemäntoista autonomisen alueen liittovaltio.
Italia on hajonnut — paitsi muodollisesti — ja Belgia virallisestikin. Saksa on ollut lähemmäs 50 vuotta liittovaltio, jossa Landeilla on roimasti omaa valtaa. Tanskassa ja Hollannissa maakunnat ovat olleet jo pitkään varsin itsenäisiä.
Kun rajat katosivat, eri valtioihin kuuluvat naapurialueet ovat liittoutuneet. Eteläranskalaisen Toulousen ympärille kutoutuvalta Languedoc-Roussillonin alueelta on luonnikkaampaa asioida rajan yli Kataloniaan kuin pohjoisemma omassa valtiossa.
Kun samalla maantiede väistyy uuden tietotekniikan tieltä, optinen kuitu kytkee kaukaisetkin alueet. Baden-Württemberg, Katalonia, Rhône-Alpes ja Lombardia, Euroopan talouden ”neljä moottoria”, ovat verkottaneet aluehallintonsa, yliopistonsa, tutkimuslaitoksensa ja satoja yrityksiä.
Euroopan unioni ei ole mitenkään rohkaissut alueellistumista, mutta ei se sille ole mitään mahtanutkaan. Se on vain pelkällä olemassaolollaan tullut höllentäneeksi kansallisvaltioiden solidaarisuussiteitä, rohkaissut itsehallintoa, sirpaloitumista ja uudelleen syntyneitä kaupunkivaltioita.
Skotlanti ja Baskimaa eivät täyttäisi uskottavan valtion tunnusmerkkejä — mutta keskinäisen riippuvuuden verkostossa mikään Euroopan valtio ei pärjää yksin, eikä sen tarvitsekaan. Ja tietysti samalla kun ”valtio” on kadottanut legendaarisen merkityksensä, ”separatismista” on tullut yhtä hohdoton hanke. Heti taisteltuaan itselleen ”itsenäisyyden” skotit ja baskit rientäisivät luovuttamaan ”itsenäisyytensä” EU:lle.
Hollantilainen panimomiljonääri Freddie Heineken on esittänyt, että Eurooppa pilkottaisiin 75 kansaan, noin viiden-kymmenen miljoonan ihmisen alueiksi — ne olisivat luonnollisia etnoksia.
Vaikka ”itsenäisyydellä” ei enää olekaan merkitystä, Heinekenin alhaalta käsin erottautuva Eurooppa on yllättäen ajankohtaisempi kuin Monnet´n ylhäältä päin yhtenäistettävä Eurooppa.
Konjakki on eliitin omaisuutta, kalja kuuluu kansalle.
Alueiden Eurooppa on vakava vaara kansallisvaltioille.
”Neljän moottorin” verkossa tieto, tutkimus ja raha kulkevat Stuttgartin, Barcelonan, Grenoblen ja Milanon välillä, riippumatta Bonnin, Madridin, Pariisin tai Rooman määräyksistä ja toiveista.
Kansallisvaltiot eivät ilmeisestikään enää vastaa ihmisten käsityksestä etnoksesta. Manner on murtunut monesta kohtaa, useimmiten uusi kanjoni on revennyt suurkaupunkien ulkopuolelle.
Euroopan unioni on kenties viime hetkellä ryhtynyt huolehtimaan jälkeenjääneistä alueista, kun itsekkäät ja nautinnonhaluiset uudet ruhtinaskunnat irtisanovat kansallisen tulonjakosopimuksen. Ja vievät leivän köyhän ikenistäkin. Vauraan Katalonian Brysselin-toimisto kaappasi röyhkeästi osansa hädänalaisemmille Espanjan alueille korvamerkitystä tekstiilitehtaiden tuesta.
Kenties rikkaiden eurooppalaisten etnos on samaan aikaan supistunut ja laventunut — niiden, joilla on käytössään tiedon pääomaa, satelliitit, kaapelit, tietoverkot. Heidän kansakuntansa on kansainvälinen, mutta oman valtion syrjäseutu on tuntemattomampi kuin Kalifornia. Heidän kansakuntansa puhuu ulkomaan kieltä, mutta omankielisten aiheita ja maailmaa ei usein ymmärrä. Heidän kansakuntansa elää yhteistä kaupallista maailmankulttuuria, mutta oman valtion kansanperinne kelpaa vasta, kun se kiertää maailmanmusiikin listoille.
Lähimmäisiä ovat vain fyysisesti lähimmät, ja virtuaalisesti.
Joka asuu yhdessä mantereen metropoleista, on kotonaan missä hyvänsä toisessakin, jossa kaupunkien yhtenäiskulttuuri on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Lontoosta on lyhyempi matka Berliiniin kuin Ylämaan nummille. Helsinki on lähempänä Tukholmaa kuin Tuupovaaraa.
Uudet kaupunkivaltiot suuntaavat suoraan Brysseliin. Yli 50 alueryhmittymää on pystyttänyt konttorinsa Euroopan pääkaupungissa.
Fukuyaman luonnehdintaa voi soveltaa siten, että aikaisemmin alueet taistelivat itsenäisyydestään kunnian, perinteiden ja muiden abstraktien ihanteiden vuoksi — maaseudun kurjalisto pakeni vuorille ja ryhtyi epätoivoiseen sissisotaan — nyt alueet erkaantuvat valtion keskushallinnosta käytännöllisistä syistä. Taloudellista separatismia.
Historian loppu synnytti Valtion. Kun Historian loppu loppuu, alkaa Valtion kitulias kuolema.
Vanha klisee pitää siis paikkansa. Valtio on liian suuri tyydyttääkseen suoraa demokratiaa, liian pieni vastatakseen mantereen saatikka maailman laajuisiin ongelmiin.
Valtio on samaan aikaan kasvanut ja pienentynyt.
Kasvanut, teknistynyt ja monimutkaistunut, niin että kansalaiset eivät tunne olevansa osallisia sen päätöksenteossa. Se ei enää ole lähellä; lähellä on se, mitä voi hallita, mitä voi ymmärtää, mihin voi vaikuttaa. Pienentynyt, koska kaikilla läntisen Euroopan valtioilla on vain yksi oikea politiikka, jolloin kansalaisen äänellä ei ole merkitystä, ellei se ole oikea. Samasta syystä valtio ei enää voi taata taloudellista menestystä, sosiaalista turvallisuutta eikä sotilaallista itsenäisyyttä.
Kun vanha valtio on luovuttanut valtaansa, se ei pysty antamaan äänelle katetta. Kansalaiset ovat käyneet läpi valtionsa taseen, tehneet kustannus-hyöty -analyysin, ja todenneet jäävänsä saamapuolelle.
Oma kansa on rakas. Euroopan unioni ei ole rakas, mutta välttämätön.
Valtio ei ole kumpaakaan.
”Mitä suurempi maailmantalous, sitä merkittävämpiä ovat sen pienimmät pelaajat”, on Megatrendeistä tutun John Naisbittin mielestä ”maailmanlaajuinen paradoksi”. Naisbitt on puoliksi oikeassa. Se on maailmanlaajuinen. Ja puolittain väärässä: ei mikään paradoksi.
Pääoma liikkuu maailman ympäri 80 nanosekunnissa. Mutta ihmiset eivät käy parturissa Uruguayssa eivätkä mene ostamaan perunoita Taiwanista. Vaikka kansantalous katoaa, kansalaistalous ei katoa.
Pysyvät ylikansalliset ongelmat vaativat pysyvää ylikansallista päätöksentekojärjestelmää — ei vain näytösluontoisia YK-konferensseja, Rion karnevaaleja. Mutta ihmiset eivät edelleenkään hae hirvenkaatolupia Brysselistä eivätkä valitse tielautakuntaa Washingtonissa.
Talousyhteisön oma logiikka, uusliberalistinen vapautuksen aate, on odottamattomasti myös kääntynyt talousyhteisön jäsenvaltioita vastaan. Uuden Euroopan yhdentymisen käänteisilmiö on Vanhan Euroopan hajaantuminen.
Jos vain jostain löytäisi marxilaisen — kun niitä ei enää ole Skp(y):ssäkään — niin hän varmaan piirtäisi taululle isoilla keppikirjaimilla:
Teesi: keskittyminen
Antiteesi: hajautuminen
Synteesi: liittovaltio
Koska ”Eurooppa” ei voi olla kenenkään kansa — kun kerran kansallisvaltiokin on liian etäinen ja hallitsematon — ei EU:lla myöskään ole oikeutusta käyttää valtaa Tuukkalassa.
Toisaalta Kaappidiktaattorin sanelemassa maailmanjärjestyksessä on turha enää haikailla paikalliseen itsehallintoon. Ei rautateiden toiminta voi perustua siihen, että jokainen asema sanelee itse junien aikataulut.
Valta pitää jakaa, oikeudenmukaisimmin ja järkevimmin eri tasoille. Se on federalismia.
”Federalismi” on sinänsä neutraali asia, jonka spagettivatikaanin sanalinko on jälleen muhjannut epäilyttäväksi ektoplasmaksi. Ennen kaikkea Maastrichtin sopimuksen arvostelijat ovat tehneet federalismista kirosanan, jota ei parane edes lausua ääneen saatikka painaa paperiin; se on se f-word.
Monnet ja monet muut EU:n suurmiehet ovat syypäitä. He ovat julistaneet joulun sanomaa — ja käytännössä piilottaneet vallan Brysseliin. Liittovaltio-sana on saanut aiheetta saman pahaenteisen kaiun kuin Erkki Liikasen sinänsä mukava viesti: ”Verotus kevenee”.
Niinpä mielipidetiedustelussa puolet eurooppalaisista vastustaa ”Euroopan liittovaltiota”, ja vain kolmannes kannattaa. Mutta kysymys on yhtä mielekäs kuin ”kannatatteko politiikkaa”. Riippuu siitä, millaista.
Ne, jotka vastustavat federalismia, vastustavat itse asiassa keskushallintoisuutta. Salailevaa, kevytdemokraattista, itseriittoista spagettivatikaania.
Liittovaltio-Eurooppa ei olisi välttämättä ollenkaan keskusjohtoisempi. Se voisi pikemminkin purkaa Brysselin ylivaltaa. Pierre Joseph Proudhonin 1860-luvun teoriassa federalismi on anarkismia, keskushallinnon vastakohta.
Federalismin käsitettä on vanutettu monessa pyykissä, mutta jo yli 300 vuotta sitten Ludolph Hugo -niminen valtio-oppinut esitteli edelleen pätevän määrittelyn. Hugo oli Saksan alueiden asemaa käsittelevässä teoksessaan nimenomaan huolestunut kansalaisyhteiskunnista suurten imperiumien kidassa.
Hugo erotteli kolme vallanjakomallia. Konfederalistisessa unionissa eli itsenäisten valtioiden yhteisössä (IVY) päätösvalta säilyy valtioilla; yhteistyön tasolta puuttuvat hallituksen tunnusmerkit. Tätä moni EU.n vastustaja toivoo. Hajautetussa keskusvallassa — kuten Rooman valtakunnassa — keskushallinto määrää alemman tason elämää, joka ei täytä itsenäisen valtion tunnusmerkkejä. Tätä moni EU:n vastustaja pelkää.
Hugon kolmas malli on edellisten synteesi, kaksoishallinto. Molemmat tasot ovat valtion luonteisia, ja ne toimivat tiukan työnjaon mukaan. Valtion taso huolehtii yleisestä hyvinvoinnista, alempi taso paikallisista kysymyksistä. Se on federalismia. Hugo korosti, että federalismissa olennaisinta on määritellä oikea työnjako. Hän ehdottikin, että sota-asioista ja ulkovaltojen välisistä sopimuksista päätettäisiin yhteisesti, kun taas siviilioikeus on paras järjestää paikallisesti.
Nykyinen EU on kaksinkertainen keskushallinto: valtioiden hallitukset valvovat mantereen hallitusta. Itsenäisten valtioiden yhteisö on pelkkä haikea nostalginen muisto: valtiot eivät enää ole minkään järkevän määritelmän mukaan itsenäisiä.
Eikä tarvitse kuin nähdä 19 omavaltaisen kunnan Bryssel, että ymmärtää konfederaation ongelman. Toiseen kuntaan voi joutua kesken kadun: yhtäkkiä jalkakäytävä loppuu.
Näin käy myös, kun ajaa Hirvensalmelta Joutsaan, Erkki Liikasen läänityksestä Mauri Pekkarisen valtakuntaan. Uusi asvalttiväylä vaihtuu kraateriseen hiekkatiehen heti läänin rajalla. Liikanen heitti Tuukkalaan läksiäislahjaksi viimeisessä budjetissaan 20 kilometriä pikitietä.
Suomi on siis vallanjakomallien poskettomin yhdistelmä: keskusvaltainen konfederaatio, jossa valtio jakaa rahat lääneille, jotka touhuavat kukin omiaan.
Miten liittovaltion valta sitten kuuluisi jakaa?
Ongelma on tuttu amerikkalaisista poliisisarjoista. Pikkukaupungin sheriffi tutkii raakaa murhaa. Liittovaltion miehet marssivat poliisilaitokselle ja ilmoittavat tapauksen kuuluvan fbi:lle. Sitten yleensä sympaattinen poliisipäällikkö ja tavallisesti töykeät pukumiehet riitelevät toimivallasta, jurisdiction.
Tietysti hurmahenkisimmät haluavat siirtää hirviluvatkin eurooppalaiseen keskushallintoon ja epäluuloisimmat päätättää sodan ja rauhan asiat kunnanvaltuustoissa. Mutta se, miten eri tasojen toimivalta kuuluu jakaa, on politiikkaa, väittelyä. Yksi pitää Mendelssohnista, toinen Megadethistä. Mutta federalismia sinänsä on yhtä mielekästä vastustaa kuin 12-säveljärjestelmää.
Periaatteessa vallan jako ei ole vaikeaakaan. On vain noudatettava sub… subsirid… suribsid…
Subsidiaarisuuden ongelma paljastuu jo itse sanassa, jota edes EU-slangin ammattilainen ei pysty lausumaan ensi yrittämällä: kukaan ei ymmärrä mistä on kysymys, varsinkaan ne, joiden pitäisi hyötyä siitä.
Sub… läheisyys on Maastrichtin sopimuksen perusperiaate. Heti kättelyssä, artiklassa A, kehaistaan, että EU:ssa ”päätökset tehdään mahdollisimman lähellä kansalaista [subsidiaarisuusperiaatteen mukaisesti].”
Mitä se käytännössä tarkoittaa, ilmenee artiklassa 3B. Asioihin, joissa unionille ei ole erikseen määrätty toimivaltaa, se työntää sormensa vain ja ainoastaan silloin, kun ”jäsenvaltion” toimet eivät ole ”riittäviä”.
Hyvä. Mutta me täällä Tuukkalan EU-opintopiirissä tarkennamme katseemme sanaan ”riittävä”. Kuka määrittää, mikä toimi riittää? Jos komissiolta kysytään, mikään ei riitä. Jos kansalliselta poliitikolta kysyy, kaikki riittää (paitsi jos kyse on jostain ikävästä).
Seuraavaksi tarkastelemme sanaa ”jäsenvaltio”. Kun artikla A lupaa tehdä päätökset mahdolisimman lähellä kansalaista, Alppilasta Eiraan ajavan raitiovaunun mukaan ristitty artikla määrittelee ”mahdollisimman läheisen” valtioksi.
John Majorille puolustaa valtiota subsidiaarisuudella. Juuri Britanniassa paikallinen itsehallinto on huonoimmassa jamassa, koska saarivaltiolla ei ole kirjoitettua perustuslakia tai valtiosääntöä. Vahvaa valtiota vastustanut Thatcher vahvisti valtiota siten, että muitta mutkitta lakkautti vääränvärisen Lontoon kaupunginvaltuuston. Varmaan Esko Aho on kateellinen. Helsingissä keskustapuolue sijoittuu arvoasteikossa jonnekin Jammu Siltavuoren ja venäläisen sutenöörin väliin.
Kun Walesin kehitysosasto kytkeytyi ”neljän moottorin verkkoon” ja perusti toimiston Stuttgartiin, keskushallinnon Wales-ministeri lopetti alkuunsa epäisänmaallisen välistävedon.
Kansallistunnon sijasta pitääkin puhua valtiotunnosta. Jotka puolustavat tiukimmin valtiota EU:n ylikansallista rakennetta vastaan, puolustavat sitä herkästi myös omia kansalaisia vastaan. Kun Suomi keskittyy Brysselissä ajamaan valtion etua, ajattelun kääntöpuoli on se, että Suomessakin alueet ovat poikkeuksellisen riippuvaisia keskuhallinnosta, ja aiotaan pitääkin.
Subsidiaarisuudella ei tietenkään ole mitään merkitystä, jos valtio ei ole subsidiaarinen.
Jacques Delors on puhunut palstakilometreittäin kauniita sanoja läheisyysperiaatteesta. Se on katoliselle sosialistille aidosti rakas asia. Sana on peräisin kalvinilaisten teologien 1500-luvun opetuksista, jotka katolinen kirkko omi itselleen sadan vuoden takaisessa paavi Leo XII:n kiertokirjeessä Rerum Novarum ja uudestaan Pius XI:n Quadrogesimo Annossa 1931. Ne, jotka ovat hoksanneet, että EU on katolisten salajuoni, älyävät, että paavin kiertokirje on direktiivin varhaismuoto: toimintaohje, jota kukin hiippakunta soveltakoon kansallisiin perinteisiinsä sopivalla tavalla.
Mutta aina kun on pitänyt määritellä, mitkä komission tehtävistä joutaisivat alemmille asteille, hengenmies Delors on heti hävinnyt omatunnon taistelun valtapoliitikko Delorsille.
Kyynikot ovat huomanneet, että höttöinen periaate on poliittisesti mitä tarkoituksenmukaisin.
Ensimmäisen kerran Delors toi subsidiaarisuuden vuoden 1987 Yhtenäisasiakirjan pykälään 130 r; Euroopan yhteisön ei tulisi puuttua kuin pakosta ympäristöasioihin. Subsidiaarisuudella voidaan siis perustella komission passiivisuutta poliittisesti aroilla alueilla. Delors jopa ilmiantoi itsensä aiheettomasta lintujen rauhoitusdirektiivistä.
Ekologien huojennukseksi ja kyynikoiden hilpeydeksi Delors tuota pikaa perui puheensa.
Eihän vallan palauttaminen sovi komission teknokraattiseen toiminta-ajatukseen, jolle edistys etenee vain kun EU:n toimiala jatkuvasti laajentuu. Delors puolustautui, että vuoden 1991 yli viidestäsadasta direktiivistä vain 30 oli lähtöisin komissiosta. Yleensä jokin etujärjestö tai jäsenmaa vaatii määrittelemään yhteiset säännöt, jotta sitä sorsiva kilpailun este julistettaisiin laittomaksi.
Mitä sitten tapahtuu, kutsun Praha/Kabul-ilmiöksi.
Komissio toimii vaistomaisesti niin kuin neuvostoarmeija, jota veljesvaltio on pyytänyt apuun vastavallankumouksellisten voimien hälyyttävän myyräntyön torjumiseksi.
Niinpä subsidiaarisuudesta tuli samanlainen voodoo-hokema kuin marokkolaisesta pöydästä. Kansalaisille siitä tuli väljähtynyt vitsi, maailman vaikeimmin lausuttava kirosana.
Luultavasti kansalaiset ovat tajunneet koko perusastelman vitsikkyyden: ylätaso isällisesti päättää, mitkä asiat ovat niin vähäpätöisiä, jotka voidaan delegoida paikallisille elimille.
Kuitenkin aivan tarkka käännös subsidiaarisuudelle on ”toissijaisuus”. Teoriassa päätös tehdään ensisijaisesti kunnassa, alueella tai osavaltiossa, vasta sitten kun alin taso myöntää riittämättömyytensä, luovuttaa valtansa toissijaiselle tasolle, valtiolle tai Euroopan unionille.
Kiinnitämme huomion sanaan: ”teoriassa”.
Keskushallintoinen Euroopan unioni suhtautuu alueiden nousuun levottomuudella.
Yhtäältä on mukava, että alueet nakertavat kansallisvaltioiden asemia, toisaalta ne haastavat nykyisen vallanjaon ja vallankäytön oikeutuksen. Kansallisvaltioiden johtajat ovat rakkaita vihollisia, tuttuja kätyrikumppaneita, ylhäältä annosteltavan EU:n takuumiehiä.
Uusien alueiden edut ja tavoitteet ovat arvaamattomia. Ne ovat kyllä aidosti pan-eurooppalaisia, mutta väärällä tavalla, ne haluavat hajautusta.
Neuvottomuutta kuvaa hyvin Alain Mincin, kauhu sirpaloituvan Euroopan ”uudesta keskiajasta”. Kunnon enarkki ja Ranskan eliittien pasuuna pelottelee, että idän ja lännen sekasortoiset kaupunkivaltiot sotkeutuvat keskinäisiin ja sisäisiin sotiin. Mosaiikkisen mantereen sijaan hän tarjoaakin jämerää keskusvaltaa — Ranskan ja Saksan hegemoniaa, Kaarle Suuren valtakuntaa, uutta Uutta Roomaa.
Ranskan ja Saksan hallitsevat oikeistopuolueet ovatkin jo luonnostelleet yhteistä imperiumia. Jos oikein keskittyneesti kuuntelee, saattaa Tuukkalan sammuvassa syysillassakin erottaa kaukaisten saappaiden jyrmyn kaiun.
Ne muodostaisivat uuden Euroopan ”kovan ytimen”.
Kielikuvat ovat tyypillistä EU-hattaraa. Tulevaisuuden Unioni olisi kahden nopeuden yhteisö eli muunneltavan geometrian yhteisö eli samankeskisten ympyröiden yhteisö eli à la carte -yhteisö.
Liikennettä, matematiikkaa ja ruokalistoja. (Ehkä chef de cabinet on sittenkin kokki?)
”Kovaan ytimeen” kuuluvat maat, jotka kykenevät ja suostuvat raha- ja sotilasliittoon. Arvoituksellisinta on, miksi mukaan lasketaan myös Benelux-maat. Belgialta kun kestää noin 8000 vuotta päästä rahaliiton ehtoihin, sen julkinen velka on 140 prosenttia bruttokansantuotteesta eli suhteellisesti kaksi kertaa isompi kuin Suomen.
Arvata saattoi, että italialaiset loukkaantuivat: Italia on sentään alkuperäinen kuutosmaa. Myös espanjalaiset ilmoittautuivat heti kovaan ytimeen. Poliittista funktionalismia parhaimmillaan — kukaan ei halua jäädä jengistä.
Paitsi britit. Ulkoministeri Douglas Hurd helliii ajatusta seisovan pöydän Euroopasta: poimitaan patee, hylätään rosolli. (Suostuisiko joku à la carte -valtioon — verojani saa käyttää kulttuuriin, mutta ei armeijaan?) Ajatus on kuitenkin menneisyyttä, sillä Euroopan parlamentti hylkäsi ”vaarallisen spekuloinnin” äänin 342-37. Nyt Hurd ei siis saa ajatella sitä.
Saksalaiset ja ranskalaiset toistavat itseään vuodesta vuoteen. Aina ne jakavat Euroopan keskukseen ja reunamaihin, isoihin ja pieniin, tärkeisiin ja yhdentekeviin. Ja kun ne samalla puhuvat ”liittovaltiosta”, niin ei ihme, että useimmat saavat vaikutelman bonapartistis-bismarckilaisesta yhdentämisestä.
Tottahan saksalaisia suututtaa se, että se ei saa edustusta EU:hun koko massallaan. Sillä on ministerineuvostossa 10 ääntä ja Luxemburgilla 2, Euroopan parlamentissa 99 edustajaa ja Luxemburgilla 6. Luxemburg-kertoimella Saksan kuuluisi saada 417 ääntä neuvostoon ja 1250 eurokansanedustajaa.
Mutta federalismiin sisältyy usein se filosofia, että pieni on suhteessa vahvempi kuin iso, heikot saavat yliedustuksen, vähemmistöä suojataan kiintiöin tai veto-oikeuksin. Reunavaltoja suositaan keskuksen kustannuksella.
Jonkun pitäisi muistuttaa saksalaisia Liittotasavallan sodanjälkeisen perustuslain aatteesta. Valtio hajautettiin, ja jaettiin vahvoiksi osavaltioiksi, jotta yksikään ei pääsisi hallitsemaan toista, eikä keskusvalta osavaltaa.
Oli tarpeeksi kokemusta kovasta ytimestä.
Federaation tärkein tehtävä on estää Hitler.
Sub… sub… subsidiaarisuuden voi ajatella niinkin, että yhtä paljon kuin siirretään valtiolta valtaa ulos, sitä pitäisi siirtää sisään.
Kun kansalaisen osallisuus heikkenee sitä mukaa mitä enemmän EU päättää hänen asioistaan — jää vain kevytdemokratia — niin sitä tulisi korvata uudella vallalla ja uusilla oikeuksilla, alueellisella itsehallinnolla.
Siinä missä hallitus mielellään siirtää vastuun Brysseliin, hakee ikäville päätöksille eurooppalaisen tuen, se jakaa valtaa alaspäin äärimmäisen vastahakoisesti.
Miksei Suomi voisi yhtä hyvin olla neljän tai viiden maakunnan federaatio? Valtio voisi jakautua vaikka suunnilleen europarlamenttivaalien äänestysalueiden mukaisiin osavaltioihin. Etelä, länsi, itä ja pohjoinen; nehän ovat ihan eri maata, palvelu-Suomi, viljely-Suomi, puu-Suomi ja poro-Suomi.
Ehkä kansalaisten kiinnostus politiikkaan palautuisi, jos valtio siirtäisi mojovasti valtaa aluehallintoon, jättäisi itselleen vain liittovaltiolle kuuluvat tehtävät: verotuksen, peruskoulun, ja jääkiekkomaajoukkueen. Päättäjät olisivat kohtuullisen lähellä, tuntisivat päätökset, päätösten vaikutukset ja päätösten kohteet.
Rakennetaan suora yhteys Unioniin. Hiotaan europarlamenttivaalilakia siten, että vain osavaltion listat sallitaan, mepit edustavat alueita, ei valtiota. Itä-Suomen mepit velvoitetaan raportoimaan Strasbourgista alueensa edustajistoon, jonka avoimilla kyselytunneilla he esiintyvät.
Alueilla on itsekkäät etunsa ajettavana. Kunhan europarlamentin budjettivaliokunnan savolaisjäsen ja komission bujdetista vastaava savolaisjäsen pääsevät naattimisesta laakasemisvaiheeseen, loputkin Hirvensalmen syrjäkylien kärrypolut päällystetään valkokullalla.
Liittovaltioni aiheutta aisää byrokratiaa, tuskailen Tuukkalan yössä, kun vetelen paksulla tussilla Otavan koulukartastoon Suomen liittovaltion sisärajoja.
Tai ei, jos viimein yhdistetään Riispyyn ja Siipyyn kunnat. Likvidoidaan samalla lääninhallitukset, pikkuruiset kuntainliitot ja maakuntaliitot, joihin aitoa aluehallintoa pilkaten on luotu tuhansia kepulaisten suojatyöpaikkoja. Ja neljättäkymmentä erilaista piirihallintoa. Paitsi, että niissä pesii jättiläismäinen byrokratia, en tajua miksi on 13 tullipiiriä, mutta 10 rakennuspiiriä; 21 sairaanhoitopiiriä mutta vain 19 mielisairaanhoitopiiriä; 9 paineastiaintarkastuspiiriä mutta peräti 33 vakauspiiriä.
Ja mikä helvetti on vakauspiiri?
Silti olen pilannut hyvän kartan ihan turhaan. Eihän valtio halua, eikä oikein saisikaan, määritellä miten aluehallinto on paras jakaa. Jos — ja kun — ei syty maakuntien raivoisaa itsehallintokamppailua, valta on valtiolla ja pysyy.
Sorrun EU:lle tyypilliseen ”kokonaisvaltaiseen suunnitteluun”. Alueiden Euroopan valtayksiköitä ei suunnitella suurella kulmaviivottimella, niitä ei yhdistä koko eikä rakenne, ainoastaan olosuhteen ja hetken määrittämä tyydyttävä sisäinen yhteisyys.
Alain Minc, ranskalainen konservatiivi, pelkää, että ”häilyvät valtiot” suistavat mantereen kaaokseen ja murheeseen. Neil Ascherson, englantilainen sosialisti, puolestaan visioi, että 2000-luku on paitsi sumean logiikan, myös sumean demokratian aikaa: vuorovetten liikehdintä paljastaa ja hukuttaa erilaisia hallinnon saarekkeita, joiden määritteleminen ja luokitteleminen on mahdotonta.
Ascherson luo runokuvan ensi vuosituhannen Euroopasta, organismista, joka koostuu lukemattomista eliöistä. Jokaisella eliöllä on oma elämänsä, mutta mikään ei oikeastaan hallitse muita — se on pesusieni. Eurooppa on määrittelmätön, muodoton, huokoinen ja hidas valtava pesusieni.
Alueen elinvoima riippuu täsmälleen siitä, miten avoin ja ketterä se on, mutta ennen kaikkea sen yhteyksistä muihin. Sumeassa demokratiassa itsenäisyys menettää merkityksensä tykkänään, päin vastoin: riippuvuus on elinehto.
Se on rihmastojen Eurooppa, vallankeskityksen vastakohta.
Euroopan rihmasto on Unionin ainoa toivo ja menestymisen mahdollisuus.
Mincin pelottelu on värikkäämpää kuin mielekästä. Läntisen Euroopan itsehallinnolliset saarekkeet kukoistavat juuri EU:n ansiosta, sen suojissa, siihen tukeutuen. Suhde on symbioottinen.
Kansalaiset haluavat osallisuuden omiin asoihinsa, mutta samaan aikaan sitoutua Euroopan unioniin. Tosi federaatio syntyy vain tästä sidoksesta, jossa läheisen ja kaukaisen ristiriita purkautuu. Sovitetaan yhteen rakas ja välttämätön.
Drinkki on Nine-ball, Ysipallo: kaljaa ja konjakkia.
Näkymättömästi nävertyvä Euroopan unioni saa aitoa oikeutusta, mahdollisuuden syventyvään poliittiseen liittoon vain yhteisvastuusta, joka pitää koossa ”mitä hyvänsä yhteisöä”.
Vaikka ei pitäisikään ”tehokkuutta” kaiken ylittävänä arvona — pakko sanoa: Hitler oli tehokas — demokratia on kaikkea muuta kuin tehoton. Jos itsevaltius olisi tehokkain järjestelmä, Afrikka olisi talouden kolossi. Ja Sveitsi, loputtomine kansanäänestyksineen, olisi jokaisen ”tulosjohtajan” painajainen; silti valtio on vauras, tehokas, järjestelmällinen jopa pikkumaisuuteen asti — kuten jokainen tietää, joka on yrittänyt Bernissä kävellä päin punaisia.
Tulosta syntyy tehokkaimmin, kun ihmiset sitoutuvat asiaansa, pitävät sitä omanaan. Se on mahdollista vain, jos olennainen valta jää alimpaan mahdolliseen yksikköön.
Euroopan yhteisön yritysfilosofia on peräisin prekambriselta ajalta. Hiili- ja teräskartellin suurten sarjojen, skaalaedun ja liukuhihnatyön aika on ohi — niin kuin useimpien hiilikaivosten ja terästehtaiden. Samoin talousyhteisön yhtenäistävä monikansallisen yhtiön hallintomalli — niin kuin ketterät kilpailijat ovat rynnänneet mahtavan IBM:n yli.
Jättiläisyritykset ovat joutuneet vaikeuksiin. Niiden on ollut pakko pilkkoutua itsenäisten yksiköiden verkostoiksi, yrittää viritellä pienille firmoille ja perheyrityksille tyypillistä sitoutumista ja motivaatiota. Percy Barnevikin johtama ABB on 1200 yrityksen rihmasto, kussakin on keskimäärin 200 työntekijää.
Jos Euroopan unioni olisi todellisuudessa tulosvastuullinen — jos sillä ei olisi monopolia, oikeutta määrätä säännöt ja ehdot omaksi edukseen — se ei pyrkisi keskushallintoisuuteen eikä jatkuvaan kasvuun.
Jopa jäykän ja kannattamattoman yrityskolossin pilakuva, Neuvostoliiton lentoyhtiö, on hajonnut kohtuullisen toimiviksi paikallisiksi yrityksiksi. Euroopan unioni on sen sijaan tehoton, vieras, hahmottamaton, pelottava
Euroflot.
Euroopan unionin hämärä ja huterasti legitimoitu keskushallintoisuus johtuu juuri siitä, että päätösvaltaa ei ole mietitysti ja perustellusti jaettu eri tasoille. Ei ole tarpeeksi federalismia.
Sen sijaan EU:n toimivalta on kasvanut nykäyksittäin, asteittain, vaivihkaa ja sattumankin varaisesti. Funktionalismi on federalismin filosofinen vastakohta (kirjoituskoneeni f-näppäin ei ole koskaan ollut näin ankarassa käytössä).
Funktionalismi siirtää valtaa yksisuuntaisesti aina vain ylikansalliselle tasolle, periaatteessa kaiken mahdollisen vallan, kunnes tapettejakaan ei saa itse valita. John Majorilla on väärä f-word!
Ainoa hyvä puoli on se, että mieluusti belgialaisen asunnon tapetit saisikin valita joku muu kuin belgialainen.
Liittovaltiota on sikäli turha vastustaa, että tavallaan Euroopan unioni on jo liittovaltio. Onhan acquis communautaire kokoelma sekalaista alakohtaista vallanjakoa. Koska ei ole johdonmukaista kokonaisnäkemystä, läheisyysperiaatetta on vaikea, ellei mahdoton toteuttaa.
Se on tarkoituskin.
Sekava vallanjako hyödyttää komissiota, koska se kykenee tarvittaessa venyttämään tulkintoja. Se hyödyttää myös hallituksia, koska ne voivat väittää unionin pakottavan johonkin, jossa sillä olisi valta toimia toisinkin. Vain EU-säädöksiin uppotuneet juristit voivat väittää vastaan, sellaisia kansalaisilla on rajoitetusti halvalla käytössä.
Sekava vallankäyttö hyödyttää eturyhmiä ja lobbareita, koska niillä on monta eri mahdollisuutta tahtonsa toteuttamiseen. Jos kansallinen säädös on hankala, voi yrittää teettää löysemmän EU-direktiivin. Jos unioni suunnittelee liian tiukkaa sääntelyä, voi hälyyttää oman hallituksen haukkumaan ”Brysselin kapeakatseiset teknokraatit”.
Spagettivatikaanin vallan ydin on se, että sille ei ole määritelty rajoja. Eikä hevin määritelläkään.
Kun käsitteet on käsitetty väärin, syntyy hupaisia ristiriitoja. Useat, jotka vastustavat ”federalismia”, oikeasti kannattavat sitä. Ja päinvastoin. Useat, jotka puolustavat ”valtiollista itsenäisyyttä”, antavat sen mennä puolivahingossa, koska ennen pitkää EU saa taas lisää toimivaltaa.
Tietysti liittovaltion vastustajien enemmistö on oikeassa. Useimmat, jotka puhuvat ”liittovaltiosta”, haluavat päin vastoin keskittää valtaa, kuka Brysseliin, kuka Berliiniin. Komission kaunopuhujat ja suurten jäsenmaiden valtiomiehet kammoavat oikeata liittovaltiota.
Strateginen vinkki: Niiden, jotka kannattavat Ysipallon Eurooppaa, pitää kaapata vastustajien käsite, juottaa omaa lääkettä. Kannattaa kannattaa federalismia, mutta määritellä se oikein.
Ennen kaikkea tarvitaan perustuslaki.
Liittovaltion vallanjako on yleensä määrätty perustuslaissa, joka on muutettavissa vain ylivoimaisella ääntenenemmistöllä demokraattisesti valituissa edustuslaitoksissa. Saksassa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa ei tule kuuloonkaan, että Bonn, Bern tai Washington kaappaavat osavaltioille kuuluvia tehtäviä — eivätkä ne sanotusti niitä tahdokaan.
Kun EU:lla ei ole perustuslakia, vallankeskitykseen riittää savuisissa huoneissa saatu lupa.
Kun on kohuttu cdu:n paperista, ei ole huomattu samaan aikaan Joachim Bitterlichin johdolla tehtyä aloitetta, jonka mukaan EU:lle pitäisi laatia selkeä perustuslaki. Toisin kuin Hermanin luonnoksessa — joka on enintään valtiosääntö — viimein voitaisiin paaluttaa EU:n toimivalta, revittäisiin auki nykyinen acquis communautaire ja katsottaisiin mitä se on syönyt.
Perustuslaki olisi ensi vuoden sääntömuutoskokouksen kiireellisin ja tähdellisin asia. Europarlamentin asema on vasta seuraavan asteen kysymys Jos jotakin toimivaltaa ei ole oikein jakaa ylikansalliselle tasolle ylipäätään, niin on samantekevää, mikä ylikansallinen elin käyttää väärin valtaa.
Kävelen Suontauksen öisellä pihamaalla ja pidän itsekseni yhdenmiehen perustuslakia säätävän kokouksen. Takaan, että liittovaltioni on mojova paukku kaikille niille, jotka sitä kaikkein äänekkäimmin vaativat.
Institutionaaliset tarkastuksethan tein jo aikaisemmin Antwerpenissa. Kaikki mitä EU:n tasolle katsotaan parhaaksi jättää, päätetään nykyistä demokraattisemmin ja kaikessa julkisuudessa.
Tuukkalan perustuslaki määrää, että komissio menettää toimivaltaa kaikissa nykyisissä touhuissaan. Ei ole Brysselin asia määrätä uimarantoja suljettavaksi. Brysselin on ihan turha mitata rekka-autojen pituuksia. Lopetan yhteisen maatalouspolitiikan aitan takana.
Lisäksi päätän, että EU säätää jatkossa lähinnä minimidirektiivejä, jotka siis määräävät toimille alimman siedettävän tason. Yhä useammin on tyydyttävä suosituksiin.
Vastikkeeksi EU saa oikeuden säätää lakeja kansainvälisen rikollisuuden torjumiseksi. Tuukkalan ilta on kaunis, olen reilulla päällä: hoitakoon Euroopan unioni yhteisen ulkopolitiikankin. Onhan erikoista, että kansainvälinen yhteisö määrää ruohonleikkureiden melutasosta, mutta ei kansainvälisestä politiikasta. Enkä voi vastustaa kiusausta, kun voin häätää kortistoon 5000 diplomaattia.
Perustuslakini periaate: unioni saa toimia kaikilla mahdollisilla alueilla, mutta ohuesti, vain kun sen väliintuloa ei voi välttääkään. Se on aina perusteltava tarkasti jo ennen kuin ensimmäinen pykäläpioneeri ryhtyy ensimmäiseen luonnokseen.
Lätkäisen komissiolle vihdoin oikean tulosvastuun. Sen on laskettava jokaisen säädöksen kulut jo luonnosvaiheessa ja alistettava se vaikka tilintarkastajien syyniin. Silloin voidaan käydä järkevää keskustelua jonkin säädöksen välttämättömyydestä tai hyödyllisyydestäkin. EU:n budjettiin voidaan määritellä menoarvio myös säädöksille — silloin kustannustehokkaimmat ratkaisut voittavat.
Euroopan tuomioistuin käsittelee jo nyt kanteita, jossa EU:ta syytetään toimivallan ylittämisestä. Perustan vielä erikseen perustuslakituomioistuimen, johon
kuka tahansa voi kannella toissijaisuusperiaatteen rikkomisesta. Näin oikean toimivallan taso on EU-instituutioissa jatkuvan ja sisäänrakennetun arvioinnin esineenä.
On mahdoton muotoilla — ainakaan yhdellä istumalla — yksiselitteistä lauseketta, jolla voisi määrittää, mikä asia kuuluu eurooppalaiselle tasolle, mikä ei. Asioilla on aina puolensa. Joudutaan siis tyytymään yhä epämääräiseen sub… sub… toissijaisuusperiaatteeseen.
Nokkospuskan luona viivähtäessäni tajuan äkkiä, mikä on demokraattisen EU:n suurin este.
Minä.
Unioni on itse kullekin seisova pöytä.
Juuri epäloogisen, nytkähdyksittäisen kehityksensä takia EU on useimpien mielestä edistyksellinen siinä ja taantumuksellinen tässä. Siksi jokainen esittää mieltymyksensä mukaan unionille ristiriitaisia vaatimuksia. Niillä lohkoilla, joilla oman valtion politiikka ei tyydytä, annettaisiin EU:lle valtaa ja toisin päin.
Suomen vihreät vastustivat pari vuotta sitten unioinin syventymistä yleensä — silti tietysti toivottiin entistä tiukempaa ja tarkkaan valvottua ympäristöpolitiikkaa hiilidioksidiveroineen päivineen.
Koska kukin kannattaa hyviä direktiivejä ja vastustaa huonoja, käy ihan samoin kuin cap:ssa. Kun yhteinen etu ei ole kaikkien omien etujen summa, yhteinen etu ei toteudu. Hajautettu federalismi romuttaisi saavutettuja etuja.
Halusin tietysti säilyttää habitaattidirektiivin, joka kasvattaa Suomen luonnonsuojelualueiden pinta-alaa nykyisestä. Mutta mitä se loppujen lopuksi Brysseliin kuuluu, minkä verran mikin maa varaa elukoille elinympäristöä? Minkä kilpailun este se on? Miten se vaikuttaa rajojen yli? Syrjitäänkö Italian norppia ja Portugalin valkoselkätikkoja?
Ja muistan tutun kirjeenvaihtajan kauhistuneen ilmeen, kun huhtikuussa istuttiin lounaalla Brysselissä. Selitin, että ehkä komission pitäisi antaa itse päättää pakkausdirektiivistä, koska parlamentti on mennyt huonontamaan sitä — virkamiehet ovat edistyksellisempiä kuin poliitikot.
Euroopan unionin machiavellistinen myrkky on tavallaan läikkynyt itse kunkin sisuksiin. Jokainen Euroopan kansalainen on pikkuinen lobbynsa.
Yhteisön logiikka nujertaa kaikki. EU:sta ei tule demokraattista liittovaltiota — koska se ei ole kenenkään etu.
Kun sitä oppii käyttämään, on sen käytettävänä.
Seuraava luku: