10. Terävät ikenet
Hopeamitali ja hatullinen hapankaalia
Silloin kun Euroopan parlamentti kokoontuu täysistuntoon, Strasbourgista ei tahdo löytää hotellihuonetta mistään.
Toukokuun 3. päivän iltana, pitkän harhailun jälkeen, löydän hotelli Paxista huoneen, joka ”ei oikeastaan ole huone.” 130 frangilla saan neljän neliömetrin kopin, joka on puolikas entisestä kylpyhuoneesta — pönttö jää nyt väliseinän taa, käytävän yhteiseen vessaan. Lattia on siis kaakelia, mutta seinät on sentään peitetty vaaleanruskealla kukkatapetilla. Pesuallas vie puolet tilasta, sen alle on tuikattu pieni matto.
Sänky on tungettu entisen kylpyammeen paikalle, ja on niin lyhyt, että pääpuoli jää pöydän alle. Pöytälevy on kätevästi nostettavissa ylös, ja sen alta paljastuu peräti tuoli.
Makaan arkussa tyytyväisenä. On ikkunakin, jonka avaan, katson puolikuuta Strasbourgin takapihojen yllä, keskellä historiaa.
Tyytyväisyyteeni on kaksi aihetta. Suomi on jyrännyt jääkiekon MM-kisojen alkusarjan täysin ylivoimaisesti, kultamitali on enää muodollisuus. Huomenna Strasbourgissa Euroopan parlamentti siunaa Suomen jäsenyyssopimuksen, kuten olen koko ajan ennustanut.
Strasbourgin Eurooppa-palatsi ei sekään ole Euroopan parlamentin rakennus, vaan Euroopan neuvoston. Spagettivatikaani varasti Euroopan neuvostolta paitsi lipun, myös talon.
Palatsin edessä avautuu iso nurmikko, täysimittainen jalkapallokenttä. Se on kai teetetty Olli Rehnin varalle.
Turistit kuvauttavat itseään lipputankorivistön edessä; kuvaajan on peräydyttävä puoli kilometriä saadakseen mukaan kaikki Euroopan maiden liput. Itse kuvattava jää tietysti pieneksi pisteeksi keskelle vihreyttä, mutta eihän sitä tarvitse todistaa kuka siellä oli, vaan missä hän oli.
Palais de l´Europe on vaikuttava, kuin juuri telakalta päässyt, huippumoderni valkoinen panssarilaiva. Aula on majesteettinen, kuin soutuveneen ruodot; kaaria, puuta, parkettia. Sisällä on avaraa ja aaltoilevaa. Vihreä kokolattiamatto, petsattu puu luovat tuudittavan, lämpimän, uneliaan tunnelman.
Rakennus todistaa, tietysti, jälleen vallan ja puitteiden välisen yhtälön.
Tänne ulkoavaruuden asukas oitis suunnistaisi etsiessään maan asukkien johtajaa. Olio heittäytyisi epäröimättä maahan punaiseen hännystakkiin ja kultakäätyihin sonnustautuneen hovimarsalkan eteen — arvaamatta että hänen ja kollegansa ainoa tehtävänsä on saattaa puheenjohtaja korokkeelle, järjestellä tämän paperit ja kaataa vesilasi täyteen.
Kun Euroopan neuvosto on vuosikymmenien mittaan puuduttunut pelkäksi keskustelukerhoksi, ei ehkä tule tajunneeksi, että ilman sitä tuskin olisi EU:ta. Sodan jälkeen siinneet Euroopan yhdentämisliikkeet kutsuivat 1948 kokoon epävirallisen Haagin kansanedustajakongressin. Jo seuraavana perustettiin Strasbourgiin Euroopan neuvosto. Euroopan neuvosto oli mantereen ensimmäinen ylikansallinen päätöksentekoinstituutio — joka vieläpä jäljitteli parlamentarismia, toisinaan parodioikin, menettelytapavaliokuntineen ja äänestyssääntökomiteoineen. Joka tapauksessa Euroopan poliittinen integraatio todistettiin mahdolliseksi.
Elokuun 12. päivänä 1949 Winston Churchill puhui Strasbourgin Kléber-aukiolla. Kaksikymmentätuhatta kaupunkilaista tungeksi aukiolla, jokaisessa ikkunassa, jokaisella parvekkeella roikkui hurmioitunutta yleisöä — joka puhkesi villiin huutoon, kun myhäilevä Winston heilutteli Euroopalle V-merkkiään…
Tämä Euroopan tähtihetki, ja muut, on ikuistettu Strasbourgin Eurooppa-palatsin käytäville. Churchillin rintakuva tuijottaa tuimana ohi paarustavaa virkamiestä.
Serpentiinikäytävillä menee helposti pari tuntia minkä hyvänsä kahden pisteen välillä, kun suorinkin tie vaatii aina 1650 käännöstä. Päärakennuksessa käytävät kiertävät lasipihaa neliönä, joten jos rapun ovi onkin lukossa, sen taakse pääsee vain palaamalla kaikki neliön satoja metrejä pitkät sivut.
Käytäviä kävellessä vaikutelma laivasta vain vahvistuu. On kärsittävä humalaisten ja värisokeiden sisustusarkkitehtien oikuista, kun näkee vierekkäin levänvihreät tuolit, kalanmaksaöljynväriset tuolit, yötaivaansiniset tuolit ja marjapuuronväriset tuolit. Merisairaus yllättää.
Madagaskarin presidentti olisi varmaan voinut osua otollisemmallakin hetkellä Strasbourgiin. Nyt herra Alfred Zafy ja kurjuuden Top Teniin kuuluvan valtion ongelmat jäävät tärkeämpien asioiden varjoon.
Samoin geeniteknologia. Frank Schwalba-Hoth seisoo kaksi metriä korkean sikanaudan kanssa parlamentin ovella, ja yrittää puhua portsareita päästämään patsaan sisään. Se on kannanotto, hän selittää. Se on ayrshire, turvamies arvelee.
Joka kulmasta tulee vastaan Jari Vilén, joka vetää paikalle saapuneiden kokoomuslaisten kansanedustajien rypästä. Se näyttää hullunkuriselta perheeltä joka on esimmäistä kertaa ulkomailla. Ritva Laurila on tohottava äiti, Kimmo Sasi yhtä innokas isä, Päivi Varpasuo pitkästynyt vanhapiikatäti ja Leila Lehtinen tytär, joka haluaisi livistää omalle tielleen.
Kepun valtuuskunnasta paikalla ovat Olli Rehn ja Matti Vanhanen. Rehn on ollut ennenkin, mutta Vanhanen on pysyvästi eksyksissä. Vanhanen on Strasbourgissa vauvaa paossa: hän on tullut paikalle saadakseen viimein nukkua. Demarien Erkki Tuomioja seisoksii huomaamattomana syrjässä.
Suuri sikanauta löytyy myöhemmin vihreiden ryhmähuoneesta. Vihreät jänkkäävät ja jänkkäävät institutionaalisista kysymyksistä. Suomesta lähetetty Paavo Nikula yrittää peitellä pitkästymistään ja ehdottaa, turhaan, että annettaisiin suomalaisten päättää suomalaisten jäsenyys.
Olen viimeksi nähnyt Saksan vihreiden Claudia Rothin, tulevien vaalien listaykkösen, lehdistötilaisuudessa, siinä hänellä oli nahkatakki ja fritsuliina. Nyt huomaan, että todellisuudessa hän sonnustautuu siistiin punaiseen jakkupukuun. Politiikan uusi lajityyppi: Potemkin-vihreä.
Menen baariin ja otan oluen Ville Komsin kunniaksi.
Täysistunto on tällä kertaa juuri sitä: avara, paneloitu hemicycle on likimain täynnä. Yleensäkin suurin osa edustajista on sinänsä paikalla — kuittaamassa päivärahat — he eivät vain jaksa istua salissa kuuntelemassa juhlavia julistuksia. He ovat siellä, missä politiikkaa tehdään: juonittelemassa jossakin savuisessa huoneessa, keskustelemassa lobbarin kanssa (usein nimenomaan lobbyssa), näyttämässä paikkoja omille äänestäjilleen.
Laajentumiskeskustelu on aidosti kiinnostava, koska puheenvuorot pysyttelevät enimmäkseen jukebox-standardin mukaisesti kolmessa minuutissa. Suurella tulostaululla sekunnit vähenevät kuin urheilukisojen seiväshyppypaikalla, ja kun ne ovat vilisseet nollaan, melkein odottaa tietokilpailusta tuttua summeria.
Puheet jaetaan kiintiöittäin poliittisille ryhmille suuruuden mukaan. Jos nyt oikein laskin ja ymmärsin, keskusteluaikaa jaetaan neljä ja puoli tuntia eli 270 minuuttia. EU:n puheenjohtajamaa eli Pangalos ja komissio eli van den Broek saavat yhteensä 45 minuuttia, kunkin hakemuksen esittelijät eli rapporteurit viisi minuuttia, vastaehdotuksen tekijä viisi minuuttia. Kaikki kahdeksan ryhmää saavat kolmen minuutin peruspuheenvuorot, loppuaika jää jaettavaksi ryhmän sisällä. Ryhmien ulkopuolisilla edustajilla ei ole sattuneesta syystä ryhmäpuheenvuoroa, mutta he saavat lohdutukseksi kaksinkertaisen puheajan, joka on jaettava tasan kaikille.
Niinpä sosialistit puhuvat tunnin ja kymmenen minuuttia; kristillisdemokraatit 58 minuuttia; liberaalit 18 minuuttia; vihreät 12; oikeistopuolue Euroopan demokraatit 10; alueryhmät ja Tanskan Maastrichtin-vastainen liike kahdeksan; Yhtynyt vasemmisto (jota ei pidä sekoittaa Vasemmiston yhteistyöhön) seitsemän, samoin kuin äärioikeisto; ja ryhmiin kuulumattomat 25 edustajaa kymmenen minuuttia. Vasemmiston yhteistyö nolla minuuttia, koska se on jo hajonnut.
Jotkut saavat mielipiteelleen aikaa peräti puoli minuuttia. Siinä ajassa ehtii juuri ja juuri lukea ääneen äskeisen kappaleen.
Ja aikataulu on armoton. Kun näyttö nollaantuu, puheenjohtaja keskeyttää, ja jos se ei auta, edustajalta ja tulkeilta katkaistaan virta.
Tätä minä sanoisin todelliseksi demokratiaksi.
Lehterillä istujaan hiipii hiljaa outo olo, jokin epämääräinen asia häiritsee, vähän niin kuin ensimmäistä kertaa saksalaisessa elokuvateatterissa, ennen kuin oivaltaa, että Bogart ei Casablancassa luontevasti sanokaan: Ich seh´ dir in die Augen, Kleines.
Euroopan parlamentissa ei ole hallitusta tai oppositiota, eikä oikein puolueitakaan. Sosialistit eivät hauku oikeistoa. Kristillisdemokraatit eivät piikittele vasemmistoa. Enintään käydään henkilöön kiinni — mutta se voi olla omasta ryhmästä.
Laajentumiskeskustelu ei ole poikkeus. Konsensukset ylittävät puoluerajat, ja varsinainen politiikka, oikea politiikka puuttuu. Siksi puhe kuulostaa joka kielellä dubatulta.
Ainoa suuri taistelu Euroopan parlamentissa käydään parlamentin olemassaolosta. Demokratia sinnittelee kansainvälisessä keskoskaapissa vielä 15-vuotiaanakin.
Koska kaikkien mielestä on pääasia, että Euroopan parlamentille haalitaan lisää valtaa, sosialistit ja kristillisdemokraatit toimivat yleensä yhteistuumin. Vasta kun parlamentista on tullut oikea parlamentti, on varaa ryhtyä oikeasti politikoimaan.
Liikuttava yksimielisyys on mahdollista niin kauan, kun kansalliset puolueet eivät paljon piittaa kiertävästä sirkuksesta. Euroopan parlamentissa ei ole juuri minkäänlaista ryhmäkuria, ja pienistäkin ryhmistä löytää joka asiaan täsmälleen vastakkaiset kannat.
Parlamentti on aina kannattanut liittovaltiota ja vastustanut valtioiden liittoa; tyrkyttänyt lisää valtaa komissiolle, pois ministerineuvostolta.
Jo suoraan valitun parlamentin ensimmäisenä vuonna silloinen Italian euroedustaja Altiero Spinelli ryhtyi ystävineen kaavailemaan tiiviimmän EY:n ohjelmaa. Spinelli, vanhan vastarintajohtaja ja entinen komissaari, veti epävirallista Crocodile Clubia — nimetty strasbourgilaisen ravintolan mukaan. Kerhosta sukeutui parlamentin ”institutionaalinen komitea”, joka valmisteli ”Sopimusluonnoksen Euroopan unionista”. Parlamentti hyväksyi sen helmikuussa 1984.
Sopimusluonnos oli vastaveto Genscherin-Colombon aloitteelle ja Stuttgartin juhlalliselle julistukselle, jotka korostivat hallitusten välistä yhteistoimintaa. Spinellin ohjelmassa parlamentti olisi saanut sille kuuluvan aseman: kaikki lait pitäisi hyväksyä sekä parlamentissa että ministerineuvostossa, kahdessa kamarissa.
Parlamentin ohjelma sai viimein EY:n muutosvoiman täyteen vauhtiin. Samana kesänä Fontainebleaussa käynnistettiin Irlannin entisen ulkoministerin James Doogen johdolla rakenteiden remontti. Aika oli hedelmöitynyt; jo kymmenen vuotta eläneet esitykset liikkuivat eteenpäin.
Dooge esitti, että järjestettäisi sääntömuutoskokous laatimaan Euroopan unionin peruskirja Spinellin ohjelman hengessä. Ja niin 1987 syntyi Yhtenäisasiakirja, joka johti Euroopan unionin perussopimukseen Maastrichtissa 1991.
Spinelli, joka kuoli 1986, ei ollut näkemässä, kuinka hänen ohjelmansa toteutui — eikä kumminkaan toteutunut. Hallitukset veivät yhteistyön pidemmälle kuin Spinelli ehdotti — hän olisi jättänyt turvallisuuspolitiikan kokonaan jäsenvaltioille — ja siirsivät keskushallinnolle paljon enemmän toimivaltaa. Eikä parlamentti tietenkään saanut toivomaansa lainsäädäntöoikeutta, mutta asteittain kumminkin lisää valtaa.
Jälkiviisaasti on helppo surkutella, että Maastrichtin sopimus ei ollut enempää Spinellin ohjelman kaltainen. Silloin EU:n ja jäsenvaltioiden väliset toimivaltuudet olisi määritelty tarkemmin ja eurooppalaista päätöksentekoa demokratisoitu roimasti.
Kansalaisten epäluuloja olisi pikemminkin liennytetty kuin lietsottu, ja tanskalaiset olisivat luultavasti hyväksyneet sopimuksen kerralla.
Ylikansallisen demokratian ja ylikansallisen byrokratian liitto on aika erikoinen. Euroopan parlamentinhan pitäisi valvoa komissiota — komissio edustaa juuri sitä vastuutonta virkavaltaa, jota parlamentti periaatteessa vastustaa. Käytännössä Euroopan parlamentista on tullut spagettivatikaanin demokraattinen kainalosauva, johon komissio nojaa aina kun on tarvis.
Nyt Hans van den Broek puhuu salissa parlamentista kauniita sanoja, ja vannoo, että se on mukana suunnittelemassa vuoden 1996 sääntömuutoskokousta. Edustajat ovat tyytyväisiä.
Komissio suhtautuu Euroopan parlamenttiin tarkoitushakuisen kaksijakoisesti. Totta kai se tukee parlamentin haluja viedä ministerineuvostolta valtaa. Mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka: ministerineuvosto on päätöselimenä monin tavoin helpommin hallittava, ennakoitavampi ja taivuteltavampikin — eli eurokielellä sievistellen: ”tehokkaampi”.
Nyt Theodoros Pangalos puhuu parlamentista kauniita sanoja, ja vannoo, että se on mukana suunnittelemassa vuoden 1996 sääntömuutoskokousta.
Kaikki purkavat sappensa ministeriin. Edustajista Claude Cheysson — Ranskan entinen ulkoministeri, josta piti tulla komission puheenjohtaja, mutta jonka tilalle valittiin vaarattomampi Delors — syyttää oitis ministerineuvostoa ”hajanaiseksi, osaamattomaksi ja vastuuttomaksi”.
Herra Herman, viime kerralta tuttu kalju äijänpätkä sähisee naama punaisena Pangalosille: laajentuminen on surkea ajatus, surkeasti hoidettu, pelkkää Tanskan Maastricht-äänestyksen paniikkireaktio!
Pangalos on alusta pitäen tappioon alistuneen oloinen, puhuu kömpelösti ja hajamielisesti, kuin itsekseen. Hän tietää, että ministerineuvoston puheenjohtaja on tämän salin Iso Paha Susi.
Ironista on, että saman maan meppi ja ministeri ovat usein puoluetovereita, ehkä hyviäkin kavereita, mutta heti kun he panevat eurohatut päähän, heistä tulee vihollisia.
Ja tietysti sama ministeri, joka ei suin surmin suostu tinkimään ministerineuvoston vallasta, saattaa parin vuoden päästä olla eurokansanedustaja, joka paheksuu jyrkästi yhteisön kapeaa ja epädemokraattista päätöksentekojärjestelmää.
Ministereiden silmissä omatkin mepit ovat isänmaan pettureita, viides kolonna. Meppien silmissä ministerineuvosto on ahdasmielinen diktaattorijuntta, joka käyttää Euroopan parlamentille kuuluvaa valtaa, ja lisäksi vielä väärin.
Kansallinen jakomielisyys on näkynyt selkeimmin Britannian konservatiivipuolueessa, jonka euroedustajat kuuluvat kristillidemokraattien ryhmään. Majorin puolue vastustaa verisesti Euroopan kehittymistä liittovaltioksi, mitä taas EPP mitä jyrkimmin kannattaa. Strasbourgin brittikonservatiivit haluavat europarlamentin vahvistamista, Lontoon brittikonservatiivit eivät puhettakaan.
Ministerineuvosto on aina suhtautunut töykeimmin Euroopan parlamenttiin. Edes Maastrichtin sopimuksesta ei järjestetty parlamentissa keskustelua, koska parlamentin mielipide oli hallituksille herttaisen yhdentekevä. Ja alkuaikoina ministerit pyrkivät rajoittamaan parlamentin budjettivaltaa väittämällä tylysti, että huippukokouksien sopimuksia ei käynyt rikkominen — vaikka Eurooppaneuvosto ei edes ollut virallinen päätöksentekoelin.
Valtionjohtajakeskeinen järjestelmä sorsii parlamenttia kaikkein eniten. Paitsi, että parlamentti ei ole edustettuna huippukokouksissa, se ei edes saa tilaisuutta käsitellä asialistaa, koska tietoa ei anneta.
Pöydästä puuuttuu demokratian lautanen.
— Ei se ole cartoons, tanskalainen toimittaja huomauttaa, kun yritän löytää oikean kanavan lehdistökeskuksen telkkarista.
— Se on carton, puhujalista.
Hemmetti. Miten nyt saan pätevän kuvauksen siitä, kuinka Euroopan parlamentti jännittävien vaiheiden jälkeen hyväksyi hakijamaat jäseniksi? Pitääkö tässä mennä haastattelemaan jotakuta?
Olen ottanut opikseni ja etsiytynyt heti telkkarin ääreen. Toimittajan työ on mukava ammatti. En silti tajua, miksi emme voineet jäädä kotiin katsomaan telkkaria. Päivärahojen vuoksi, veikkaan.
Strasbourgin hyväilevän lämmin, tyyni kesäilta on vaihtunut varoittamatta kylmännihkeäksi sadepäiväksi. Sitä ei Euroopan parlamentin sisälämmössä tietenkään huomaa. Hermonsa menettänyt itävaltalaistoimittaja yrittää saada työpistettä, turhaan, hänet ohjataan toiselle puolelle taloa.
M6-kanavalla Lassie tottelee ranskaa, seuraavalla bingo-ohjelma, seuraavalla sanapelivisailu. Lastentunti Ranskan kolmosella. nhl:n pudotuspeleissä New Jersey Devils voittaa Buffalon 2—1.
Itävaltalaistoimittaja palaa entistä tuohtuneempana: — Siellä ei ole edes sähköä! Kuinka voin tehdä työtäni!
Virkailija ei enää osaa englantia.
Jjjjaaaa! Rrrrrichtig! Bravo! Jaossa 10 000 Saksan markkaa Lindnerin ja Joyensin perhejoukkueiden välillä… Tiibetin sävyisten munkkien luonnonläheinen elämäntapa sopisi esikuvaksi turhan kiihkeille länsi-ihmisille.
— Tsemppiä, kannustan itävaltalaista kuin vanhakin konna. — Tiedäthän, täällä vallitsee viidakon laki.
Istuntosalikanavalla jatkuu laajentumiskeskustelu. Sosialistiryhmän Luis Marinho muistuttaa omassa kolmeminuuttisessaan jäsenmaiden suurista valtiohenkilöistä: Kreisky, Brundtland, Palme.
— Ja Salolainen, mutisen. Jean-Marie Le Pen on kerrankin paikalla, fasistilla on häikäisevä iso kelta-musta-raidallinen solmio. Ampiainen.
Hänellä on minuutti aikaa visioida Vaterland-Eurooppa, joka ulottuu aina ryssien rajalle. Äärioikeisto kannattaa erityisesti Suomen jäsenyyttä, se on kuulemma ensi askel Königsbergin palauttamiseksi oikeille omistajilleen —
— AA!
— A niin kuin Adolf?
Sat 1: saksankielinen Onnenpyörä.
Itävaltalainen toimittaja seisoo yhä vieressäni ja hymyilee jostain syystä kiitollisesti. Meillä uusilla jäsenillä on tosiaan oppimista Euroopan unionissa. Me otamme kaiken kirjaimellisesti, uskomme miehen sanaan, pidämme sopimuksista kiinni. Olemme juuri sitä porukkaa, joka tosiaan kääntyy henkilökunnan puoleen, kun pyyhe on loppunut.
Bang! Bang!
Riemu on katossa. Säpsähdän joka laukauksella, kun Itävallan eurointoilijoiden ”Ja für Europa” -ilmapallot osuvat sikareihin, joita juhlan kunniaksi röyhytellään. Strasbourgin lehdistökeskuksen baarissa on kuuma tungos kuin tangomarkkinoiden puhvetissa sen jälkeen, kun neljä hakijamaata hyväksyttiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä Euroopan unionin jäseneksi.
Se on ollut koko päivän selvää. Aamusta alkaen on pyöritetty vedonlyöntirinkiä, jossa 20 frangin panoksella pääsee arvaamaan, montako puoltoääntä kukin maa saa. Kun eilen opitimistisin veto oli 318 ääntä, nyt veikkausten haarukka on jo yleisimmin 330 — 340. Mahtaako riittää sekään, julistan jokaiselle joka vain haluaa kuulla: tottakai euroedustajat haluavat tehdä historiaa, eivätkä olla pikkusieluisia byrokraatteja.
Helmut Kohl, Jean-Luc Dehaene ja Jacques Santer ovat taivutelleet puoluetovereitaan. Meppejä hyväilee se, että tärkeimmän jäsenmaan päällikkö ja komission tuleva puheenjohtaja ovat luvanneet parlamentille edustuksen igc:tä valmistelevaan työryhmään. Santerin mielipiteestä kukaan ei välitä.
Sekin auttaa, että puoluejohtajat ovat uhanneet pudottaa vastaan äänestävät edustajat kesän europarlamenttivaalien listoilta. Äkkiä Espanjan sosialistit syleilevät kaikkia vastaan osuvia viikinkejä veljinään.
H-hetki on kuitenkin nähtävä livenä. Että voi sanoa olleensa ”siellä”.
Lehterille on vaikea päästä, hakijamaista on niin paljon kutsuvieraita. Joudun antamaan aina paikan jollekin kunnianarvoisammalle.
Erkki Liikanen istuu Paavo Nikulan vieressä katsomon keskipaikkeilla, tyynen itsevarmana kuin aina, Brysselin Buddha. Hän on piirtänyt lehtiöönsä 4 x 3 ruudukon, johon voi sijoittaa kunkin saamat äänet.
Nämä ovat yhdenlaiset euroviisut. Muuta jännittämistä ei olekaan kuin se, mikä maa saa eniten ääniä. MM-jääkiekossa olemme sentään pesseet kaikki muut hakijamaat: Ruotsin 5-3, Norjan 5-1 ja huomenna puolivälierässä murskaamme Itävallan.
Kello 17.23 käytetään viimeinen puheenvuoro. Espanjalainen nainen, joka on asunut lapsuutensa Ruotsissa, huipentaa: ”Välkomna, Sverige, Norge, Finland och Österrike!”
Institutionaalisen komitean puheenjohtaja Jean-Pierre Bourlanges äänestyttää vielä päätöksen lykkäämisestä. Hänelle buuataan ankarasti, ja esitys häviää 150-305, kolmetoista äänestää tyhjää.
Kun Norjan jäsenyydestä äänestetään, edustajat viuhtovat ylös tai alas käännettyä peukaloa. Norja voittaa 372-24, samoin Itävalta. Suomi pärjää paremmin: 377-21, mutta Ruotsi voittaa jälleen kultamitalin: 380-21. Onneksi on vielä lätkä.
Suomi hyväksyttiin EU:n jäseneksi keskiviikkona 4.5. 1994 tasan kello 17.37 Strasbourgin aikaa.
Edustajat antavat itselleen raikuvat suosionosoitukset seisaallaan. Lehtereillä halaillaan. Ritva Laurila pomppii paikallaan, heiluttaa käsiään, riehuu kuin jääkiekko-ottelussa. Tosin melkein itsekin karjaisen: ”Voit-to! Voit-to!”
— Hävittiin Ruotsille, Erkki Liikanen ja hymyilee huulia muikistaen:
— Olen sanonut kaikille, että kyllä me ne voitetaan sitten kansanäänestyksessä.
Lehdistöbaarissa kaikki hikoilevat onnellisina halailevina kimppuina, demarien Jukka Oas polttelee myhäillen kyynärvarren paksuista sikaria, jollaisen hän nuorena miehenä vuonna 1976 Havannassa nautti jokaisella aterialla… ei kun ateriana.
Toimittajat vaativat kuohuviiniä, ja suurlähettiläs tilaa muutaman pullon.
Minä tempaudun äkkiä humuun. Kahden kuukauden antikliimaksi, jatkuva eksyksissä hortoilu, kielipuolisuus ja koti-ikävä, kaikki se räjähtää rikki — kuplien — ja nostelen suurieleisesti maljoja bbc:n kameroille, tuppaudun äänekkäästi jokaiseen seuraan ja täytän laseja rehvakkaasti kenenkään pyytämättä suurlähetystön pullosta.
— Missä on bileet, toimittajat kyselevät. Olemme hyvin pettyneitä, kun Liikanen sanoo, että mitään juhlia ei järjestetä. Oltaisiin juotu Liikasen juomat ja sitten arvosteltu purevasti, että herrat rällästävät — veronmaksajien rahoilla. Minnen ainakaan arr… arvostelisi, ihan tosi, Eki,Eki hei, vakuuttelen, turhaan.
Kokoomuslaiset esiintyvät kuin heille kuuluisi kaikki kunnia. Olen vahingoniloinen. Kyllä naamat venähtävät, kun heille valkenee silkkisolmioiden tuontikiintiöiden koko karmeus.
Olli Rehn menee kuvaan vain vastahakoisesti, hänen lasinsa on tarkoituksen symbolisesti tyhjä, ilme on tiukan huolestunut, käsi hakeutuu taskuun. Erkki Tuomiojaa kukaan ei haluakaan kuvata, hän on ahdistuneen näköinen kuin olisi äkkiä joutunut keskelle uusnatsien juhannushäitä.
Silloinkin, kun Suomi voittaa, Suomi häviää.
Eikä Erkki Liikanen missään tapauksessa halua mitään kippistyskuvia. Hän muistelee kauhistellen, kun kuvaajat yrittivät päästä edustuston saunaan ikuistamaan alastomana skoolailevat ministerit. Jos hän nyt aurinkoisen humalaisesti kohottelisi maljoja, mediasta mediaan, ihmiset voisivat saada sen täysin väärän käsityksen, että EU on nimenomaan eliitin etu.
Suurlähettiläs on hyvin taitava. Hän aistii selkänsä takaakin lähestyvän kameran, panee lasin äkkiä pöydälle, mehevästi hymyileviltä huulilta puoleenväliin ehtinyt anekdootti jäätyy vakavaksi ilmeeksi, ja samalla hän on kadonnut syrjemmäs: Houdini!
Huojun ympäriinsä hämmentyneenä.
Miksei voi juhlia, jos siihen on aihetta? Miksi ei koskaan voida julkisesti riemuita, huutaa ja tuulettaa, häpeämättömästi ja röyhkeästi — miksi pitää aina ajatella mitä muut meistä ajattelevat… Miksei voida voittaa, miksi ei saa voittaa?
Antakaa mun voittaa! Antakaa mun kerrankin voittaa!
Jo siitä, että Eurooppa-palatsi on sijoitettu sopivasti syrjään keskustan kuhinasta, upean Orangerie-puiston tuntumaan, kanaalin rannalle, näkee, että Euroopan parlamentti on Strasbourgin pääelinkeino. Muillekin kuin hotelleille, ravintoloille, baareille, autovuokraamoille ja viinitiloille.
Istuntoviikolla kaupunkiin saapuu tuhansia meppejä, avustajia, parlamentin virkailijoita, lobbareita ja toimittajia — ja lisäksi meppien omat euroturistien laumat.
Ei siis ihme, että Strasbourg pitää meppejä hyvänä. Ei tarvitse tilata taksia —
Kaupunki kustantaa ilmaisen limousinen parlamentista lentokentälle.
Tarvittaessa Frankfurtin lentokentälle.
Näin istuntokauden lopuksi Strasbourgin pormestari Cathrerine Trautmann järjestää valtavat juhlat. Hän on itsekin, kuten puolet Ranskan kunnanjohtajista, europarlamentin jäsen.
Torvisoitto soi ja arvovieraisiin katoaa joka sekunti hehtolitroittain Côtes du Rhônea ja Pinot Blancia. Pitkiin pöytiin tungeksii tuhatmäärin ihmisiä paikallisten suurherkkujen, tuoreen parsan ja kinkun ääreen, jokaisella lautasella on piparkakku, joka on koristeltu tekstillä
Session du Parlement Européen 1994
Kymmeniä pienempiäkin juominkeja järjestetään ympäri europuistoa poistuvien 518 mepin kunniaksi. Eikä tarvitse odottaa kuin kaksi kuukautta, kun Eurooppa-palatsi on täynnä kalaaseja, kutsuja ja kekkereitä uusien 567 mepin kunniaksi: tähtikuvioisissa laseissa paikallista Wolfberger-sampanjaa. Ja taas pormestari Trautmann kutsuu koko euroeliitin cocktail-tilaisuuteen kaupungin hienoimpaan ravintolaan, puiston keskelle sijoittuvaan L´Orangerieen. Ja kohta on jo joulu ja joulutauon juhlien aika, ja sitten taas remutaan uuden 626-jäsenisen parlamentin kunniaksi…
En ymmärrä euroedustajia. Jos minä olisin eurokansanedustaja, en taatusti pyrkisi Brysseliin, Godardin elokuvan Alphavilleen, jonne maailman kaikki Itä-Pasilat vaeltavat kuolemaan. Pysyisin tyytyväisenä täällä tunnelmallisessa, vehreässsä, kanaalien halkomassa kaupungissa — jossa sitäpaitsi puhutaan saksaa ja kuunnellaan englantia.
Mitä mepit valittavat? Ruoka on mahtavaa, ja valkoviinikin ihan juotavaa. Antaisin spagettivatikaanin säheltää omia asioitaan ja keskittyisin aspergeen, gras de foieen, saumon fuméen, escargoteihin ja choucroutiin (ainakin kunnes huomaisin että se on tavallista hapankaalia, saakeli).
Mon cœur est français, mais mon estomac est allemande, selitti 1949 elsassilainen kollega ruokapöydässä onnellisen kylläiselle Harold Macmillanille.
Minä ainakin hankkisin rouvan kanssa asuntolaivan, ankkuroisin sen aivan keskustaan, jyhkeän katedraalin siimekseen. Iltaisin kuljeskelisimme Petite Francessa, upean, keskiaikaisen vanhakaupungin kapeita nupulakivikujia, ja nauttisimme elämästä. Istuntoviikon maanantaiaamuna puksutettaisi kanaalia ylävirtaan, kunnes rantauduttaisiin Orangerie-puistoon. Lekoteltaisi koko iltapäivä valtavan puiston nurmikolla, tammien katveessa, heiteltäisi ranskanleipää ankkalampeen. Ja illansuussa äänestämään.
Sen sijaan euroedustajat hankkivat pienen luukun Brysselistä, jossa asuvat kun kerkeävät. Istuntoviikon maanantaina he lentävät Strasbourgiin. Vaikka päivärahoilla elelisi mukavasti Hiltonissa, he säästävät rahat omaan taskuun ja yöpyvät jossain asemanseudun halvassa hotellimurjussa — tai oman työhuoneensa ahtaalla sohvalla. Lusittuaan koko viikon ilmattomissa huoneissa ja tunkkaisilla käytävillä, nähtyään kaupunkia enintään taksin ikkunasta illoin aamuin, he säntäävät lentokentälle viettämään hätäisen viikonlopun kotona, kunnes taas on aika kiiruhtaa Brysseliin.
Poliitikoilla ei ole mitään käsitystä elämän laadusta.
Kaikki aika menee matkustamiseen. Suomesta ei ole suoria lentoja Strasbourgiin, on mentävä Frankfurtin tai Pariisin kautta. Tai Stuttgartiin, ja sieltä junalla. Jos Helsingissä pitää olla aamulla, on lähdettävä Strasbourgista edellisenä päivänä ennen neljää, ja tultava vaikka Amsterdamin kautta.
Matka Strasbourgin Eurooppa-palatsista Suomen eduskuntaan kestää vähintään kahdeksan tuntia. Jos kaksoisedustaja Paavo Väyrynen ehtii 1995 Strasbourgin täysistuntopäivistä useampaan kuin joka kolmanteen, lupaan syödä hatullisen choucroutia.
Pysymällä poissa istunnoista Väyrynen antaa Euroopan parlamentille sen kipeästi kaipaamaa arvovaltaa.
Vaikka Euroopan parlamentti nyt saatiin hyväksymään jäsenyyssopimukset, sillä on todellista valtaa, ja se lisääntyy koko ajan.
Surkeasta äänestysprosentista huolimatta eurovaalit ovat maailman suurin demokraattinen tapahtuma. Kun 140 miljoonaa ihmistä käy uurnilla, se on parikymmentä miljoonaa enemmän kuin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.
Joidenkin mielestä Euroopan parlamentti on jo merkittävämpi kuin kansalliset edustuslaitokset, kun kansallinen päätöksenteko koko ajan menettää merkitystään. Onko parempi, että on paljon valtaa vähäisissä asioissa, vai vähän valtaa isoissa asioissa?
Kun parlamentti on yhdistänyt voimansa, se on saanut venytettyä vähäisenkin valtansa äärimmilleen. Moni muistelee tyytyväisenä vuoden 1989 direktiiviä autojen päästörajoista, jossa yksituumainen parlamentti pakotti ministerineuvoston tekemään aiottua tiukemman päätöksen. Ja aina joku muistaa legendaarisen säädöksen, jolla Euroopan parlamentti suojeli hylkeenpoikaset. Ainakaan Grönlannissa kukaan ei epäile, etteikö laitoksella olisi paljonkin valtaa.
Ja kun parlamentti on saanut tilaisuuden, se on tosiaan muovannut lakeja. Vuoden 1987—1991 tilasto yhteistyömenettelystä kertoo, että ensimmäisessä käsittelyssä parlamentti teki muutosesityksiä kolmeen neljästä lakiehdotuksesta. Komissio sisällytti toiseen esitykseensä 60 prosenttia muutoksista, ministerineuvosto hyväksyi alkuperäisistä muutoksista 45 prosenttia. Toisessa käsittelyssä parlamentti teki lisäyksiä joka toiseen ministerineuvoston päätösehdotukseen, niistä komissio tuki noin puolia, ja ministerineuvosto hyväksyi yli neljänneksen. Mikä oli lisäysten merkitys, on tietysti toinen asia.
Nyttemmin myös komission puheenjohtajan valinta täytyy hyväksyttää parlamentilla, ja se menetti kaikkien aikojen tilaisuutensa kismittävän niukalla 23 äänen luottamuslauseella Jacques Santerille heinäkuussa 1994. Revanssiksi, eli osoittaakseen — yhden edustajan sanoin — ”että meitä ei kyllä tönitä”, parlamentti kaatoi heti seuraavan eteensä osuneen asian, ja se sattui olemaan telemarkkinoiden vapauttamiseen tähtäävä lakiluonnos. Se taas hätäännytti Nokian Jorma Ollilan kyselemään Kokkolassa Delorsilta, mistä oikein on kyse.
Europarlamentti osoitti valtaansa, vallantuntoaan, myös tammikuussa 1995, kun se uhkasi todella kaataa Santerin joukkueen vaikka hyväksymisen piti olla läpihuutojuttu. Hiillostettuaan joka jäsenen kuulusteluissa parlamentti painosti Santerin poistamaan komission tasa-arvoryhmästä sosiaalikomissaari Padraig ”ei-aborttia-edes-sukulaisen-raiskaamalle-alaikäiselle” Flynnin. Hyvä niin. Kun menemme huhtikuussa 1994 Tuomo Mannisen kanssa kuvaamaan Flynniä, hänen avustajansa vannottaa vakavana, että komissaarille ei saa missään tapauksessa näyttää käyntikorttina käytettyä Image-lehteä, jonka kannessa Angelika Kallio on — aargh! — alasti.
Flynnin grillauksessa uusi puhemies, saksalainen demari Klaus Hänsch osoittautui hyvin tehokkaaksi, vähintään välisarjan poliitikoksi.
Voimantunnossaan Hänsch vaatii komissiolta, että parlamentin on saatava veto-oikeus jokaiseen lakiesitykseen. Ei ole laitaa, että EU voi tehdä päätöksiä vastoin ainoan demokraattisen elimen tahtoa.
Kaikessa EU:n päätöksenteossa on jo osattava ennakoida Euroopan parlamentin reaktio, riippumatta siitä, onko sillä muodollista valtaa asiaan. Ja ministerit tietävät, että ylimielisyys voi kostautua heti kun tilaisuus tarjoutuu.
Mitä ikinä Euroopan unionissa tapahtuukaan, on varmaa, että Euroopan parlamentin merkitys kasvaa. Silloin lintukodon rauha räjähtää.
Hellä konsensus päättyy ja alkaa rankan ryhmäkurin aika. Ja kun edustajille ei enää pelkästään naureskella, he joutuvat todelliseen paineseen — ja oikeaan vastuuseen.
Vaikuttaa siltä, että parlamentti ei ole valmistautunut valtaan, jota se vaatii.
”Voi olla, että parlamentti on hampaaton, mutta ainakin sillä on pirun terävät ikenet”, muuan meppi ylvästeli TV-haastattelussa, ”päätellen siitä, kuinka paljon lobbareita ympärillämme pyörii.
Kiistattommin parlamentin merkityksen kasvu näkyy siitä, että EU:n noin kymmenestä tuhannesta tuputtajasta 2000 on omistautunut pelkästään Brysselin-Strasbourgin sirkuskaravaaanille.
Europarlamentaarikot ovat ylpeitä ja imarreltuja yritysmaailman huomiosta. Se tekee heistä tärkeitä, antaa heille valtaa.
Lobbareilla on joihinkin edustajiin yhtä luonteva symbioottinen suhde kuin komission virkamiehiin. Harva äänestäjä tietääkään, millä asialla hänen meppinsä on: Strasbourgiin on pitkä matka mennä vahtimaan.
Usein euroedustajalla on nimellisesti assistenttinaan lobbausfirman edustaja. Asemansa ansiosta lobbari voi tietysti valmistella edustajalle puheita ja kannanottoja, mutta tärkeämpää on päästä omalla avaimella kaivamaan edustajan kaapista kaikki kiinnostavat paperit. Ja mikä parasta: saa parlamentista autopaikan.
Vielä yleisempää on, että euroedustajan avustaja kirjoittaa valiokunnan kokouksista palkkiota vastaan raportin konsulttiyritykselle. Usein tuputtajat istuvat avoimissa kokouksissa itsekin.
Jotkut edustajat ovat lobbariyhtiöiden palkkalistoilla. Raha maksetaan tietysti puhujapalkkoina tai asiantuntijakorvauksina. Jotkut mepit avittavat omaa kansallista liike-elämäänsä ilman korvaustakin.
Britannian politiikkaa muovaavat tuhannet PR-yhtiöt, konsulttitoimistot, lakifirmat ja yrityspalvelut — ne ovat siirtyneet Kanaalin yli meppien perässä. Ja kun ahkerimmat edustajat ja menestyvimmät konsultit ovat brittejä, syntyy helpoimmin lämmin ja molempia osapuolia hyödyttävä suhde.
Ja jos äänestäjät eivät uusi euroedustajan valtakirjaa, hän voi silti jäädä pyörimään Strasbourgin käytäville ja kuppiloihin — konsulttina. Niin yhä useampi tekee. Eroa on joskus vaikea huomata; edistäväthän monet mepitkin jonkun yhtiön asiaa.
Britannian euroedustajat valitaan vaalipiireittäin. Jotkut edustajat sekä kansallisessa että ylikansallisessa parlamentissa ovat käytännössä alueen suuriteollisuuden valitsemia. Työväenpuolueen Alan Donnelly edustaa pohjoisenglantilaista vaalipiiriä, jota hallitsee Nissanin autotehdas. Europarlamenttiin Donnelly on perustanut intergroupin, puoluerajat ylittävän teemaryhmän ”Auto ja ympäristö”.
Puolivirallisen painostusliikkeensä kokouksiin hän tietysti karauttaa sähäkällä Nissan-avoautolla, uusimmalla kulloisellakin mallilla.
Viimeisessä istunnossaan toukokuun alussa 1994, jossa hakijamaat otettiin jäseniksi, parlamentti siinä sivussa hyväksyy uuden pakkausjätedirektiivin.
Lobbarin tärkein kohde, häränsilmä, on kunkin lakiluonnoksen esittelijä. Parlamentti valitsee keskuudestaan yhden rapporteurin valmistelemaan mietinnön käsittelyiden pohjaksi.
Kun ympäristösäädösten esittelijät ovat turhan usein olleet pohjoisesta ja oikeistosta, pakkausjätedirektiivin esittelijäksi on osunut keväällä 1993 italialainen sosialisti Luigi Vertemati. Hänellä ei ole erityisesti kunnostautunut ympäristöasioissa.
Pakkausdirektiivi vaikuttaa tietysti suoraan useimpien yritysten toimintaan, mutta vielä kohtalokkaampi se on teollisuudelle yleensä, ympäristö- ja kuluttajaliikkeille sekä kaikille kansallisille hallituksille. Yli vuoden ajan Vertematin avustaja saa vastata kymmeniin puheluihin joka päivä, kun luvuttomat lobbarit, yhtiöt ja etujärjestöt tuputtavat mielipiteitään.
Muuan maanmies, suuren lakiasiantoimiston konsultti, pääsee esittelijän suosioon. Vertemati liittää lobbarin kirjalliset muutosehdotukset, pilkkuakaan muuttamatta, parlamentin ensimmäiseen lausuntoon heinäkuussa 1993. Lausunto on muutoinkin selvästi pehmeämpi kuin komission alkuperäinen esitys. Esittelijä on ollut ”lobattavissa”.
Komissio poistaa lobbarin tekemät muutokset uudesta lakiversiosta, mutta Vertemati palauttaa ne lopulliseen käsittelyyn toukokuussa 1994, ja niin konsultin asiakkaiden pakkaukset irrotetaan direktiivin määräyksistä.
Samana keväänä saksalaisdemari Karl Vittinghoff puolestaan häviää autoteollisuudelle esityksensä tiukennetuista päästönormeista — parlamentin viiden vuoden takainen menestystarina ei toistu.
Kun Vittinghoff saa ensimmäisen mietinnön läpi valiokunnasta syksyllä 1993, autoteollisuus hätääntyy. Useiden autotehtaiden päätoimiset lobbarit käännyttävät jokaista meppiä henkilökohtaisesti. Fiatin, Fordin, GM:n kirjeitä ja paketteja ja kutsuja on kaapit täynnä. Esittelijääkin hivutetaan sakilla.
Juuri ennen äänestystä mepeille lähetetään väärennetty kirje, jonka mukaan ympäristöliikkeiden yhteisjärjestö eeb (European Environmental Bureau) on hyväksynyt autotehtaiden esittämän kompromissin.
Jokaisesta valiokunnan kokouksesta pitää raportoida, mitä kukin yksittäinen edustaja on sanonut. Heti voitollisen toisen käsittelyn jälkeen firmat haluavat äänestyskartan, jotta voivat välittömästi tarkistaa, toimivatko edustajat kuten oli puhe.
Vai vaaditaanko Nissanin avaimet takaisin.
Euroopan parlamentti on myös hyötynyt EU:n epädemokraattisuudesta ja vinosta vallanjaosta. Joidenkin mielestä parlamentti on säälittävä, toisten mielestä urhoollinen. Mutta kukaan ei epäile sen pyrkimyksiä.
Spagettivatikaani on ominut monopolin määritellä ”eurooppalaisuuden” opin ja tuomita harhaopin. Hallituksia edustava ministerineuvosto väittää yksin vaalivansa ”kansallisia etuja”. Samaan tapaan Euroopan parlamentti pitää demokratiaaomana yksinoikeutenaan.
Europarlamentaarikot hehkuttavat olevansa ainoita kansojen suoraan valitsemia edustajia. He eivät sen sijaan paljonkaan huutele ääneen, ketkä heitä sponsoroivat ja keiden apureina he toimivat.
Europarlamentaarikot vaativat avoimuutta päätöksentekoon. Silti ylivoimainen enemmistö palauttaa tyhjinä tai äärimmäisen puuttellisina lomakkeet, joissa pitäisi luetella muut toimet ja sivutulot. Kovin tarkkaan sidonnaisuuksia ei siinäkään vaadita selvittelemään. Mikään pykälä ei velvoita kertomaan, mistä kampanjarahoitus on peräisin.
Sen sijaan 20 suurinta lobbausfirmaa on ryhtynyt laatimaan toimintansa eettistä säännöstöä — varmuuden vuoksi, vaikka ainakaan komissio ja Euroopan parlamentti eivät tuputtajia itsesäätelyyn pakota.
Europarlamentti ei ole laatinut pitäviä säännöksiä taloudellisista kytköksistä, ei edes lahjonnasta. Kenellekään ei varmaan ole tullut mieleen.Täältä Kauko Juhantalo ei olisi saanut potkuja. Mutta mitä enemmän parlamentti saa valtaa, sitä varmemmin ulkopuoliset tahot haluavat hallita sitä ja sen valintaa.
Mitä iloa on demokratiasta, jos sen käyttääkin todella Daimler Benz?
Mitä iloa on demokratiasta, jos valittua edustajaa on yhtä vaikea valvoa ja vaatia vastuuseen kuin monikansallisia ja kansallisia virkamiehiä?
Demokratialla ei kannattaisi elämöidä, kun Euroopan parlamentilla on sisällään demokraattinen vaje.
Seuraava luku: