12. Kevytdemokratia
Maastrichtista Marrakeshiin:
Beavisin ja Butt-Headin valtakunta
Samaisena toukokuun yhdeksäntenä teen pienen kiertokyselyn Brysselin-Antwerpenin junan tupakkavaunussa.
—Tiedättekö mikä päivä tänään on, lähestyn nuorukaista, joka on uppoutunut De Standaardin urheilusivuihin. Kuvassa kanadalaiset tuulettavat vimmaisesti maailmanmestaruutta.
— Toukokuun yhdeksäs? Tottakai, Euroopan isän, Robert Schumanin julistuksen vuosipäivä, vastaa Joerie, joka kertoo olevansa 20-vuotias ja kotoisin Brysselistä.
— Julistus, jonka ansiosta vihdoin palautettiin Eurooppaan Euroopassa keksitty vapaakauppajärjestelmä, heläyttää Christiane, liègeläinen kotirouva.
— Mutta 1820-luvulla, kun Friedrich List ehdotti preussilais-saksalaista tulliliittoa, hänet heitettiin siitä hyvästä linnaan, puistaa päätä Johan, nuori mies Mechelenistä.
— Saksan pikkuvaltioiden Zollverein kuitenkin toteutui, muistelee Rik, antwerpenilainen sähköasentaja.
— Sehän johti, niin kuin Euroopan talousyhteistyö Euroopan unioniin, Saksan yhdistämiseen 1871.
Vapaakauppa vaikutti lyömättömältä idealta jo 1840-luvun Englannissa. Poistamalla tullit saataisiin sekä tehtaissa raatavalle kurjalistolle halpoja elintarvikkeita että heidän isännilleen vapaat vientimarkkinat. Kun viljatullit poistettiin 1846, valta siirtyi maa-aatelilta teollisuusporvareille; luonnonvarojen omistajilta jalostajille. Samana uudenvuoden yönä myös List näki Saksan viimeisenkin tullirajan poistuvan.
Viljatullien murtajaa Richard Cobdenia juhlittiin suurmiehenä myös manner-Euroopassa: hän sai itse Paavin siunauksen vapaakaupalle. Muuan tohtori Bowring hehkutti herätyskokouksessa: ”Jeesus Kristus on vapaakauppa! Vapaakauppa on Jeesus Kristus!”
Samaan aikaan kun kuninkaat ja ruhtinaat kestitisivät Cobdenia, ”yleinen ymmärtämyksen puute, jatkuvat ilkeämieliset hyökkäykset, rahahuolet ja tuskallinen hermosärky päässä” katkeroittivat Frierich Listin siinä määrin, että hän ampui itsensä Kufsteinin luona.
– Vapaakauppa-ajatuksen isä oli kuitenkin Adam Smith, Christiane väittää.
– Eipäs kun suomalainen pappi, Anders Chydenius, Johan huikkaa vielä poistuessaan junasta.
Olemme yhtä mieltä siitä, että vapaakauppa-ajatus oli ennenaikainen. Muut Euroopan maat huomasivat, että Englanti oli teollisuusvaltiona liikaa niitä edellä. Bismarck sulki vastasyntyneen Saksan keisarikunnan rajat 1870-luvulla, ja Ranska palautti tullitariffit 1892.
Moninaisista kahdenvälisistä kauppasopimuksista Länsi-Euroopan vapaakauppaan palattiin vasta 1950-luvulla. eec oli ennen kaikkea Länsi-Saksan teollisuuden ja Ranskan viljelijöiden vaihtokauppa.
Kun sata vuotta aikaisemmin Ranskaa houkutti viedä maataloustuotteita kanaalin yli, nyt ranskalaisille viljelijöille väläyteltiin näkymää itänaapurin 50 miljoonasta kuluttajasta.
Kun 1800-luvun puolivälissä vapaakaupassa vaurastuivat Cobdenin kaltaiset tekstiilitehtailijat, sadan vuoden päästä uusia markkinoita hamusivat Bayer, Hoechst, Volkswagen ja Daimler Benz.
Ei vaiskaan, ei vaiskaan.
Joerie, Christiane, Johan, Rik eivät olleet kuulleetkaan Shumanin julistuksen päivästä, eivätkä halunneetkaan kuulla. Yhdelle Schumanin nimi on tuttu — mikä on kohtuullista, kun mies on liikenneympyrä, metroasema, juna-asema, juna ja melkein säveltäjä.
Euroopan kansalainen on pelkkä kuluttaja, koska Eurooppa yhdentyi suureksi supermarketiksi. Ja koska yhdentäjät huolehtivat alusta pitäen vain tehokkuudesta, eivät demokratiasta.
Jean Monnet johti sodan jälkeen Ranskan taloussuunnitteluvirastoa, Le Plania. Jacques Delorskin oli Planin virkamies melkein koko 1960-luvun.
Suunnitteluvirasto uudenaikasti Ranskan teollisuuden suuryritysten ja etujärjestöjen tuella, Yhdysvaltain Marshall-avulla ja tahallisella inflaatiolla. Talouskriisi vaati rauhanajan sotilasoperaation, ylhäältä syötettyä ”kokonaisvaltaista” suunnittelua, jossa tavallisten kansalaisten vikinää ei auttanut kuunnella.
Hiili- ja teräsyhteisö vain laajensi Ranskan ohjelmaa: kansallisen keskushallinnon korvasi ylikansallinen keskushallinto. Monnet otti High Authorityn (joka arkistettiin myöhemmin ”komissioksi”) esikuvan Planista.
Gauloises-askin kanteen piirretyssä ensimmäisessä kaaviossa ehtyyn olisi sen lisäksi tullut vain tuomioistuin; virkavaltaa terästetään lain voimalla. Aivan viime hetkellä yhteisöön ympättiin vielä ministereiden neuvosto ja neuvoa-anatava kansanedustajien kokous.
Tehokkuuden takaamiseksi hankkeeseen sotkettiin mahdollisimman vähän politiikkaa. Riitti, kun takuumiehiksi saatiin kourallinen poliittisia johtajia. Samalla pönkitettiin heidän erinomaisuuttaan, suurmiesfantasioita: ”Kun heillä ei ole ideoita, he hyväksyvät muiden ajatukset kiitollisina, sillä ehdolla, että heidän sallitaan esiintyä ajatuksen isänä. Koska he kantavat riskit, he tarvitsevat laakerit.”
Sen takia Monnet´n suunnitelma on Schumanin suunnitelma.
Monnet´n ajatus yhdentymisen logiikasta oli yksinkertainen, mutta nerokas. Samoin toimivat kaikki menestyksekkäät markkinoijat. Kuka hullu menee lävistämään alahuulensa kultarenkaalla — ennen kuin muutamat edelläkävijät esittelevät uuden trendin. Sitten se ei olekaan tyhmää, vaan osa piercing-kulttuuria.
Monnet ajatteli, että yhdentymiseen tarvitaan koepallo, mallikartelli. Vaikka vain parin valtion välille – Ranskan ja Saksan — ja kuinka kapealle alalle hyvänsä — hiili ja teräs. Jos se menestyy, muut alat seuraavat. Tärkeintä on luoda uusi instituutio. Kun asioita tarkastellaan uudessa yhteydessä, ennakkoluulot haalistuvat ja uskalletaan yrittää uutta.
Tästä mutkattomasta käytännöstä kehkeytyi tietysti mutkikas teoria, ”funktionalismi”, eli yhteisen edun periaate. Tai yhdentymisen domino-teoria.
Funktionalismiakin ”havainnollistetaan” kielikuvalla, sen perusidea on spillover. Mietin pitkään, mitä tämä ”läikkyminen” oikein on. Päädyn kuvittelemaan, ehkä lapsellisesti, suihkulähteen, jossa on altaita alletusten: kun ylin täyttyy, se tulvii norona alempaan, joka aikanaan läikkyy seuraavaan…
Komission itse itseään ravitseva, vahvistuva ja kasvava valta on poliittista funktionalismia. Itsehallinnollinen byrokratia väsyttää muut, kunnes se saa tahtonsa läpi. Talouden yhdentymisen läikkymisteoria toimii käytännössä niin, että sovitut toimenpiteet jäävät aina riittämättömiksi, kun ei pystytä puuttumaan niihin olennaisesti vaikuttaviin tekijöihin. Jos säädellään hiilen tuotantoa, niin eikö pitäisi säädellä hiilen kulutusta? Tai muita energiamuotoja?
”Totta kai”, päättäjä vastaa ennemmin tai myöhemmin, ja yhdentyminen kaatuu taas yhden dominopalikallisen.
Delorsin puskema tiivistyminen 1980-luvulla noudatti täsmälleen funktionalistista teoriaa: jos halutaan sisämarkkinat, täytyy tehostaa päätöksentekoa. Ja kun yhdellä lohkolla sikiää paljon lakeja, muiden on seurattava. EY:n toimivalta laajenee ja syvenee.
Samalla lailla etenee Suomen EU-integraatio. Ensin efta, sitten eta, sitten EU-jäsenyys. Seuraavaksi hiivitään lähes huomaamattomin askelin weu:n tarkkailijuudesta jäsenyyteen ja natoon, jos huolivat.
Monnet´n aatteen mukaan yhdentyminen etenee, pikku hiljaa, mutta vääjäämättömästi — uusille aloille — yhä läheisemmäksi Euroopan kansojen väliseksi liitoksi.
Televisio on yhä pimeänä, kun tulen kotiin. Joerie, Christiane, Johan ja Rik askarruttavat mieltäni, kun katselen komission laatikkokaaviota. Kaikki on paikallaan, järjestyksessä. Mutta mitä tekemistä tällä on todellisuuden kanssa?
Sitten hoksaan: spagettivatikaani ei ole yhteiskunta vaan yritys — ei kansojen yhteisö vaan monikansallinen yhtiö. Toimiala: talouden suunnittelu, hallinta ja kasvattaminen.
Jokaisella valtajärjestelyllä on jokin oikeutus, legitimaatio. Perustelu, miksi juuri tämä järjestelmä on kaikille edullinen, tai tohtori Panglossin termein: miksi tämä maailma on paras mahdollinen.
Demokratian etevämmyyttä voi perustella vaikka niin, että on kiva, kun jokainen pääsee päättäjäksi. Natsismissa hehkutettiin, että eikö ole mukavaa kuulua herrarotuun ja alistaa muut. Ajatollat lupaavat oikeauskoisille sviitit Hotel Paradisosta ja täyden huonepalvelun.
Euroopan yhteisö oikeutti itsensä talouskasvulla — sitä tarvitaan kartuttamaan elintasoa, edistämään teknologiaa, tehostamaan tuotantoa. Tämä mielessään Jean Monnet nukkui yönsä häiriöttä.
Hiili- ja teräsyhteisö teki politiikasta fordismia, liukuhihnademokratiaa.
eec, talousyhteisö, otti mallinsa monikansallisista yrityksistä. Se jäljitteli ibm:ää ja Unileveriä, niissähän yhtenäistyminen on toteutunut täysimmillään. Suuryrityksen kulttuuri on sama Helsingissä kuin Lissabonissa: tehokkuuden salaisuus on standardointi.
Yritystalous tavoittelee kasvua, niin myös EU:n toiminta. Valtio säätää lain vain silloin, kun on pakko, kun ilman ei tulla toimeen. Bryssel on direktiivitehdas, joka rikkoo kaikkia tuotantoennätykset. Euroopan unioni pyrkii jatkuvasti laajenemaan, ottamaan uusia tuotteita valikoimaansa, valloittamaan uusia markkinoita.
Funktionalismin korkein hyve on tehokkuus. Brysselissä vedotaan koko ajan päätöksenteon tehostamiseen, virtaviivaistamiseen. Mitä nopeammin hihnan alusta lähetetty lakiluonnos pullahtaa toisessa päässä valmiiksi laiksi, sen parempi.
Yhtäältä olisi siis ihanteellista, jos komission lakiluonnos olisi valmis laki. Ja toisaalta kaikki vaiheet, jossa ehdotukseen puututaan, sitä muutetaan, siitä äänestetään, se hyväksytetään, on turhaa viivytystä. Demokratia, siis.
Managerien Eurooppaa tukee toinen samansuuntainen ilmiö. Uusliberaali taloustiede on irrottautunut yhteiskunnan aputieteen tehtävästä ja kohonnut makroideologiaksi — itsenäiseksi, kaikkea muuta hallitsevaksi aatteeksi. Uskoon tulleet poliitikot seuraavat ainutta oikeaa oppia, tekevät ihmisyhteisöstä markkinat.
”Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan”, Margaret Thatcher julisti.
Euroopan talousyhteisön valtio-opissa talous eristetään politiikasta tykkänään. Politiikka lopetetaan, tarpeettomana.
Uutta teknokratiaa ohjaa taloudellinen determinismi — ikuisen kasvun aika. Sen taustalla on poliittinen determinismi — ikuisen luokkasovun aika. Ja sen pohjalta löytyy vanhaa historiallista determinismiä — ikuisen rauhan aika.
Ideologiat ovat kuolleet. Kaikki me olemme keskiluokkaa.
Historia on loppunut.
Francis Fukuyama julisti historian loppuneeksi 1989, tällä kertaa lopullisesti. Hegel oli nimittäin ehättänyt lopettaa historian jo kertaalleen, 183 vuotta aikaisemmin.
Hegelin tärkein opetuslapsi viime vuosisadalla oli Karl Marx, joka myös odotteli historian loppua. Marxin tunnetun kantorakettivertauksen mukaan historian avaruusaluksesta irtoaa ensin feodalismin kapseli, sitten kapitalismi, sitten sosialismi, kunnes tähtivöissä seilaa enää kommunistinen valtiosatellitti.
Kävi ilmi, että kommunismiin ei loppunut historia, vaan marxismi. Luin pettymyksekseni, että jopa Skp(y) tunnustaa uudessa puolueohjelmassaan ”markkinoiden merkityksen”.
Itä-Euroopan vallankumoukset osoittavat, että ”liberaali demokratia” on ihmisen aatteellisen kehityksen päätepysäkki, ihmisten hallitsemisen lopullinen ratkaisu eli Historian loppu, nimenomaan isolla h:lla.
Kun Historia loppuu, Fukuyama sanoo, loppuu ”taistelu tunnustuksen saamiseksi, halu asettaa henkensä alttiiksi puhtaasti abstraktin päämäärän puolesta, maailmanlaajuinen ideologinen taistelu, joka toi esiin uskallusta, rohkeutta, mielikuvitusta ja idealismia”. Se korvautuu ”taloudellisella laskelmoinnilla, teknisten ongelmien loputtomilla ratkaisuyrityksillä, huolella ympäristöstä ja vaativien kulutustarpeiden tyydyttämisellä”.
Hegelin tärkein opetuslapsi tällä vuosisadalla, Fukuyaman mielestä, oli venäläis-ranskalainen filosofi Alexandre Kojève. Hän piti Euroopan yhteisöjä historian tuotekehittelyn lopullisena saavutuksena. Ristiriidattomia, omavaraisia ja omahyväisiä valtioita, jotka saattoivat keskittyä vain talouden hallinnointiin ja järjestämiseen. Niinpä Kojève jätti kaiken ja värväytyi spagettivatikaanin harmaisiin.
Historian loppu alkoi, kun 1970-luvulla alettiin vapauttaa niin tavaroiden kuin pääomien liikkeitä. Siitä alkoi myös kansantalouksien kuolema.
General Motorsilla on suurempi liikevaihto kuin Suomella. Kansantaloudet ovat kadottaneet itsenäisyytensä keskinäisten riippuvuuksien verkkoon. Näyttämöllä hyppyytetään kymmeniä sätkynukkeja, joiden langat ovat sotkeutuneet toivottomaksi vyyhdeksi — kun yksi nukke nostaa kättä, toisen jalka heiluu, kolmas kaatuu; hullu nukketeatterinjohtaja hohottaa kyynelet silmissä, herra Markkinatalous.
Tai kuten Wolfgang Sachs sanoo: Kaappidiktaattori.
Kansainväliset markkinat määräävät valuutan arvon, osakkeiden ja optioiden kurssit, vientitavaroiden hinnan, yritysten sijoittumisen. Britannian ja Ranskan työväenhallitukset yrittivät soveltaa J.M. Keynesin elvytysoppeja 1970-1980 -luvuilla, ja saivat aikaan vain kurjuutta. Yksikään valtio — suurehkokaan — ei pysty enää ohjailemaan kansantalouttaan.
Tai edes suurin. Bill Clinton – joka valittiin presidentiksi, koska hän lupasi keventää keskiluokan veroja ja kiristää rikkaiden – sai havaita jo ennen virkaanastumistaan, että kampanjassa luvatut 150 miljardin markan elvytysinvestoinnit kuihtuivat pikku hiljaa viiteen. Hallinto jäi täysin markkinavoimien armoille. Tärkein tehtävä oli supistaa budjettivajetta, minkä toivottiin pitävän keskuspankkiluottojen korot alhaisina. Täsmälleen sama ohjelma kuin George Bushilla, kuten Clintonille itselleenkin alkoi valjeta. Epäuskoisena hän raivosi hallituksensa taloustieteilijöille:
”Tarkoitatteko siis, että se, onnistuuko minun ohjelmani ja valitaanko minut uudelleen, riippuu keskuspankista ja jostain saatanan osakekauppiaiden porukasta!”
Kyllä, niin kuin minkä hyvänsä maan presidentin tai pääministerin. Yhdysvallat sentään on maa, jota edes Inter-Galaktinen Keskuspankki ei voi vetää konkurssiin, vaikka sen ulkomainen velka olisi Clintonin kauden päättyessä kaikkien leikkaustenkin jälkeen biljoona Suomen markkaa — siis niin paljon nollia kuin Casion näyttöön yleensä mahtuu, kaksitoista.
Historia oli hädin tuskin poistunut näyttämöltä laimeiden aplodien saattelemana, kun Euroopan yritykset ryntäsivät vapautuneeseen itään, jossa palkat olivat vain kymmenys tai allekin lännen tasosta. Vuonna 1993 läntisessä Saksassa teollisuustyöntekijän keskituntipalkka oli 125 markkaa, Puolassa kymppi, heti rajan takana.
Tehtaita alkoi siirtyä myös Aasiaan — ja ensi kertaa jopa palveluita: Swissair sijoitti kirjanpitonsa Intiaan. Rahalle tuli erityinen kiire Kaakkois-Aasiaan, jonne 1992 löysi tiensä joka kahdeksas maailmassa investoitu markka.
Eurooppa oli tehnyt oman maalin. Se oli tuhrittu jo 1970-luvulla, mutta merkittiin tilastoihin lähes 20 vuoden viiveellä. Vapautetut pääomat olivat jättäneet unionin, tai jättämässä.
”Olemme olleet liian isänmaallisia”, murisee Hoechstin pääjohtaja, Jürgen Dobermann, kun suuryhtiön Saksan-toiminnot ovat olleet viime vuosina tappiollisia. Anteeksi, se olikin Dormann.
”Meillä on ongelma. Mutta kenellä oikeastaan on ongelma? Valtiovarainministerillä — sen jälkeen kun emme enää maksa veroja Saksaan.”
Kaikille hallituksille on jäänyt yksi ainoa politiikka. On yritettävä estää rahaa pakenemasta, ja lassottava liikkuvaa pääomaa.
On luotava luotava otollisin investointi-ilmasto — mieluiten subtrooppinen. Suomen hallitus yrittää vokotella maailmalta rahaa Euroopan alhaisimmalla pääomaveroprosentilla.
Epätoivon pohjattomuutta kuvastaa parhaiten Iiro Viinasen esitys, että ulkomaisille yritysjohtajille säädettäisiin 35 prosentin verokatto. Kun pääomalla ei ole isänmaata, ei hallituksillakaan näköjään ole.
Kun kansantaloudet ovat menettäneet itsenäisyytensä, Eurooppa on vääjäämättä tullut samaan pisteeseen.
Sisämarkkinaohjelma on tähdännyt mahdollisimman voimakkaaseen mantereen talousblokkiin, joka pystyy päihittämään Yhdysvallat ja Japanin. Mutta paikkaan sidotun politiikan logiikka ei pysy ympäri maailmaa singahtelevien sähköisten miljardien perässä.
Eurooppa on valmentautunut kilpailuun, joka on jo käyty. Ei ole esimerkiksi ”eurooppalaisia” autotehtaita, jotka yhdessä kilpailisivat japanilaisia ja yhdysvaltalaisia vastaan.
Britannian Ford yhdentyi ensin Euroopassa, se perusti yhtiön Brysseliin jo 1968, kun emämaa ei päässyt talousyhteisön jäseneksi. Tämän vuoden alussa Fordista tuli ensimmäinen maailmanlaajuinen autotehdas, kun se yhdisti Euroopan ja Yhdysvaltain osastonsa.
Nissanilla, Toyotalla ja Hondalla on tehtaita Euroopassa. ”Japanilainen” Honda tuottaa moottoreita ”brittiläiseen” Roveriin, jolle ”saksalainen” omistaja bmw rakentaa tehtaan Aasiaan… Autotehtaista isänmaallisin, Citroën, on löytänyt kumppanin Malesiasta. ”Japanilainen” Suzuki tekee yhteistyötä ”yhdysvaltalaisen” General Motorsin kanssa, joka omistaa ”saksalaisen” Opelin — joita ryhtyy rakentamaan myös Hindustan Motors…
”Saksalainen” Volkswagen on toiminut pitkään Meksikossa, nyt se on valloittanut Kiinan ja kaavailee Intiaa. Chrysler ja Mitsubishi ovat liittoutuneet, samoin Nissan ja Fiat, Ford ja Mazda…
Suuret globaalit teollisuusliittoutumat toimivat ja kilpailevat — joka mantereella — yhtä aikaa — ja kauppablokkien rajat sulavat.
Vuodesta 1950 maailmantalouden tuotanto on kolminkertaistunut, mutta kauppa on peräti 12-kertaistunut. Läntisten teollisuusmaiden monikansallisten yhtiöiden osuus tuotannosta on kolmannes, mutta kaupasta lähes kolme neljäsosaa käydään niiden kesken.
Ja 40 prosenttia yksinomaan niiden sisällä.
Vapautetut markkinat lopettivat Euroopan. Mantereet ovat korvautumassa maailmanlaajuisten teollisuusliittoutumien sisämarkkinoilla — virtuaalisilla mantereilla.
Yllättävää Euroopan katoamisessa oli vain se, että se oli kenestäkään yllättävää.
Euroopan talousyhteisön lupaus asiakkaalle — kuluttajalle — on, että se hallitsee ja järjestää Euroopan markkinoita. Tarkoituksen tiellä on vain kaksi ongelmaa: yhtäältä Euroopan markkinat ovat käyneet vähäpätöisiksi, toisaalta markkinat ovat karanneet ohjauksesta.
Euroopan yhteisö on onnistunut tehtävässään, se on tehnyt itsensä tarpeettomaksi ja mahdottomaksi. Sen pitäisi lakkauttaa itsensä.
Mutta ei.
Kun viimein markkinat on saatu vapautettua, Euroopan valtiaat yrittävät saada ne uudelleen hallintaansa, pyydystää henkeä takaisin pulloon.
Koettaisivat päättää.
Yksi suuruudenhulluimmista hankkeista on emu, Euroopan rahaliitto. Maastrichtissa sovittiin, että viimeistään vuonna 1999 siirrytään yhteisen keskuspankin hallinnoimaan yhteiseen valuuttaan. Tämä oli helppo päätös. Hanke voi kaatua enää yhteen, keskeiseen erimielisyyteen: onko ecu écu, ikivanha ranskalainen raha, vai onko se ecu, lyhenne sanoista European Currency Unit.
Rahaliittoon pääsevät ne jäsenet, jotka kykenevät suoriutumaan valtiontalouden sopeutumisehdoista eli kansanomaisemmin konvergenssikriteereistä. Syyskuussa 1994 Euroopan unionin 12 jäsenmaasta 11 ei täyttänyt kaikkia ehtoja. emusta saattaa tulla maailman pienin rahaliitto, jos vielä neljän vuoden kuluttua ainoa siihen kelpaava maa on Luxemburg.
Rahaliitto on kansallisvaltioiden viimeinen rynnäkkö ylivertaisia markkinavoimia vastaan. Kansalisvaltioiden rahataloudet vakiintuisivat, kun ne pääsisivät irti valuutoilla ja koroilla keinottelun kierteestä, ja voitaisiin taas harjoittaa rakasta ”kokonaisvaltaista, pitkäjänteistä suunnittelua”. Toisaalta Euroopan sisäisen kaupan kustannukset pienenisivät, ja pääoma ohjautuisi edulisimmin tuottoisimpaan kohteeseen. Mantereella olisi mahdollisuus pidättää markkoja mantereella.
Tai sitten ei. Vain kymmenen kuukautta Maastrichtin sopimuksen jälkeen markkinat kalisuttivat kahleitaan, ja devalvoittivat Englannin punnan, Italian liiran ja Espanjan pesetan. Taas kului kymmenen kuukautta, ja markkinavoimat olivat tehneet selvää koko ems:stä, valuuttakurssimekanismista.
Rahaliitto saattaa olla galaksin hurjin uhkapeli. Kaappidiktaattori on niin paha jätkä, ettei hänen ole mahdoton pakottaa yhteisenkään ecun kurssia. Valuuttamarkkinoilla kulkee joka päivä viisi biljoonaa markkaa (ne kaksitoista nollaa): yli kolme kertaa enemmän kuin G7-maiden keskuspankkien valuuttavarannot — siis Yhdysvaltojen, Kanadan, Japanin, Saksan, Ranskan, Britannian ja Italian käytettävissä olevat rahat yhteensä.
Niinpä lannistumattomimmat talouden insinöörit ovat ehdottaneet, että palattaisi maailmalaajuisiin kiinteisiin kursseihin, jotka olivat voimassa vuoteen 1971, kunnes Vietnamin sodan kustannukset pakottivat pohjavaluutta dollarin irti kultakannasta.
Mutta niin mukavaa kuin nostalgia onkin — muistot ajoista, jolloin Politiikka saattoi tehdä ratsioita pörssisaleihin — maailmantalouden säätely on luultavasti myöhäistä.
Maailmantalouden rahavirroista enää 5—10 prosenttia liittyy varsinaiseen tuotantoon. Yhä suurempi osa varallisuudesta on yhä kuvittellisempaa, mielikuvitusrahaa, jota teinipojat siirtelevät omassa valtavassa tietokonepelissään.
Maailmantalous on nintendo.
Euroopan valtiaat pitävät pontevasti yllä illuusiota siitä, että yhteisö voisi edes teoriassa ohjata murto-osaakaan markkinoista. Yhä harvempi tosin enää uskoo, että joystick on kenenkään käsissä.
Tulkitsen Joerien, Christianen, Johanin ja Rikin vihamielisyyden syyksi, että he tietävät olevansa näppylänaamojen armoilla — eikä se ole heistä mukavaa. He tietävät, että myös Delors, Kohl ja Balladur kumartavat näille bisneksen Beaviseille ja Butt-Headeille, ja samalla kun kumartavat, pyllistävät omille kansalaisilleen.
Mutta maailmantalous ei elä todellisessa maailmassa, vaan teorioiden itseääntoteuttavassa fiktiossa. Säätely näkyy talouden mittareissa taloudellisen toimeliaisuuden supistumisena, mikä on kaikkien talousoppien mukaan vakava ongelma.
Säätely — tai edes sen uhka — aiheuttaisi pörssijäristyksen.
Maailmantalous on näkymätön, autistinen diktaattori.
Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin, heinäkuun 22. päivänä, Jacques Delors esitelmöi Kokkolan hikisessä seminaarisalissa maailmankaupasta. Talouden ja poliitikan satraapit läpyttävät innokkaasti, vaikkei yksikään ymmärrä sanaakaan.
Komission puheenjohtajan hernekeittoa sakeammasta aksentista on mahdoton löytää englanninkielen sattumia. Mutta eihän kukaan herroista ole tullut tänne oppimaan, vaan osoittamaan tärkeyttään, suurmiehuuttaan.
Kun talous on yhdentynyt, politiikka yrittää kompuroida perässä. Maailman vapaakauppaneuvottelun, gattin viimeinen kierros päättyi Marokon Marrakeshiin huhtikuussa 1994. Se jätti jälkeensä pysyvän rakenteen, wto:n (World Trade Organization), joka aloitti tämän vuoden alussa maailmankaupan poliisina ja tuomarinakin.
Mutta on käynyt samoin kuin EU:n sisämarkkinaohjelmalle — kun politiikka on yltänyt talouden tasalle, se ratkaisee ongelmia, jotka eivät ole enää ongelmia.
Adam Smithistä alkaen — korjaan: Anders Chydeniuksesta alkaen — vapaakauppaoppi on perustunut tullien ja tariffien poistamiseen. Mutta kun monikansalliset yritykset ovat omia mantereitaan, asuvat kaikkialla, ne käyvät enemmän kauppaa tytäryhtiöidensä ja haarakonttoreidensa kautta kuin varsinaisella valtioiden välisellä viennillä ja tuonnilla.
wto:n on pystyttävä tunkeutumaan jäsenmaidensa sisäisiin asioihin: vapauttamaan investointeja ja purkamaan kilpailun esteitä. Koko maailman talouspolitiikka on siis jollain tavalla harmonisoitava.
Mikäli ajatus maailman talousyhteisöstä vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä, että ajatus on tuttu.
Jacques Delors on kiiruhtanut ehdottamaan, että wto pyrkisi EU:n tapaiseksi tiiviiksi liitoksi, jossa ratkaisut tehtäsiin tehokkaasti enemmistöpäätöksillä…
Poistun Kokkolan seminaarisalista prässäävään aurinkoon. Vaikka on tuskin iltapäiväkään, tilaan kojusta ilmaisen viskin, istahdan kansalaissodan muistomerkin juureen ja naurahtelen itsekseni päätä puistellen.
Salissa Delors on toistanut ehdotuksensa Maailmantalouden Turvallisuusneuvostosta, joka toimisi kuin YK:n perinteinen turvallisuusneuvosto; viitisentoista alueellisten kauppamahtien edustajaa laatisi maailmankaupan herrasmiessopimuksia.
Euroopan unioni, vaikka olisi kuinka syvä, ei voi levittäytyä maantieteellisen alueensa ulkopuolelle, säätelemään maailmanlaajuista taloutta.
Maailmankaupan sopimusjärjestelmä, vaikka olisi maantieteellisesti kuinka ulottuva, ei ole riitävän syvä säätelemään maailmanlaajuista taloutta.
Yhdistetään EU:n tiiviys ja wto:n ulottuvuus. Hellittämätön Delors haluaa tehdä wto:sta globaalin komission ja rakentaa ”maailmantalouden turvallisuusneuvostosta” globaalin ministerineuvoston. Seuraavaksi Delors suunnittelee Maailman unionia.
Tätä vain naureskelen Mannerheim-aukiolla, kun Esko Aho ohjaa Delorsin kahvipöytään ja tarjoilijat kantavat kahvia ja mansikkaleivoksia: suunnitelmatalouden suuruudenhullu eetos ei suostu kuolemaan. Mikään — mikään — ei saa spagettivatikaanin ylipapistoa uskomaan, että maailma ei olisi hallittavissa.
Ilmeisesti — kun Delors päättää jättää Ranskan johtajakisan väliin… hän haluaa olla planeetan presidentti.
Fukuyaman teesi liberaalin demokratian voittokulusta on puolittain oikea. Liberalismi voittaa. Ja puolittain väärä: demokratia ei.
Vapaa markkinatalous ei tarvitse demokratiaa.
Singaporen talousihmeen isä, pitkäaikainen pääministeri Lee Kuan Yew kiteytti vuonna 1992: ”Uskon, että maa tarvitsee kehittyäkseen enemmän kuria kuin demokratiaa. Ylenpalttinen demokratia johtaa kurittomuuteen ja sekasortoon, jotka vahingoittavat kehitystä.”
Kaakkois-Aasian kadehdituista ”talouden tiikereistä” Etelä-Korea oli pitkään diktatuuri, ja Taiwan on kuuluisa valtapuolueen häikäilemättömästä vaalivilpistä.
Jos lännen talousoppi ja demokraattinen periaate joutuu hakaukseen, markkinatalousmaiden ei tarvitse empiä valintaa. Yhdysvaltain osuus Chilen presidentin Salvador Allenden murhassa muistetaan. Ja kun Algerian armeija keskeytti väkivaltaisesti vuoden 1992 vaalit, jotka Islamilainen pelastusrintama oli voittamassa ylivoimaisesti, yksi ainutkaan länsimaa ei vuodattanut protestia ”demokratian” puolesta, tai vaatinut ”ihmisoikeuksien” nimissä vapauttamaan vangittuja vaalivoittajia.
Tunnettu ranskalainen esseisti Alain Minc täräyttää: ”Demokratia ei ole yhteiskunnan luonnollinen tila. Markkina on. Tästä syystä ei ole olemassa demokratioita ilman markkinoita, mutta useitakin markkinoita ilman demokratiaa.”
Ja yksi niistä on Euroopan unioni.
Ei sentään. Demokratian määrä tosin on vähäinen, ja laatu heikko.
Ensimmäinen syy on talousyhteisön ”kokonaisvaltaisen suunnittelun” logiikka, joka elää sitkeänä senkin jälkeen kun se on osoittautunut tarpeettomaksi. Brysselissä tehokkuus ja demokratia ovat toisensa pois sulkevia vastakohtia.
Kansalaiset ovat arvaamattomia, koska ne eivät ymmärrä päätösten sidonnaisuuksia ja seurauksia. Eivätkä välitäkään, ne eivät toimi rationaalisesti ja vastuullisesti, eivät kurinalaisesti ja pitkäjänteisesti.
Toinen syy on talouden ylivalta. Vaaleilla valituille edustajille jää yhä vähemmän vaihtoehtoja, ja yhä vähemmän valtaa jää vaaleilla valittavaksi. Politiikka on tehty sikälikin tarpeettomaksi, että hallituksilla on lupa vain yhdenlaisiin ”oikeisiin” päätöksiin: siunata keskuspankkiirien, valuuttamarkkinoiden ja pörssin valinnat.
Eurooppa on kahden valistuksen vuosisadan ajan pyristellyt eroon yliluonnollisista auktoriteeteista, raivannut tietä järjen vallalle — vain päätyäkseen maailmantalouden yliluonnollisten lakien ja luonnonkatastrofien armoille. Ylijumalan, joka on aikaisempaakin fiktiivisempi (ja finnisempi).
Euroopan unionin demokratia on kauko-ohjattua.
Mitä vapaammat markkinat, sitä vähemmän vapautta hallituksilla. Mitä avoimempi talous, sitä suljetumpi politiikka.
Olisiko Taiwanista tuotu muutakin kuin videot, lelut ja valmispuvut — myös sikäläinen demokratia on havaittu huomattavasti halvemmaksi kuin raskas ja vanha eurooppalainen malli. Kaakkoisaasialainen demokratia on ihan hyvä jäljitelmä. Kestävyys ei ole pääasia.
Talousmenestys vaatii intensiividemokratiaa, rituaalisen hyväksynnän näytösvaaleja, joista on mahdollisimman vähän haittaa ja häiriötä.
Maksimaalinen teho, minimaalinen osallisuus.
Uusi, parannettu: Democracy Light.
Kevytdemokratia eroaa monella tapaa vanhentuneesta, jäykästä ja kalliista alkuperäisversiosta.
Tanskan toisesta Maastricht-äänestyksestä keväällä 1993 ja Suomen jäsenyysäänestyksestä syksyllä 1994 saattoi löytää ainakin kuusi aerodynaamista parannusta.
Ensimmäinen virtaviivaistus liittyy jo pelin sääntöihin, jotka ovat aiemmin olleet liian mutkikkaat.
Pääministerin ihannetilanne on se, että hän ei joudu testaamaan Brysselissä tehtyä päätöstä kansanäänestyksessä tai parlamentissa. Ratkaisut on käytännössä tehty, hänen oma arvovaltansa roikkuu niissä, niihin kytkeyty kymmeniä muita toimijoita. Päättäjän kannalta äänestys tulisi kokonaan välttää, ja jos siihen joutuu, väärä päätös on kaikin väkivallattomin keinoin estettävä.
Jos kansanäänestyksiä ei määrätä perustuslailla, ne ovat aina politiikan pelimerkkejä. Britannian hallitus ei uskaltanut tuoda Maastrichtin neuvottelutulosta kansanäänestykseen, koska sitä odotti eittämätön rökäletappio. Jos gallupit olisivat todistaneet muuta, sopimus olisi toki hyväksytetty ja messuttu äänekkäästi kansanvallan puolesta. Silti olisi voinut käydä kuten Mitterrandille heinäkuussa 1992. Talvella 1995 John Major äkkiä väläyttääkin kansanäänestyksen mahdollisuutta — miellyttääkseen oman puolueensa EU-vastustajia, mutta ehkä oikean tuloksen myötä myös vihdoin nitistääkseen ne.
Äänestäjällä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa aiheisiin ja ajoituksiin.
Toisekseen on kevennetty ratkaisevasti vaihtoehtojen määrittelyä.
Sen lisäksi, että Euroopan kansalainen on pelkkä kuluttaja, eikä osallistuja, poliittisten markkinoiden valikoima ei ole kehuttava. Luulisi, että kuluttajalla olisi edessään länsieurooppalaisen hyvinvoinnin runsaudensarvi, kymmeniä houkuttelevia tavaroita, sen sijaan EU:n poliittinen puoti on yhtä ankea ja alastoin kuin siperialaisen syrjäkylän gastronom. Tyhjille hyllyille on jätetty vain kaksi tuotetta, vahvasti markkinoitu, alehintainen kyllä-ääni ja kohtuuttoman kallis, kaiken median kuorossa panettelema, arveluttava ja arvaamaton ekotuote.
Päättäjän tehtävänsä on siunauttaa ylempää pakotettu oikea ratkaisu alemmalla tasolla. Kansalaisen tehtävä on hyväksyä. Hän ei ole voinut vaikuttaa tehtyyn päätökseen, eikä tässäkään vaiheessa ole lupa esittää lisäyksiä, varaumia, vaihtoehtoja tai yleensä ideoita. Vain kyllä-ääni.
Voi myös puhua ratifiokratiasta. Kansalaisella on valta alistua tehtyihin päätöksiin.
Vaihtoehdoiksi määrätään juu tai ei — vaikka useimmiten järkevin valinta on vaarinhousut. Kansanvallan karnevaalissa joutuu äänestämään íkään kuin äärioikeistoa tai äärivasemmistoa.
Kolmas uudistus seuraa edellisestä. Vaikka kaikki tietävät, että politiikka on todellisuudessa imagopeliä, vallan vartaloiden kauneuskilpailua, vanhassa demokratiassa on näön vuoksi puhuttu ”asiaakin”. Nyt kahden täydelleen vastakkaisen osapuolen propagandasodassa lopputulos sanelee sopivat väittämät ja valikoidut faktat. Molemmat ääripuolet kiistävät sumeilematta selviä tosiasioita, jotka eivät satu tukemaan omaa kantaa.
Media kiihdyttää karusellia asettumalla joko osapuoleksi tai huvimestariksi: liian yksipuoliseksi tai kritiikittömän monipuoliseksi. Päätös on vain mielipide, eli fiiliskysymys.
Neljäs innovaatio on se, että toisin kuin vaaleissa yleensä, näissä ei tiedetä mistä äänestetään. Kansanääestyksessä mitataan aina samalla hallituksen luottamus. Silloin hallituspuolueen tukija saattaa äänestää kielteistä kantaansa vastaan, ja päinvastoin, itse sopimusta kannattava voi yrittää taktisesti edesauttaa hallituskriisiä. Näin kävi Tanskassa molemmin kerroin.
Demokratia paitsi typistyy, myös paakkuuntuu.
Viides parannus: ratkaisun tekeminen on entistä helpompaa.
Markkinavoimilla on rajusti rautaa rajalla.
Hallituksella on jo lähdössä kymmenen kierroksen etumatka — johan Euroopan unioni on rakennettu sen tukemiseksi. Kotimaassakin sillä on tietysti ylivoimainen asema. Hallituksella on mediaan vapaa pääsy, käytössä valtion rahat ja resurssit.
Suomen kansanäänestyksessä suuryritykset, jotka poikkeuksetta kannattivat jäsenyyttä, kanavoivat miljoonittain rahaa peitejärjestöihinsä. Taloudellinen Tiedotustoimisto sponsoroi ”tasapuolisia” keskusteluohjelmia — ja esitti niihin sopivat aiheet ja ihmiset.
Voi zoomata myös Sanoma Osakeyhtiön poikkeuksellisen rajuun kyllä-kampanjaan.
Yhtiön sanomalehtiä ei voi — eikä saa — vaatia pitäytymään puolueettomina. Oli pikemmin virkeää, että Helsingin Sanomat, suuruutensa vuoksi itsensä vapaaehtoisesti kastroinut media-eunukki, otti viimeinkin vahvasti kantaa. Mutta sen ja Ilta-Sanomien linjan määrittivät julkaisijayhtiön ja ennen kaikkea sen pääomistajan, Aatos Erkon, liiketoiminnan etu ja vaikutusvalta. Erkko on itsekin myöntänyt julkisuudessa, että hänen intressinsä vaikeuttavat lehtien itsenäisyyttä.
Euroopan unionin jäsenyys oli välttämätön suomalaiselle paperiteollisuudelle, jotta se pääsee vaikuttamaan omien markkinoidensa säätelyyn. Erkko istuu metsäyhtiö Kymmenen hallituksessa, jonka pääjohtaja on European Roundtablen suomalaisjäsen Casimir Ehrnrooth. Erkko vaikuttaa vahvasti Suomen paperinvientiin, hän on muun muassa lehtikeisari Rupert Murdochin News Corporationin, ehkä merkittävimmän yksittäisen asiakasyhtiön hallituksen jäsen.
EU-jäsenyys lisää entisestään Erkon painovoimaa Suomessa.
Kevytdemokratiaan kuuluu pikavalintanäppäin. Äänestäjän ei tarvitse tehdä ratkaisuaan työläiden pohdintojen perusteella, vaan saa äänestysvinkin vaikkapa pankinjohtajalta, joka kehottaa asiakasta palaamaan asuntolaina-asioihin lokakuun 16. päivän jälkeen, ”jottei koroissa tapahtuisi ikäviä yllätyksiä”.
Markkinavoimilla on myös valta toteuttaa oma ennusteensa, joten niiden edustajat kykenevät kiristämään ja lahjomaan samaan aikaan. Tanskan toisessa Maastricht-äänestyksessä ei-puolelle sälytettiin vastuu mantereen rahamarkkinoinden kaaoksesta, mikäli se voittaa. Jos äänestäjä toimii väärin, hän aiheuttaa kokonaisen murhenäytelmien ketjukolarin. Ilta-Sanomat otsikoi apokalypsinsa neljä päivää ennen kansanäänestystä: Musta maanantai 17.10. olisi kaaos, siitä seuraavat pakkosäästöt koskisivat kaikkia. Antti-Pekka Pietilä luetteloi kaikki taloudelliset kamaluudet, ja todisteli, että ei-äänten voittaessa herrat selviävät kyllä, mutta tavallinen työtätekevä kansa, joka on kärsinyt ja kärsii, kärsisi lisää.
Jos äänestää oikein, takaa talouskasvun, herättää kansainvälisten sijoittajien kiinnostuksen ja valtion luotottajien luottamuksen, kannustaa kotimaisen teollisuuden investointivimmaan, vilkastuttaa pörssiä – ja presidentin sanoin: luo uusia työpaikkoja.
Valittavana on vankilakuri tai karkkivankkuri.
Tietenkään pörssissä, markkinoissa saatikka sijoituksissa ei näkynyt mitään erityistä liikehdintää ”valkean maanantain” koitettua. Yritysjohtajat ilmoittivat, että investointien kannalta ratkaisevampia ovat tupo-neuvottelut. Eikä Norjan päätös jättäytyä unionin ulkopuolelle vaikuttanut markkinoihin mitenkään kielteisesti: fiksut markkinat kun olivat varautuneet siihenkin vaihtoehtoon.
Tammikuussa 1995 saatiin sitten lukea, että ”yllättäen” Norjan kruunun kurssi vahvistuu ja talous sen kuin potristuu.
Kevytdemokratian kuudes ja radikaalein parannus erottaa sen lopullisesti vanhasta demokratiasta:
Vain yksi ratkaisu hyväksytään.
Vaalien tulos on päätetty ennakkoon. Poliittis-taloudellinen suunnittelu helpottuu ratkaisevasti, kun aiemmin vaaleja rasittanut epävarmuustekijä poistuu.
Ja entä jos kuluttaja tekee sittenkin väärän valinnan — jos hän vaatiikin rahat takaisin?
Ei hän saa. Euroopan unioni antaa vastikkeeksi ”vastaavanlaisen tuotteen”. Ensimmäisen Maastrichtin sopimuksen jälkeen ”uuden, parannetun” Maastrichtin sopimuksen. Se oli se Edinburghin silmänkääntötemppu, johon edes taikuri Iiro Seppänen ei kykene: kadotettiin kansan enemmistön tahto.
Useat eurotutkijatkin iskettiin ällikällä. Äänestyksen tulos oli kiistatta se, että joko Maastrichtin sopimus raukeaa, tai se koskee vain yhtätoista maata. He eivät tajunneet, että jos EU häviää pelin, sillä on kaikki valta muuttaa säännöt, sillä on monopoli.
Nöyryytysten nöyryytys. Kansan päätös ei ole edes päätös.
Tanskan kahden kansanäänestyksen farssi paljasti EU-demokratian koko onttouden, valheellisuuden ja tekopyhyyden. Euroopan unionia voi joko kannattaa tai itkeä ja kannattaa: niin kuin ddr:ssä valtapuolue sai 99 prosenttia äänistä ja Keski-Pohjanmaalla Kauno Kleemola 100 prosenttia.
Paavo Väyrynen leimattiin valehtelevaksi haihattelijaksi, kun hän ehdotti, että Suomi palaisi neuvottelemaan paremman sopimuksen. Mutta kun Norjan kansa ei ratifioinut neuvottelutulosta, EU toivotti norjalaiset saman tien tekemään parempaa paperia.
Olisi täysin johdonmukaista, että Norjassa äänestettäisiin parin vuoden kuluttua ”uudesta, parannetusta” jäsenyyssopimuksesta. Ja jollei kolmas kerta sano totta, niin neljäs.
Kun äänestettäessä tiedetään, että vain yksi päätös kelpuutetaan lopulliseksi päätökseksi, on suuri kiusaus päästä eroon koko näytelmästä.
Muodollisesti kansanäänestykset ovat moitteettomia; toimitaan vaalilain, valtiosäännön, hyvän hallintokäytännön kirjaimen mukaisesti. Mutta silti niitä on turha käydä.
Kevytdemokratiassa ei harrasteta vaalivilppiä, vaan järjestetään vilppivaalit. Markkinavoimat täyttävät uurnat valmiiksi.
Ei kai ole ihme, että pilkatut ja nöyryytetyt kansalaiset suhtautuvat Euroopan unioniin aivan samoin kuin Itä-Euroopan kansalaiset komentotalouteensa. Välinpitämättömästi, kaunaa piilottaen. He toivovat vain, että EU jättää heidät rauhaan.
Kansa ei ryntää kaduille, ennen kuin sen on pakko. Mutta silloin se seuraa väärää lippua.
Seuraava luku: