Itsenäisyyspäivän puhe Vantaan Korsossa 6.12. 2015

Arvoisa juhlayleisö, hyvät ystävät,

Kahden vuoden päästä juhlimme Suomen itsenäisyyden satavuotista taivalta. Vuosina laskettuna matka ei ole kovin pitkä verrattuna useimpiin Euroopan kansakuntiin, mutta ihmiselämän muutoksella mitattuna valtavan nopea ja mullistava. Vain neljän sukupolven aikana me suomalaiset olemme harpanneet savupirteistä digiaikaan, ankaran luonnon armoilta hyvinvointiyhteiskuntaan, kun yksi maailman köyhimmistä kolkista on muuttunut yhdeksi maailman rikkaimmista maista, ja samalla myös yhdeksi onnellisimmista.
Tämä on sitäkin ihmeellisempää ja kunnioitettavampaa, kun isänmaamme historian paaluttaa kaksi mittaamatonta inhimillistä kärsimystä, kansalaissota sekä talvi- ja jatkosota. Nuori isänmaa menetti kymmenet tuhannet nuoret rakentajansa, ei vain yhdessä, vaan kahdessa peräkkäisessä sukupolvessa.

”Luottamus ei synny itsestään, vaan se on työn ja tahdon tulos”

Isänmaan kärsimystie on ollut pitkä, ja sitä hiljennymme kunnioittamaan juuri tänä päivänä. Itsenäisyyden juhlapäivänä on aiheellista kysyä: miten on mahdollista, että suomalaiset ovat selvinneet, rakentaneet kaiken alusta, menestyneet? Mikä on se voimavara, joka on auttanut suomalaiset vaikeuksien yli?
Oma vastaukseni kysymykseen on: luottamus. Keskinäinen luottamus on pitänyt kansakunnan koossa, antanut voimaa ja lujittanut uskoa myös vaikeina päivinä.

Luottamus ei synny itsestään, vaan se on työn ja tahdon tulos. Se on isänmaamme ensimmäisen vuosisadan suurin saavutus. Kaikki muu on seurausta siitä, luottamuksen hyviä hedelmiä.
Luottamuksen merkityksen tajuaa parhaimmin, kun miettii, mitä tapahtuu, kun luottamus puuttuu. Kun kansa jakautuu kahtia ja käy itseään vastaan. Juuri tästä tragediasta Suomi syntyi, kun veli kävi veljeä vastaan.

Kansalaissodan tuloksena oli puolikas Suomi, voittajien Suomi, johon häviäjät eivät saaneet kuulua. Nekin, jotka jäivät henkiin, menettivät kirjaimellisesti kansalaisluottamuksensa.
Mitä se tarkoittaa, siitä kertoo Väinö Linnan Pohjantähdessä vankileiriltä palannut punapäällikkö Akseli Koskela. Näin hän sanoo: ”Kansalaisluottamus on pois. Muttei sillä minulle niin suurta merkitystä ole… En minä ole heitiltä luottamustani saanu… eikä ne sitä kykene viemäänkään.”

Se oli heidän ja meidän Suomi, jossa he eivät luota meihin eivätkä me luota heihin. Kesti kaksi vuosikymmentä, ennen kuin se alkoi korjaantua, luottamus herätä ja lujittua. Ja vain se pelasti Suomen seuraavasta koettelemuksesta, vain sen ansiosta suomalaiset taistelivat yhdessä ja yksimielisesti, pelastivat isänmaan, joka vihdoin saattoi olla yksi ja yhteinen, yhteistyössä sodasta synnytetty.
Yksi tärkeimpiä vaikuttajiani on kotikaupunkini Äänekosken legendaarinen työväenmies Eino Pajunen, hänkin sotaveteraani. Ja sodan kokeneena vahva rauhanmies, sovun mies ja yhteishengen rakentaja. Ja minusta on merkittävää, että samassa keskisuomalaisten joukko-osastossa, JR 50:ssä, palvelivat myös Päiviö Hetemäki ja Niilo Hämäläinen. Kun he sitten vuosikymmeniä myöhemmin kohtasivat työmarkkinapöydässä, toinen työnantajien ja toinen työntekijöiden edustajana, he olivat silloinkin samalla puolella, Suomen puolella.
Tämä kiirastulessa karkaistu luottamus ja yhteistyö on ollut Suomen ainutlaatuinen vahvuus siis jo seitsemän vuosikymmentä. Aina tulee niitä, joiden mielestä konsensuksen aika on ohi, ja niitäkin, joiden mielestä yhteistyö ei enää kuulu nykyaikaan. On vain oikein, että vahvempi nujertaa ja heikompi alistuu. Mutta niin ei käynyt talvisodassa. Eikä luottamus ole menettänyt voimaansa vieläkään, jos vain on yhteistä tahtoa.

Aivan tuore esimerkki on viime syksynä työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen sopima eläkesopimus, jossa tuhannet ihmiset luopuivat yhteisymmärryksessä eläke-eduistaan tulevaisuuden hyvinvoinnin hyväksi. Minunkin eläkeikäni siirtyi pari vuotta eteenpäin. Missä muualla maailmassa tämä olisi ollut mahdollista – ilman että olisi syntynyt riitaa ja mellakkaa, kyynelkaasuja ja palavia autoja?
Suomalaiset ovat valmiit tinkimään omasta edustaan yhteisen hyvän eteen. Mutta se edellyttää – luottamusta. Se edellyttää hyvää tahtoa, yhteistyötä ja oikeudenmukaisuutta. Se edellyttää neuvottelua ja sopimista. On hyvin vaarallista ja vastuutonta, jos tämä vuosisadan varrella vaivalla synnytetty luottamus heitetään syrjään, ja ryhdytään pakkotoimin jakamaan kansaa, kylvämään eripuraa ja murentamaan keskinäistä luottamusta

Se on tuhon tie.

Hyvät kuulijat, hyvät suomalaiset,

Olen puhunut synkkiä sanoja sekä isänmaamme menneisyydestä että nykypäivästä. Mutta kovalla kohtalolla on myös kääntöpuoli. Kärsimyksestä selviää vain toivolla. Puhun vielä lopuksi toivosta, sillä ilman toivoa ei ole luottamusta. Ja ilman luottamusta ei ole toivoa.

Hyvinvointiyhteiskuntamme perustuu luottamukseen. Tämän luottamuksen ovat ansainneet myös maahanmuuttajat. Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus, jokaiselle erikseen, ainutkertaisena ihmisyksilönä, jolla on omat ominaisuutensa. On jokaisen omalla vastuulla, miten tätä saatua tilaisuutta käyttää. Aina on suomalaisissakin ollut niitä, jotka eivät ole luottamuksen arvoisia. Mutta kuten kaikki tiedämme, yleensä luottamus palkitaan. Tunnemme syvästi, että on etuoikeus olla suomalainen. Olen varma, että yhtä syvästi tunnetaan, että on etuoikeus tulla suomalaiseksi.

Luottamus on myös luottamusta tulevaan, toivoa paremmasta. Koulutusta voi leikata, heikompien turvaa voi leikata, kehitysapua voi leikata, mutta toivoa ei voi leikata, ei millään. Juuri tänään meillä on suurin syy suhtautua myös tulevaan luottavaisesti, koska muistamme, että tämä kansa on selviytynyt paljon pahemmista paikoista.

Suomen historia ei ole vain sotien ja kärsimysten historiaa. Eihän rintamalla ajatella vain sotaa ja sotimista, vaan toivotaan rauhaa ja haaveillaan mitä tehdään rauhan aikana. Kovissa oloissa ja köyhyydessä ajatukset käännetään tulevaan, paremman huomisen toivoon. Suomen historia on siis toivon historiaa.

Suomen saavutus on se, että toivosta on tehty totta. Olemme saaneet elää rauhassa ja tarjota omille lapsillemme enemmän kuin mitä itse olemme saaneet.

Meidänkin tehtävämme on toivoa, ja tehdä toivosta totta. Toisiimme luottaen ja yhteistyöllä.

Aivan lopuksi.

Kahden vuoden päästä Suomi täyttää sata vuotta. Juhlavuoden tunnus on yksi ainut sana, ja se on: Yhdessä. Ja sehän on se suuri viisaus: itsenäinen voi olla vain yhdessä. Yksin itsenäinen on vain yksinäinen. Olemme itsenäisiä yhdessä täällä toistemme keskellä, Suomi on itsenäinen yhdessä muiden maiden kanssa, osana kansainvälistä yhteisöä ja Euroopan unionia.

Siihenkin tarvitaan luottamusta, luottamusta muihin – mutta myös itseluottamusta. Meidän pitää muistaa, että meitä tarvitaan maailmalla, me voimme antaa ainutlaatuisen panoksemme paremman maailman puolesta. Erityistehtävästämme muistuttaa rauhan Nobel-palkinto, joka myönnettiin vuonna 2008 Martti Ahtisaarelle.

Mikä on ollut Ahtisaaren elämäntyö?

Luottamuksen rakentaminen epäluottamuksen keskelle. Toivon tuominen toivottomuuteen. Se on suomalaisten tehtävä myös maailmassa.
Emme saa kääntää selkäämme Euroopalle, emme eristyä, emmekä sulkeutua. Meillä on tähän myös itsekkäät syyt, sillä jos jättäydymme syrjään, silloin toiset päättävät puolestamme. Meidän täytyy näyttää, mitä tahdomme ja mitä osaamme – ja miten koko kärsivässä maailmassa on mahdollisuus tehdä toivosta totta.

Ja siksi haluan lopuksi kiteyttää viestini tänä itsenäisyyspäivänä: pidetään itseluottamus korkealla!

Näillä sanoilla haluan toivottaa Teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivää ja onnitella 98-vuotiasta Suomea!