Päiväkirja

Ehdokkaan päiväkirjassa ei ole politiikkaa nimeksikään. Se on tehty lennossa kuvaamaan, millaisessa karusellissa demokratian sankareita pyöritetään.

Perjantai 17.4.

Aamuvarustelu pahenee.

Kahvirepusta se varmaan alkoi. Asemille alkoi ilmestyi etäisesti astronautin näköisiä heppuja, jotka valuttivat aamu-unisille työmatkalaisille selkäsäiliöstä kahvia pahvimukeihin ja tarjosivat maitovyöstä lisuketta.

Äänestäjän on pakko jäädä siihen hetkeksi ja tutustua ehdokkaan sanomaan.

Sitten ainakin Antti Lindtman keksi tarjota mandariinin manifestin ohessa. Vitamiinia politiikkaan.

Mutta se oli vasta varustelukilvan alku.

Tänä aamuna seitsemältä Järvenpään asemalla huomaamme, että monilla alikäytävästä tulijoilla on kädessään kokoomusesite – ja välipalapatukka.

Alkaa lumipyry. Äänestäjä ei armahda. ”Eikö sulla ole keksejä?”

Ismoa ja minua naurattaa. Mitä seuraavaksi? Munia ja pekonia? Tuorepuristettua appelsiinimehua?

Hymymme hyytyy, kun seuraavan kokoomusehdokkaan touhukkaat apulaiset kantavat paikalle laatikoita, joista tarjoavat meillekin.

Uunituoreita croissanteja.

Onneksi tämä on viimeinen asema-aamu, vaaliviikon viimeinen arkipäivä. Huomenna koko Suomen toreille ja ostoskeskuksille levittäytyy vaalikampanjan kukoistavin väriloisto ennen äkillistä lakastumistaan. Keltaiset huomioliivit, oranssit takit, siniset lätkäpaidat, punaiset ilmapallot.

Valtavien purjelippujen kirjava metsä huojuu telttojen yllä vielä hetken, kunnes tuuli vie sen taivaan kaukaisuuksiin.

Aamu-TV:n dosentit totesivat, että vaalikampanja on vaikuttanut masentuneelta ja apealta. Ehkä aiheiden puolesta. Ulkonaisesti se on jopa maanisen värikäs ja riemukas. Siinä on jokin perin suomalainen ristiriita: väkinäistä ilonpitoa ja pakkohauskaa.

Vaalikarnevaali on vappu kaksi viikkoa etuajassa.

Porukka remuaa yhdessä hassuissa vetimissään, haalareissaan ja peruukeissaan, vain erkaantuakseen pikku hiljaa, kunnes yksinäiset päätyvät synkkään yösateeseen, eksyksiin. Avaimet ovat kateissa ja ostovoima hukassa, hyvinvointi uhattuna, indeksi taitettu, kestävyysvaje pahenee hetki hetkeltä…

Huomenna saa vihdoin nukkua, huokaan 15 tunnin kampanjapäivän päätteeksi. Nyt sen tiedän. Poliitikon tärkeimpiä taitoja on valvoa silloin, kun on pakko ja nukahtaa aina, kun on mahdollisuus.

Viimeinen kampanjapäivä alkaa Hyvinkään torilla armeliaasti vasta kymmeneltä.

Torstai 16.4.

Helsingin Sanomien perinteinen retoriikkakilpailu oli hauska kokemus. Kansanedustajaehdokkaat saivat osoittaa tilanneälyään miettimättä liikaa sanomansa sopivuutta.

Kaikki 24 osoittivat kiitettävää huumorintajua ja sopivuuttaan parlamenttiin – ranskankielinen sana tarkoittaa  juuri puhumista, puheen paikkaa.

Illan kohokohta oli Antti Kaikkosen (kesk.) ja Maarit Feldt-Rannan (sd.) ottelu, jossa Antin loistelias veto pakotti Maaritin survaisemaan sanan säilällä edellistä puhujaa.

”Kepun katakombeista löytyy useita arvoesineitä: Urho Kekkosen haamu, Anneli Jäätteenmäen faksi ja MattiVanhasen lautakasa, ja nyt tämä tuhoon tuomittu suunnitelma…”

Isku ei ollut puhdas, mutta taitava ja tyrmäävä. Kaikkonen otti sen vastaan kuin mies. Toisissa oloissa tahditon hyökkäys todettiin retoriikan saralla mestarilliseksi suoritukseksi.

Myös Ben Zyskowiczin hätääntynyt kuulutus herätti monenlaisia pilapuheita: ”Sinä nuori nainen, jolle äsken annoin kaikki tavarani, voitko tuoda ne minulle tänne!”

150416 maarit ja timoYleisöä oli saapunut Sanomatalon aulaan ilahduttavasti. Sitä olisi toki voinut vähän aktivoidakin, vaikka äänestämään oma suosikkinsa jatkoon ohi tuomareiden, Reetta Rädyn ja Unto Hämäläisen, valintojen.

Mallikkaat juontajat, Marko Junkkari ja J-P Raeste olisivat kaivanneet studio-ohjaajan luotsaamaan esitystä. Itse en olisi saanut Ylessä yhtään suoraa lähetystä käyntiin, jos ammattilaiset eivät olisi huolehtineet vieraita ja tavaroita paikoilleen.

Lähetyksen alkaessa juontajat huomasivat, että kummallakaan ei ole kelloa, jolla mitata kisaajien puheenvuoroa. Työkaverilta häthätää lainattu iPhonekin lukittui tietysti kesken kaiken.

Mitäs noista, homma luisti tyylikkäästi. Ja oli myöhemmässä Ylen vaalikustelussakin monta teknistä kommellusta. Myös puoluejohtajat olisivat saaneet ottaa oppia puhetaitokisan letkeästä, sisarellisesta ja sittenkin myös sisällöllisesti antoisasta otteesta.

Kun homman osasi ottaa hupina, niin päädyin itsekin finaaliin Pilvi Torstin kanssa, joten demariedustus oli vahva. Vain  Zyskowiczin kaltaisesta maestrosta oli meille vastusta.

Ei tietenkään Pilville, joka esitti satuosiossa suvereenisti koskettavan tarinan. Se takasi hänelle jo toisen voiton – ensimmäinen tuli eurovaaleissa 2009.

Pilvin kampanja Helsingissä on erittäin vahva ja ammattitaitoinen, ja olisi taatusti opiksi kenelle tahansa. Innostunut tiimi tekee tarkkaa ja väsymätöntä työtä pitääkseen ehdokkaan etualalla niin mediassa kuin kentälläkin. Jos ei tuolla työllä viedä erinomaista ehdokasta eduskuntaan, niin syön hatullisen viimevuotisia vaalikarkkeja.

Mutta kyllä Zyskowicz on kampanjoinnissaan pitelemättömin. Hänet näkee aamusta iltaan, säällä kuin säällä, kiertämässä kahdeksikkoa keskustan kortteleissa äänestäjiä vaanien.

Sanomatalonkin hän kolusi pärekoreineen joka nurkkaa myöten, niin että myöhästyi itse kisasta. Ja samalla jätti ne kamansa jollekin nuorelle naiselle.

Keskiviikko 15.4.

Vaikka harva ihan mielikseen seisoisi Järvenpään Prisman edessä jakelemassa esitteitä ja tarjoilemassa reppukahvia, homma on paljon mukavampaa kuin miltä se kuulostaa. Edes pahantuuliset ihmiset, jotka pakenevat ehdokasta kuin tartuntatautista, eivät haittaa, tai hekään, joiden mielestä poliitikot ovat tyhmiä, ahneita ja – kuten yksi minulle tosissaan väitti – juutalaisten Nato-salaliiton kätyreitä.

Auttaa kummasti jaksamaan, kun koko ajan saa kokea tuntemattomien ihmisten hyvyyden.

Kun kävin muutama viikko sitten Keravalla Keski-Uudenmaan Nuorten pysäkillä Lauri Ihalaisen kanssa (ks. merkintä 23.3.), paikalla oli myös Atte, 19.

Kuulovammainen Atte opiskelee Järvenpään ammattikoulussa. Hänelle sattui onnettomuus, joka kerrottuna on huvittava, mutta koettuna karmea. Kaverin koira söi hänen kuulolaitteensa.

Atte kerää rahaa uuteen kuulolaitteeseen myymällä hienoja koristelintuja, joita hän muotoilee pellistä taitavasti hitsaten.

harakka 1 harakka 2 harakka 3

 

 

 

 

Yhdestä linnusta tuli vähän erikoinen, ja hän näki siinä harakan luonteen. Koska illanvietostamme oli jäänyt muistijälki, Atte päätti lahjoittaa teoksen minulle.

Ja tuossa se nyt sitten seisoo kirjoituspöydälläni hajanaisten esitteiden ja vaalikynien (ne saapuivat vihdoin!) keskellä, muistuttamassa, miten etuoikeutettua politiikka voikaan olla.

Tuo kuulovammakin on jännä sattumus. Kampanjani hienoimpia hetkiä on ollut se, kun maanantaina julkaisemani viittomakielinen video saavutti yhdessä vuorokaudessa 18 000 katselua. Tätä kirjoittaessani luku on 24 637.

Tiistai 14.4.

On vaalitilaisuuksia, ja vaalitilaisuuksia.

Perinteisiä vaalipaneeleja en kestä enää laisinkaan. Ehdokkaat latelevat ulkomuistista oman puolueensa erinomaisia linjauksia ja nokittelevat toisia epäonnistumisista.

Olen itse niin kilpailuhenkinen, että paneelin jälkeen olen ihan poikki. Yleisöä on yleensä parikymmentä. Heidän sieluistaan on taisteltu ankarasti, mutta onko viisaus lisääntynyt yhtään?

Onneksi on toisenlaisiakin vaalitilaisuuksia.

Myöhään sunnuntai-iltana facebookkailin Kikke Heikkisen kanssa ja haikailin, että olisipa kiva käydä Porvoossa. Kikke taas pahoitteli, että keskiviikosta eteenpäin hän on pois paikkakunnalta.

Jäi siis tiistai.

Kikke ja puolisonsa A.W. Yrjänä innostuivat pystyttäämään tapahtuman olemattomalla varoajalla. Eivätkä he koskaan olisi kuvitelleetkaan järjestävänsä vaalitilaisuutta.

porvoo 150414Mukaan kutsuttiin Jocke Lybeck (vihr.), joka oli edellisenä päivänä synnyttänyt lapsen. Varotoimina paikalle värvättiin kaksi muuta hyvää vihreää kandidaattia, Marketta Mattila ja Tatu Chanth. Viihtyisä kapakkatila, Paahtimon yläkerta, varattiin, ja kuin ihmeen kaupalla paikallislehteenkin ehdittiin saada ilmoitus. (Omien kampanjoitteni salaisuus on, että etevä graafikko tekee työtä 24/7.)

Ja mikä maaginen ilta.

Järjestäjät, ehdokkaat ja yleisö keskustelivat yrittäjyydestä, sosiaaliturvasta ja Suomen ongelmista avoimesti, ilman ennakkoasetelmia, toisiaan kuunnellen ja yhteistä ymmärrystä edistäen. Intoutuen,välillä vähän väitellenkin, mutta yhteyttä etsien.

Vaalityössä ehdokkaalle henkisesti raskainta on koettaa koko ajan suoriutua, toimia oikein, vastata odotuksiin, esiintyä. Tuskin koskaan voi vain sanoa ääneen, mitä ajattelee. Saatikka heittää ilmoille spontaanin idean, johon toinen tarttuu kehitelläkseen, ei nujertaakseen.

Epäilemättä pari lasillista edesauttaa yhteishengen syntymistä.

Ratkaisukeskeisen politiikan aika on tullut. Olen vakuuttunut siitä. Toreilla ja ostareilla kuulee koko ajan kansalaisten suuttumuksen siitä, että ”poliitikot vain riitelevät”.

Riitely on tietenkin politiikan olemus. Mutta tässä ajassa ihmiset eivät ollenkaan näy kaipaavan vastakkainasetteluja ja valtataisteluita, joiksi media politiikan pelkistää.

Alexander Stubbin konsensuskritiikki osuu huonosti tähän henkeen. Ihmettelen myös, jos perussuomalaisten protestihenki kantaa.

Siksi punamulta on suosituin hallituspohja. Ei siksi, että uskottaisiin keskustan ja demareiden tuottavan parhaita, uudistavimpia ratkaisuja Suomen ongelmiin. Vaan siksi, että uskotaan, että pääpuolueet tulevat keskenään toimeen – kykenevät asiallisiin ja rakentaviin keskinäisiin kompromisseihin.

Kansalaiset eivät ole ihan väärillä jäljillä, ajattelen Porvoossa, kun kömmin myöhään illalla linja-autoon. (Vihreät kulkivat tietenkin omilla autoillaan ja ainoastaan demari käyttää joukkoliikennettä.)

Usein ajatellaan, että kompromissi vesittää osapuolten alkuperäiset, hyvät ideat. Mutta jos kaikki ovat neuvottomia – kuten nyt näyttää – avoin ja ennakkoluuloton keskustelu saattaa johtaa lopputuloksiin, jotka ovat paljon lähtökohtia paremmat.

Ratkaisukeskeisen politiikan aika on tullut.

Maanantai 13.4.

Ehdokkaiden kesken syntyy tietty siskous ja veljeys, kun me kaikki jaamme saman sirkuksen ihan joukkueesta riippumatta.

Toreille, ostareille ja asemille tippuu aina uusia esitteidensä jakajia. Jokaista tervehditään iloisesti. Jopa halataan. Toivotetaan jaksamista, ja sarkastisesti ”kohtuullista menestystä”.

Joka kerta otetaan muutamat selfiet, jossa eri puolueiden ehdokkaat hymyilevät satunnaisessa kohtaamisessaan. Ne jaetaan reaaliajassa Facebookiin, enkä oikein tiedä, miksi. Kai siitä jatkuvasta päivittämisestä tulee turvallisempi olo.

Pidän tästä keskinäisestä ystävällisyydestä. Moni sanoo, että ehdokkaiden välinen kunnioitus on korkeammalla kuin koskaan. Ehkä se on omanlaistaan kriisitietoisuutta. Maa on vaikeuksissa, politiikkaan harva haluaa, kohtalo yhdistää.

Useimmille ehdokkaille ei näistä viikoista koidu kuin univelkaa (ja muutakin velkaa), seisoskelua, keskustelua, matkustelua. Ensi maanantaina koittaa paluu entiseen; rästiin jääneet työt, laskut ja ihmissuhteet on hoidettava.

Joidenkin elämä muuttuu. Heillä arkeen laskeutuminen on oikeastaan vain hitaampaa; ehkä ensimmäisen eduskuntavuoden jälkeen he toisinaan ihmettelevät, miksi tätä niin tavoittelivatkaan.

Nykyisten kansanedustajien tunnetiloja näinä päivinä en osaa edes arvailla. Harvoja varmasti valittavia lukuun ottamatta monet näyttävät aika kireiltä. Epäonnistumisen pelko kourii. Joidenkin epätoivosta olen jopa ennustavinani, kuka putoaa eduskunnasta. Se koskettaa.

Sitä kummallisemmalta tuntuu, kun saapuessani Kauniaisten asemalle 07:15 Carl Haglund ei moikkaa reippaasti, vaan katsoo kyräillen, jopa vihamielisesti.

Pakollisia yhteiskuvia otettaessakaan Haglund ei sano mitään, eikä reagoi yritykseeni aloittaa tavanomaista small talkia.

Ajattelen ensin, että kaipa RKP:lle Kauniainen on oma linnoitus, jossa muihin suhtaudutaan tunkeilijoina. Tajuan kuitenkin kohta, että puolustusministerin ajatukset ovat koko ajan toisaalla – siinä uhkaavassa skandaalissa, jonka pohjoismaiden ministereiden yhteiskirjoitus on aiheuttanut. Kai siinä on vaikea keskittyä rupattelemaan vapautuneesti työmatkalaisille, saati veljeilemään muiden ehdokkaiden kanssa.

Haglund väittää pitkin päivää, ettei Venäjän uhkan toteamisessa ole mitään uutta. Kumminkin uutta on se, että pohjoismaiden sotilasyhteistyötä ja Nato-liittolaisuutta perustellaan Venäjän toimilla. Ja tähän Venäjä reagoi, ja Sauli Niinistö.

Vain kaksi päivää aiemmin puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg vakuutti Ylen Ykkösaamussa, ettei Venäjä ole akuutti uhka. Nyt eivät kaikki ole samalla sotilaskartan sivulla.

RKP ei varmaan menetä ääniä Haglundin ohivedon tähden. Stubbkin tukee. Kenties vaaliviikolla halutaankin tehdä eroa haukkojen ja kyyhkyjen välillä – ja punamultapuolueet kuuluvat jälkimmäisiin. Perussuomalaisista en saa yhtään selvää tässäkään asiassa, vaikka he johtavat sekä puolustus- että ulkoasiainvaliokuntaa. Vika on varmaan minussa.

Mutta lopuksi tärkeämpiin asioihin.

Kauniaisten asemalla saan vastauksen eiliselle ihmettelylleni, miksi turvamiehet tuntuvat viihtyvän ministereiden loputtomilla vaalikiertueilla, vaikka luulisi kyllästyttävän. He vaihtavat ministereitä!

Carl Haglundin lähistöllä, aseman seinustalla seisoksii sama mustapomppainen kaveri, jonka olin äskettäin tavannut Antti Rinteen matkassa.

”Meneekö ylitöiksi kampanjapäivinä?” kysyn.

”Menee.”

Sunnuntai 12.4.

Tuusulan demarien 115-vuotisjuhlat Hyrylän Torpalla. Lämminhenkinen vanhan ajan tilaisuus, jossa oma kansanedustaja Merja Kuusisto piti ansiokkaan puheen ja puolueen puheenjohtaja Antti Rinne ”poliittisen tilannekatsauksen”.

Kakkukahvit, musiikkia, Ilkka Heiskasen etevät lausuntanumerot Lauri Viitaa ja Veikko Huovista, ja loppuun ”Käy eespäin, väki voimakas!”

Oskar Merikanto, tuon Työväen marssin säveltäjä, oli varhainen punamultamies. Hänhän sävelsi myös Nälkämaan laulun, Kainuun maakuntalaulun, jota Keskusta on käyttänyt vaalikampanjassaan. Merikanto-hallitukseen kuuluisivat ilmeisesti myös kristillisdemokraatit, sillä säveltäjä toimi vuosikymmenet Johanneksen kirkon urkurina.

Miltähän tilaisuus olisi vaikuttanut ulkopuolisesta? Rupattelen usein Antti Rinteen turvamiesten kanssa, jotka tuntuvat kohtalaisesti viihtyvän ministerin matkassa, vaikka ovat taatusti kuulleet päämiehensä puheet muutamaan kertaan.

Tykkään Rinteen esiintymisestä, vaikka joskus kiemurtelen tuolissani. Voin vain kuvitella Teatterikorkeakoulun puheilmaisun opettajani, suurenmoisen Malla Kuuranteen, syvän epätoivon kesken jäävistä sanoista ja lauseista, ryöpyistä ja tauoista. Mutta tähän aikaan sopii paremmin aito ja tavallinen puhe kuin ylevä retorinen ilmaisu.

Rinteen puhe on keskustelua, se ei ole paperista luettua. Puhuja uskoo asiaansa, innostuu siitä mitä puhuu, tarkoittaa sitä mitä sanoo.

Ja sentään sanoo jotakin. Tänä iltana telkkarista tuli John Fordin elokuva Vaitelias mies. Pääosassa olisi voinut olla Juha Sipilä.

Lauantai 11.4.

Olen aina yhtä huvittunut, kun ehdokkaalla on tarve käännyttää ihmisiä, jotka eivät missään olosuhteissa häntä äänestä. Jos kansalaisen kanta Natosta tai maahanmuutosta on täysin vastakkainen kuin ehdokkaalla, väittelyyn käytetty aika on heitetty hukkaan.

Eihän ehdokas ole velkaa pysähtyvälle kansalaiselle aikaansa ja empatiaansa. Toki hän edustaa puoluettaan, joten ei hän voi haistatellakaan. Silti ei tarvitsisi aina olla niin helkkarin nöyrä. Ääniä ollaan pyytämässä, mutta ei sentään kerjäämässä.

Kaikesta huolimatta keskustelen itse hartaasti Espoon Lippulaivassa nuorenparin kanssa, josta rouva pitää ay-liikettä yhteiskunnan syöpänä ja herra vaatii rahoitusalalle vähemmän sääntelyä. Kun he puolen tunnin päästä poistuvat, en taatusti ole saanut ääniä. Mutta olen ehkä istuttanut epäilyn siemenen.

Toisaalta hekin olivat avoimia eriävälle mielipiteelle. Otimme vastaan toisiltamme uusia näkökohtia. Vaikka en siis hyötynyt, syntyi oli aito kohtaaminen, tai ehkä juuri siksi.

Antti Lindtman puki Kauniaisten paneelissamme sanoiksi havainnon, joka on tosi. Nuoret ihmiset ovat huolissaan vanhustenhoidosta. Vanhat ihmiset ovat huolissaan nuorten työllisyydestä.

Kaikki eivät halua vain itselleen. Kyllä Suomessa yhteisvastuukin elää. Vaalien alla se jää välillä varjoon.

Kirkkonummen Prismassa sama mummo, joka suuttui, kun en luvannut korjata hänen indeksiään, laittoi setelin Upinniemen poikien veteraanikeräyslippaaseen. Suomalainen ymmärtää, että aina on joku, joka tarvitsee enemmän kuin minä.

Olemme solidaarisia, ihan huomaamattamme ja vastoin tahtoammekin.

(Tästä tuli myös vahingossa vastaus Tuija Into-Kornesjön positiivisuushaasteeseen 1/3!)

Perjantai 10.4

Olen ollut aina heikkona Tellervo Koivistoon. Hän on taitava sanankäyttäjä, jonka kirjoja on myyty enemmän kuin puolison teoksia. Hänen satakuntalainen huumorinsa on vaivihkaista ja itseään suotta vähättelevää. Hän esittäytyy puolisona ja kotirouvana, vaikka on ekonomi ja perheen ainut kansanedustaja.

Kun ajattelee sanaa ”presidenttipari”, useimmille kai tulee mieleen Koivistot. Tellervo on presidentin puolisoista vahvimmin kumppani; miehensä kommentoija, täydentäjä, haastajakin.

timo ja tellervoTänä aamuna Lapsimessuilla sain nimikirjoituksen hänen pakinakokoelmaansa Elämän siivellä (1970). Keskustelun aiheena oli lapsuus ja kasvatus. Mukana oli maan äidin lisäksi maan isä, ja Pentti Arajärvi loistikin asiantuntemuksellaan.

Tellervo Koivisto puolusti äitien oikeutta päivähoitoon ja omaan uraan, johon hän ei ollut itse aikanaan osannut tarpeeksi rohkeasti tarttua.

Vaikka on harmi, että hallitus ei saanut jaettua kotihoidon tukea tasaisemmin miesten ja naisten välillä, on onni, ettei vastikkeeksi toteutettu päivähoito-oikeuden rajoitusta.

Se oli epämoraalinen diili, sopimus paholaisen kanssa. Naisten työmarkkina-asemaa ja palkkatasa-arvoa olisi kohennettu kaikkein tarvitsevimpien lasten kustannuksella.Jos lapsi ei pääse päivähoitoon, koska toinen vanhemmista on kotona, varmistetaan, että vaikeimpien kotiolojen lapset syrjäytyvät. Arajärvi huomautti, että maahanmuuttajalapsilta evättäisiin kotoutuminen kieleen, kulttuuriin, kasvatukseen ja kavereihin.

Ja kun lapsiköyhyys on lähes kolminkertaistunut 20 vuodessa, ei tunnu mielekkäältä ehdoin tahdoin syventää lähtökohtien eroja jo lapsilla.

Samaan aikaan, kun rouva Koivisto puhui kasvatuksesta, herra Koivisto oli lempiharrastuksessaan, raitiovaunuajelulla. Aiemmin hänen tapanaan oli vaihdella linjalta toiselle, mutta nykyään 92-vuotias presidentti kulkee mieluummin yhdellä kertaa päätepysäkille ja takaisin.

Presidentti saa kuulemma istua rauhassa omissa mietteissään. Kunnioittava välimatka on myös suomalainen hyve.

Torstai 9.4.

Helsingin Diakonissalaitos tekee äärimmäisen arvokasta työtä kaikkein hauraimpien ihmisten puolesta. HDL vei keskiviikkoaamuna kahdeksan ehdokasta Laitakaupungin luokkaretkelle, neljään kohteeseen. Kävimme narkomaanien korvaushoitoyhteisössä Munkkisaaressa, erityispäiväkeskus Stoori & Sallissa Puotilassa ja nuorten toimintakeskus Vamoksessa Herttoniemessä.

Luokkaretkeläiset Päivi Räsänen, Silvia Modig, Timo Harakka, Laura Räty ja Outi Alanko-Kahiluoto. Kuvan ulkopuolella Hilkka Olkinuora, Anne Berner ja Tom Packalén.
Luokkaretkeläiset Päivi Räsänen, Silvia Modig, Timo Harakka, Laura Räty ja Outi Alanko-Kahiluoto. Kuvan ulkopuolella Hilkka Olkinuora, Anne Berner ja Tom Packalén.

Kaikissa paikoissa tapasimme syrjäytyneitä. Mutta käsitykseni syrjäytymisestä kääntyi ympäri.

Kaikkia toimintoja yhdisti oikeastaan sama perusoivallus. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta sote-koneistossa ei ole. Jokaisella on ihmisarvonsa ja autonomiansa, jokainen tarvitsee luottamusta ja yhteisön tukea. Henkilökunta kunnioittaa asiakkaita, joilla on oikeus vaikuttaa omaan ympäristöönsä ja elämäänsä. Palvelut ovat asiakkaita varten, ketään ei juoksuteta toisille luukuille, ketään ei käännytetä pois.

He ovat syrjäytyneitä. Yksi taistelee huumekoukussa lopun ikänsä. Toinen on asunnoton juoppo. Kolmas on lukkiutunut nuori, jonka koulu on jäänyt kesken.

Päättäjä jakaa ihmiset helposti tuottaviin ja tuottamattomiin, normaaleihin ja poikkeaviin, osallisiin ja osattomiin. Mutta jokainen ihminen on, ainakin joskus, sekä tarvittu että tarvitseva. Kyse on aste-erosta.

Eikä kukaan halua jäädä syrjään.

Syrjäytynyt ei nyhjötä varjossa, piilossa, katuojassa. Hän tarjoaa kahvia poliitikoille ja esittää vaatimuksia. Hän esittelee tekemisiään ylpeänä. Hän kertoo tulevaisuuden tavoitteistaan.

Aamun mittaan huomasin hermostuvani seurueen jäsenten tulosvaatimuksista. Moniko pääsee korvaushoidosta kuiville? tivattiin. Moniko asunnottomista saa asiansa järjestykseen ja menee töihin? Moniko nuori lopettaa harhailunsa ja ryhtyy vihdoin opiskelemaan?

Yhteiskunnan silmin ei voi nähdä yksilön suurimpia merkkihetkiä. Kun kaikki aika ei kulu heroiinin järjestelyyn, vaan aamulääkkeen jälkeen on koko päivä käytettävissä omaan elämään. Kun itsetunto kohenee tukanleikkuun jälkeen puhtaissa vaatteissa. Kun uskaltaa tavata muita nuoria ja tulee hyväksytyksi. Kun joku kuuntelee, kun voi osallistua, kun alkaa suunnitella tulevaa.

Se on niin arvokasta, että sen arvoa ei voi laskea. Eikä pidä.

Mainitsin neljä paikkaa, mutta kerroin kolmesta. Suomalaisesta syrjäytyneestä kuitenkin halutaan pitää huolta, vaikka hän olisi täysin itse vastuussa vastoinkäymisistään. Muukalaisesta, joka ei ole älynnyt syntyä Suomeen, ei välitetä, vaikka hän olisi kohtaloonsa täysin syytön.

Neljäs kohteemme oli näet romanien päiväkeskus Sörnäisissä, kerjäläisten valtakunta. Diakonissalaitos antaa heille sen, mikä sallitaan. Suihkun, kahvin, tilan. Yöksi heidät on jätettävä heitteille.

Meidät kuljetettiin myös paikkaan, jota hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisena häpeän.

Näimme ahtaat komerot, joissa vapaaehtoiset lääkärit ja hoitajat ottavat vastaan ulkomaalaiset, turvattomat sairaat. Varusteita ja välineitä ei juuri ole. Tutkimuksia ei voi tehdä.

Romanialaiset ja bulgarialaiset eivät tarkkaan ottaen ole paperittomia, eikä eduskunnassa häpeällisesti kaadettu laki alkeellisesta terveydenhuollosta edes koskisi heitä. Helsingin kaupunki suo sentään peruspalvelun lapsille ja raskaana oleville naisille. Ainakin periaatteessa.

Näissä vaaleissa äänestetään siitäkin, tuleeko sellainen hallitus, joka ajaa valmiin lain ensi toimekseen eduskunnassa läpi ja sitoutuu ohjelmassaan parantamaan sitä vastaamaan vähimmäistä ihmisarvoa ja YK:n peruskirjaa.

Istuimme päiväkeskuksessa ja kuuntelimme kerjäläisnaisen kertomusta, kuinka hän lähettää 10–15 euron päivätulonsa kotiin kolmen lapsensa kouluttamiseen. Jokainen euro, jonka hän tuhlaa omaan ruokaansa, on perheen tulevaisuudesta pois.

Oli romanien kansallispäivä. Helsingissä liputettiin. En tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Tai tiesin kyllä.

Keskiviikko 8.4.

Helsingin Diakonissalaitos järjesti tänä aamuna usean puolueen ehdokkaille Luokkaretken, jolla saimme kosketuksen kaikkein vähäosaisimpien maailmaan. Todella hieno, samalla raskas, mutta myös yllättäen toivoa herättävä kokemus.

En kerta kaikkiaan pysty purkamaan ajatuksiani ja tuntemuksiani narkomaanien, syrjäytyneiden vanhusten, romanikerjäläisten ja haparoivien nuorten tilanteesta näin välittömästi. Teen sen huomenna.

Sitä ennen vähän rihkamaa.

Luokkaretken osallistujista Hilkka Olkinuora (rkp) antoi hienoissa pusseissa jotain siemeniä, kuten monet ehdokkaat kevään kunniaksi ovat keksineet. Demarinaiset järjestävät kaikissa vaaleissa kunnon talkoot, joilla siemeniä pussitetaan siskoille vaalikentille. Siementen jakoa ei oikein miehille sallita.

Ehdokkaiden jakotavara on haluttua – nenäliinaa, kännykänpyyhkimiä, ostoskärrypoletteja, tulitikkuaskeja…

Jotkut rouvat rähjäävät närkästyksissään, jos eivät saa teltalta mitään pikkukamaa. Niin vankka hyvinvointivaltio ei Suomi ole, etteikö ilmainen rihkama himottaisi. Rohmutaan kourallisittain avaimenperiä ja kondomeja.

Laura Räty (kok.) tuhahti, että jakotavara on turhaa ja tuhlausta. Hän ei ole koskaan sellaista tarvinnut, luontoa kuormittavaa krääsää.

Komppasin tietysti innokkaasti, sillä itsellänikään ei ole mitään kampanjatuotteita. Päätimme julistautua krääsättömiksi ehdokkaiksi ja haastaa toisetkin (hashtag: #krääsätönkevät).

En tosin tunnustanut, ettei syynä ole ylevä ekologinen asenne, vaan vain ajan ja mielikuvituksen puute. Lyhyessä kampanjassa on ollut ja on niin paljon kirittävää, että hyvä kun ehtii tehdä esitteen ja öisin väsätä verkkosisältöä, joka toisten sivuilla on komeillut jo lokakuusta lähtien.

Todellisuudessa kärsin krääsäkateudesta. Se on läheistä sukua asuntoautokateudelle, jota koen, kun näen toisten ehdokkaiden valtavat mobiilimainokset.

Voin toki järkeistää, että suhtaudun kansanedustajan toimeen niin vakavasti, että en satsaa resursseja tällaisiin epäolennaisuuksiin. Mutta se on vähän samaa kuin tiedostavien nuorten turkistenvastaisuus. Se olisi vakuutttavampaa, jos punkkarilla tosiaan olisi taskussaan kymppitonni, jonka päättää käyttää muuhun kuin minkinmurhaan.

En siis vain ollut keksinyt, mitä jakaa. Kunnes oivalsin. Pieniä lyijykyniä, mallia Ikea. Siihen iskulauseeni ”Ajattele”, joka lienee myös vaalien jälkeen hyödyllinen kehotus.

Eikä niitä tarvitse edes tilata Bulgariasta tai Burkina Fasosta, vaan turkulainen tehdas tuottaa 8,5 –senttisiä puisia kynännysiä.

Ja mikä parasta: eihän se ole rihkamaa! Se on aidosti tarpeellinen… noh, tavallaan.

Ristiriitani on sama kuin vihreillä: on pakko tehdä kuten muutkin, mutta jotenkin silleen kestävästi. Heidän kamansa on usein väkerretty puusta tai paperimassasta, mieluiten omin käsin. Ekologinen kuorma ei ole suuri, mutta silti: ei sitä kukaan tarvitse mihinkään, se on silkkaa markkinointia, se tyydyttää vain vaalitelttaturistien kyltymätöntä kamannälkää.

Olisi hienoa, jos jokin galleria tai museo kokoaisi näyttelyn vaalien jälkeen ehdokkaiden kellareihin jääneistä jakotavaroista. Satoihin vitriineihin kertyisi ihmeellinen kokoelma numerosarjoin varustettua pikkusälää.

Muutaman vuosikymmenen jälkeen Demokratian Museon vieraat saisivat ihmetellä erään eksoottisen sivilisaation salaperäisiä talismaneja, joiden oletetut taikavoimat suojelivat kantajaansa jopa kestävyysvajeelta.

Tiistai 7.4.

Tänään kohtasin Nurmijärven Rajamäessä ammoisen luokkatoverini, joka halusi jakaa laatikollisen esitteitä lenkkipolullaan. Toinen nippu meni Facebook-tutulle, joka oli saanut samanlaisen herätyksen.

Korsossa, kun olin vasta matkalla parkkipaikalta vaalimökille, muuan rouva otti mielijohteesta yhden sijaan sata. ”Ne menevät tuossa kotimatkalla.”

Nämä satunnaiset auttajat pelastavat jokaisen ehdokkaan päivän, ja antavat uskoa demokratiaan. Ja miten kaukana tämä kaikki onkaan siitä, miten me mediassa (uskallan vielä puhua toimittajana) käsittelemme vaaleja.

Joskus 30 vuotta sitten näkemykselliset tutkijat – mm. Markku Koski ja Jukka Kanerva – havaitsivat, että politiikka on myös julkisuuspeliä ja imagonrakennusta. Kun tämä hahmotus valui hitaasti läpi toimittajakunnan, vakuutuimme, että politiikka on vain julkisuuspeliä ja imagonrakennusta.

Kun vielä on tutustuttu suuren rahan vaalikoneistoihin Yhdysvalloissa (sekä tositilanteissa että West Wing –tv-sarjassa) ja paljastettu vaalirahoituksen hämäryyksiä, toimittajat raportoivat suomalaisetkin kampanjat todellista hohdokkaampina. Viestintä-ammattilaisten armeijat hiovat kuukausikaupalla palavereissaan viestintästrategioita, joihin valjastetaan valtavat mainospanostukset ja kampanjajoukkojen organisoitu kenttätyö…

Todellisuus on vähän toinen. Puolueissa jokaisella on varma käsitys, millä vaalit voitetaan, mutta ikävä kyllä jokainen käsitys poikkeaa toisestaan. Kun joku linja saadaan päätettyä, puolet vastustaa ja puolet valittaa.

Ja aina joku karirajamäki sitten tuhoaa johdonmukaisesti viestityn suvaitsevaisuuden sanoman.

Oikeasti vaalit tehdään amatöörivoimin. Silkasta rakkaudesta, sillä amateur tarkoittaa rakastajaa.

Hämmästyn yhtä mittaa, miten tuhannet ja tuhannet ihmiset jaksavat oman työn ohessa, talkoilla ja harrastuksekseen osallistua epäkiitolliseen toimintaan, joka leimaa tekijänsä ja pilaa perhe-elämää.

Näitäkin vaaleja selostaa satamäärin journalisteja. ”Kokoomus vastaa SDP:n vetoon… persut vetoavat keskustan äänestäjiin… vihreät pyrkivät profiloitumaan…”

Kukaan ei ole hoksannut niinkin radikaalia juttuideaa, että seuraisi ehdokkaita sateenpieksämältä soppatykiltä toiselle, tai kuvaisi vaalimökkien vapaaehtoisten työtä. Tai esittelisi kirkassilmäiset ensikertalaiset, jotka tutun ehdokkaan tai itselle elintärkeän teeman takia ovat siirtäneet vuosilomansa kesäisestä Kreikan saaristosta lähiöostareiden takatalveen.

Sankaritarinoita.

 

Perjantai 3.4. – maanantai 6.4.

Tunnollinen suomalainen duunari sairastaa viikonloppuisin ja lomalla. Myös ehdokas viettää pääsiäistä sängyssä flunssan kourissa.

Onneksi sentään tyttären 2-vuotissynttärit saatiin toteutettua ennen kuin kurkkukipu esti onnittelulaulut ja aivastussarjat kävivät täysin hallitsemattomiksi.

Sopivasti torstaina tv-uutiset kertoi, että suomalaisilla on sairauspäiviä toiseksi eniten maailmassa. Viimeisten 10 vuoden aikana sairauslomat ovat tosin selvästi vähentyneet.

Jutussa haastateltiin EK:n fiksua ylilääkäriä Jan Schugkia, jonka kanssa olen saanut monissa yhteyksissä pohtia asiaa. Työhyvinvoinnilla on valtava kansantaloudellinenkin merkitys.

Osa sairastamisesta on tarpeetonta. Toki saikkua otetaan aiheettomasti silloin, kun olisi ihan työkykyinen. Suurempi ongelma on, että työntekijä ajetaan sairauslomalle – kuormittamalla, stressaamalla, kiusaamalla tai jopa syrjäyttämisen tarkoituksessa.

Täytyy puuttua tarpeettoman sairastamisen syihin.

Sairauspäivien määrällä ja kestolla on suora yhteys ennenaikaiseen eläköitymiseen. Työpaikoilta, joista ollaan paljon pois, myös jäädään aikaisin pois.

Jos työntekijä jää 30 vuoden jälkeen mielenterveyssyistä sairauslomille ja lopulta ennenaikaiselle eläkkeelle, jokainen ymmärtää, mitä on tapahtunut. Nämä inhimilliset ja yhteiskunnalliset tragediat täytyy estää.

Fiksut firmat, kuten Lassila&Tikanoja, ovat vähentäneet sairauslomia ja pidentäneet työuria niin, ett suuri osa liiketuloksesta saadaan aikaan terveyssäästöillä. Berner sai ikäohjelmallaan huikeita tuloksia parissa vuodessa: eläkkeellejäämisikä nousi peräti viisi vuotta.

Nykyinen yritysten omavastuu työkyvyttömyyseläkkeistä ei selvästikään kannusta panostamaan tarpeeksi työurien pidentämisen. Jos yhtiö ei ymmärrä, miten terveyssäästöt tuovat viivan alle selvää voittoa, älykkyyteen on vaikea pakottaa.

Kestävyysvaje ratkaistaan työpaikoilla.

Täytyy kysyä Jan Schugkilta, mitä houkuttimia – ja rangaistuksia – kannattaisi ottaa käyttöön. Kuhan tästä tokenen.

Torstai 2.4.

Päiväkirja sisältää tuotesijoittelua

Päiväkirjani (28.3.) oli osunut Antti Lindtmanin silmiin ja niinpä hän lahjoitti omakätisesti Koivukylässä kaipaamani Hot Spot –lämpöpussin.

Ihmeellinen tuote. Kun muovikääreen avaa, sisällä oleva pehmopussi lämpenee itsestään muutamassa minuutissa ja lämmittää kättelevän ehdokkaan kohmettuvia sormia peräti kuusi tuntia.

Se on tietenkin ruotsalainen. Siis teetetty pilahintaan jossain Kaukoidässä ruotsalaiselle HBB-firmalle, joka jakelee tarkkaan rajattua tuotevalikoimaansa ruotsalaisille, kansainvälisille myymäläketjuille.

Eli: kun me demarit paasaamme äänestäjille lämpöpusseja taskussa puristellen, meidän ei pitäisi puhua pelkästään paperiteollisuuden pelastamisesta, vaan ajatella – lämmöllä – Ruotsin suuria kuluttajabrändejä, Clas Ohlsonia, Biltemaa, Ikeaa ja H&Mää.

Suomen vienti pohjautuu investointihyödykkeisiin eli koneisiin, moottoreihin ja härveleihin. Kun Eurooppaan iskee kysyntälama, yritykset eivät uskalla investoida, eivätkä tilaa suomalaiskoneita. Eivät tilaa, vaikka ne olisivat maailman parhaita. Eivät tilaa, vaikka työväen palkat puolitettaisiin ja maksettaisiin Afrikan Tähti –rahana – sillä Suomen yksipuolinen vienti on suhdanteille altis.

Sen sijaan eurooppalainen opiskelija sisustaa kämppänsä Ikean huokeilla huonekaluilla, oli lama tai ei. Hän ostaa edullisen takin Henkka-Maukasta, koska ulkona on suhdanteista piittaamatta talvi.

Nokia oli iso juttu siksi, että kerrankin suomalainen tuote, palvelu ja jakelu puhutteli suoraan kuluttajaa kautta maailman. On tietty tärkeää, että teknologista taitoa on siirretty uusiin yrityksiin. Mutta onko muotoilusta, myynnistä, markkinoinnista ja palvelusta jäänyt jäljelle osaamista, jonka päälle voi rakentaa uutta kuluttajaliiketoimintaa?

Tätä mietiskelen vaaliteltoilla, kun toisessa taskussa käsi puristelee kiinalais-ruotsalaista lämpöpussia ja toisessa taskussa vanhaa Lumiaa.

Keskiviikko 1.4.

Aprillipäivä on ehdokkaalle hyvä päivä tehdä lupauksia. Kuulen tämän heiton Vantaan Koivukylässä SDP:n vaalimökin avajaisissa muutamankin kerran.

Suhtautumisemme vaalilupauksiin on kiinnostavan ristiriitainen. Toisaalta kansalainen katsoo oikeudekseen, että ehdokas lupaa ajaa juuri hänen asiaansa. Toisaalta hän pitää moista lupailua halveksuttavana.

Ehdokas saa siis kuulla kunniansa, lupasi tai ei, mutta kuningas kansalainen ei itse katso peiliin. Ilmeisesti muut lupaukset ovat vääriä, paitsi juuri minun tarvitsemani. Vähän sama juttu kuin liikenteessä: 99 % autoilijoista kannattaa joukkoliikennettä – muille.

Puolueet eivät tosin paljon lupaile kurjuutta kummempaa. Poikkeus on perussuomalaiset, jotka poistaisivat autoveron ja pienimmät tuloverot kokonaan. Useiden miljardien menonlisäykset katettaisiin supistamalla kehitysapua ja puoluetukea. Äänestäjien laskutaidottomuuteen luotetaan.

Ei pidä käsittää väärin: minusta reteä lupailu on ihan virkistävää. Vaikka tiukkapipot pitävät sitä vastuuttomana, se kumminkin antaa politiikasta vähän innostavamman kuvan: erilaisia valintoja voidaan tehdä, pelivaraa ja mahdollisuuksia on. Aina pitää olla.

Juha Sipilä on nyt samassa tilanteessa kuin Paavo Lipponen tasan 20 vuotta aiemmin. Vaalivoitto on niin varma, että pitää pikemmin jarruttaa lupauksia kuin luvata mahdottomia. Kun katse on jo tulevan hallituksen haasteissa, madalletaan odotuksia, jotta voi onnistua itse määrittelemissään tavoitteissa.

Keskustalla on jopa varaa menettää pari paikkaa sen kustannuksella, että pääministeri Sipilän taival tasoittuu. SDP julkaisi 1995 leikkauslistoja juuri ennen vaaleja ja vakuutti, että mikään ei muutu, vaikka valta vaihtuu.

Joku pitää tätä vastuullisena, toinen vaihtoehdottomana. Molemmat ovat oikeassa.

Tiistai 31.3.

Kaikennähneen viisikymppisenkin elämään tulee vielä sykähdyttäviä Eka Kerta -tilanteita. Sellaisen koin reilu viikko sitten Espoon Barona-hallissa, kun tv-mainokseni rävähti valtavaan näyttökuutioon kesken jääkiekko-ottelun. Harmi, että Bluesin pelit loppuivat lyhyeen ja niin muodoin myös nämä Hollywood-hetket.

Some ja verkko ovat muuttaneet vaalimainontaa, ja pitkälti myös vaalikamppailun. Elina Grundström kirjoitti aiheesta aamun Hesariin näkemyksellisesti (kuten aina). Mutta tässäkin voi  olla näköharhaa; tietyn ikäisten kaupunkilaisten keskinäinen kupla.

Äänestävistä enemmistö on yli 60-vuotiaita. Vaikka moni onkin aktiivinen varsinkin Facebookissa, he eivät vietä aikaansa digimaailmassa. Siksi lehtimainokset ovat yhä tärkeitä ainakin minun kampanjassani, ja nyt ensimmäistä kertaa tv-mainos. Kun tulee myöhään mukaan, ei ehdi tavoittaa ihmisiä paitsi olohuoneissa.

Olen sitä paitsi aika ylpeä itse kirjoittamastani tv-spotista. Vaalimainonta tahtoo olla sitä kaikkein kotikutoisinta, jopa noloa. Rohkenen olla sitä mieltä, että oma mainokseni erottuu edukseen.

Maanantai 30.3.

Kirjoitan jälkikäteen Harakanpesässä pitämäni pikku puheenvuoron. Sain inspiraation aiemmin Korossa, kun muuan lehtimies päivitteli kokemuksiaan Stubbista. Hänen mukaansa puoluetilaisuuksissakin pääministeri keskittyy poseeraamaan valokuvissa, eikä häneltä ole kuultu montaa sanaa politiikan sisällöistä. Varsinkaan taloudesta.

Stubbia on tietysti parjattu täysin asiattomasti. Mutta kaiken takana on kenties kuitenkin Stubbin oma väärintulkinta roolistaan. Poliittinen johtaja ei ole rokkitähti.

Varsinainen asiani on kuitenkin, että kokoomus on tärvellyt oman uskottavuutensa talouspuolueena. Jos ensin esittää leikkauslistan, ja sitten kun VM vaatii suurempaa sopeutusta, heti kuuliaisesti ja kyselemättä nostaa oman tarjouksensa virkamiesten tasolle, osoittaako se vähääkään omaa ajattelua ja analyysiä?

Talouspolitiikastakin tulee imagopolitiikkaa, kun luotetaan VM:n asiantuntijoiden mediassa nauttimaa kiistatonta kunnioitusta. Hehän tulevat aina ennen vaaleja esittämään kantansa, joka kaappaa sitten täysin julkisuuden ilmatilan.

Tällä kertaa käsikirjoitus menikin toisin. Kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta ampui VM:n luvut alas, ja sai jopa tukea. Professori Matti Tuomala esitti yhtä murhaavaa kritiikkiä. Pankkiekonomisteista ainakin Roger Wessman (ex-Nordea) ja veteraani Lauri Uotila (Sampo/Danske) kannattivat näkyvästi elvytystä.

Ensimmäistä kertaa käynnissä onkin aito talouspoliittinen keskustelu. Kenties Euroopan pitkä lama – modernin taloushistorian pisin – on vihdoin auttanut ymmärtämään, että kiristyslinja ei ehkä sittenkään ole ainoa vaihtoehto.

Sunnuntai 29.3.

Ensimmäinen supersunnuntai Uudellamaalla: Korsossa käyvät peräkkäin Alexander Stubb ja Timo Soini. Soini on kuulemma sanonut, että vien häneltä ääniä Espoossa, mikä ensi kuulemalta tuntui oudolta. Mutta ehkä jokunen demari, joka viimeksi hairahtui, löytää minusta sopivan ehdokkaan, saa nähdä.

Toiveeni toteutuu vihdoin: pidämme tilaisuuden Harakanpesässä. Edellisenä sunnuntaina, kun kävin tervehtimässä Leppävaaran legendaa Kalle Koivusta (82 v), muistin että vieressähän on nimikkoravintolani. Kurkkasin sisään, vaikutti mukavalta paikalta. Jättiscreeniltä Mestarien liigaa, reiluja ruoka-annoksia, ja monta eri huonetilaa, niin kuin oikeissa brittien pubeissa.

Tuulikki todistaa teoriani ehdokkaan eväshuollosta: ennen kuin kiiruhdan Vihdin Nummelaan, hän pakkaa mukaani ylijääneet katkarapuvoileivät.

Lauantai 28.3.

Vantaan Myyrmäki, Espoon Iso Omena ja Karakallion tori. Kylmää ja tuulista. En vieläkään osaa ehdokaspukeutumista, pitkät kalsarit unohtuivat. Paksun villapaidan ja tuplasukkien ansiosta pystyn kyllä juttelemaan ihmisten kanssa pari tuntia jäätymättä.

Viime kevään ensimmäisissä toritilaisuuksissa hampaani löivät loukkua niin, että kuulijan huomio ja huoli keskittyi enemmän ehdokkaan terveyteen kuin sanomaan. Antti Lindtman antoi kourallisen jotain lämpöpalloja, joita kuulemma saa Biltemasta. Pitäisi kysyä, mitä ne ovatkaan, ja hankkia.

Kun Antti saapuu sateen pieksämään Karakallioon asuntoautollaan, hän on valkoisessa nimikkountuvatakissaan taas kadehdittavan säänkestävä. Tämä on vain yksi syy, miksi ajattelen, että hänessä on valtiomiesainesta.

Unohdan silti kysyä, mitä ne pallukat olivatkaan.

Perjantai 27.3.

Tutustuin maahanmuuttajien toimintaan  Espoon keskuksessa. Kaupunginvaltuutettu Ali Abdirahman isännöi tapaamista monikulttuuritilassa. Paikka on varmasti tarpeellinen, se oli täynnä väkeä. Vanhat herrat seurustelivat pöydissä, muutama nuorempi käytteli tietokonetta, biljardipöytä oli ahkerassa käytössä.

Tapaan nuoren Ahmedin, joka on aloittanut juuri opinnot ammattikorkeakoulussa. Hän on asunut vasta viisi vuotta Suomessa, mutta puhuu kieltä uskomattoman hyvin. Aikaisempi havaintoni vahvistuu. Maahanmuuttajat eivät uhriudu, vaan korostavat, että pärjääminen on omasta asenteesta kiinni. He eivät syyttelee yhteiskuntaa tai viranomaisia vaikeasta työllistymisestä – vaikka minun mielestäni aihettakin olisi. Ruotsissa osataan kotouttaminen paljon paremmin. Vaikka maahanmuuttajia on satoja tuhansia enemmän kuin meillä, työllisyysaste on kokonaisuudessaan korkeampi kuin Suomessa. Pitäisikö vihdoin selvittää, miten Ruotsi menestyy maahanmuuttajien työllistämisessä?

Abdihakim Osman (”Leijona”) esittelee Iftin-urheiluseuran toimintaa. Jäseniä on 600, aktiiveja noin puolet. Pääroolissa ovat lukuisat jalkapallojoukkueet. Kuulin ilokseni, että naiset pelaavat myös koripalloa, kuningatarlajia.

Suomessa on sadan vuoden perinteet työväenyhdistyksistä, joihin varmaan kaikkiin perustettiin oitis voimistelu- ja urheiluseura. Iftinissa sama yhteisöllisyyden periaate toimii toisin päin. Urheilu on pienin yhteinen nimittäjä, jonka kokoamat nuoret voivat sitten laajentaa toimintaa.

Kerhotiloissa on keskiviikkoiltaisin läksypiiri, jossa vapaaehtoiset opettajat auttavat maahanmuuttajalapsia tehtävissä. Vanhemmat toivoisivat toistakin läksyiltaa viikkoon.

Ihan niin kuin jälleenrakentajasukupolven vanhemmat, maahanmuuttaja-äidit ja –isät suhtautuvat erittäin kunnianhimoisesti jälkikasvunsa koulunkäyntiin. Jos itse ei ole saanut täysin toiveittensa mukaista elämää ja uraa, omille lapsilleen haluaa parhaat lähtökohdat.

Torstai 26.3.

Vaalikone valvotti taas aamuneljään. Pahinta on, kun erehtyy aloittamaan iltamyöhään, kun tyttäret on saatu vihdoin nukkuman, ja sitten vaaditaan tekemään koko sarja yhdellä istumalla. Epäuskoinen ehdokas katsoo kysymysten lukumäärän: 40! Ja sitten laajuuden: miten suomalainen sosiaaliturva pitäisi rahoittaa?

Eikä väsymyksissä tehtyjä virheitä saa korjattua. – jos onkin epähuomiossa ollut täysin samaa eikä täysin eri mieltä siitä, että hyvinvointivaltio pitää lopettaa aitan takana. Täytyy vain toivoa, että kukaan äänestäjä ei huomaa, että olen tullut liittäneeksi Suomen Krimiin.

Tähän asti kummallisin vaalikonekysymys oli Iltalehden: ”Kummat ovat älykkäämpiä, kissat vai koirat?” Vastasin kerrankin rehellisesti: en tiedä.

Näitä hupikysymyksiä oli melko liuta. Siksi yllättävämpi olikin MTV3:n tivaus kesken täysin asiallisen Nato-Sote-Tupo –kysymyssarjan: ”Uskotko, että maapallon ulkopuolella on älyllistä elämä ?”

Siihenkin vastasin vaihteeksi rehellisesti.

Sanoin, että joskus on vaikea uskoa, että maapallon pinnalla on älyllistä elämää.

Keskiviikko 25.3.

Ruokailu on ehdokkaan suuri haaste. Varsinkin, jos sattuu olemaan kuin minä, ei muista syödä. Espoon Puistokartanossa ahmin varmaan kolme piiraspalaa kerralla paikallisten ehdokkaiden yhteistilaisuudessa. Mitä yleisö ajattelee? Aina ei edes ehdokas voi miettiä, miltä muista näyttää tai kuulostaa.

Olen ollut havaitsevinani, että kun kampanjaa vetää mies, ruokailu unohtuu. Markku on valtavan aikaansaapa, vetää väkeä mukaan kuin magneetti ja säteilee hyvää tuulta, mutta ei hän tule ajatelleeksi ehdokkaan nälkätilannetta.

Muistelen haikeana Jyväskylän Seijaa ja Salmea, jotka ensi kertaa eurovaaliehdokkaansa tavatessaan kysyivät ensimmäisenä, onko syöty. Aina eväät mukana. Ja aina aikataulussa ruokatauko. Närhen Merja varasi joka tilanteeseen vähintään kolmioleivän.

Sukupuolen mukaan ei saisi tehdä yleistyksiä, mutta oman kokemukseni mukaan ehdokkaan verensokeri on naisten varassa.

Tiistai 24.3.

Ruotsin pääministeri, demaripomo Stefan Löfven on tullut Porvooseen kirittämään demareita vaalityössä. Tunnelma Hamarin työväentalolla on kotoinen, kotikutoinen. Ja kerrankin tiivis. Tupa on turvoksissa.

Löfven vaikuttaa huumorintajuiselta kaverilta. Kun Löfven, Antti Rinne ja Anette Karlsson alkavat koputuskampanjan Gammelbackassa, avaajat joutuvat salamavalojen räiskeeseen. ”Ruotsissakin taisin pikemmin karkottaa äänestäjät”, Löfven sanoo.

Kun esittäydyn, hän neuvoo, että vaalikentillä kannattaa olla oma itsensä. Kaikkia ei tarvitse miellyttää. Ihan totta. Sitä olen ihmetellyt usein itekin. Ehdokkaan äänenjano on niin kova, että hän yrittää puhua tasa-arvoisen avioliiton kiivaan vastustajan puolelleen – vaikka hänen kannattaisi säästää aikaa ja todeta, että yhden prosentin kannatuskin on kova tulos. 99 % saa vaikka sylkeä päälle.

Kun esittäydyn, hän kysäisee, millä sijalla olen vaalilistalla. Muistutan, että Suomessa on toinen systeemi: ”I Finland litar vi på kandidatens strålande personlighet.”

Maanantai 23.3.

Lauri Ihalainen on kyllä ilmiömäinen, totean Keravalla. Hän saa nuoret ja vanhat sulamaan aivan ainutlaatuisella tavalla, johon yhdistyvät virallisuus, vakavuus, välittömyys, innostus ja itseironiakin.

Keski-Uudenmaan Nuorten Pysäkki on hieno hanke, matalan kynnyksen paikka, jonne nuori voi tulla purkamaan ongelmiaan ajalla tai ajatta, tai tulla ongelmittakin. Ja kehut myös Eero Lehdelle (kok.), joka on antanut omistamansa tilat – mitäpä hän ei omistaisi – ymmärtääkseni käytännössä ilmaiseksi.

Kerrankin nuoret saavat itse puhua: kesätöiden saamisen vaikeudesta, nuorisotakuun teoriasta ja käytännöstä, ensimmäisen oman asunnon merkityksestä. Virkamiesten ja järjestöihmisten yhteistoiminnasta saa kuvan, että Keravalla ei nuoren ole helppo tipahtaa suojaverkon reiästä. Sopivan kokoinen kaupunki, jonne ei ihan huku.

Lauri kyselee ja kommentoi, jaksaa vielä iltamyöhään olla innostunut. Tiedän, että päivä on alkanut ennen kuutta. Mutta jos työ on kutsumus, niin se kantaa.

Lopuksi meille esitellään pysäkin eksoottiset eläimet. Käärmeitä on kaksi, ja lisko. Se ei ole iguaani, vaan pienempää sorttia, en enää muista lajia. Kun se pääsee syliin, se ei halua enää päästää irti. Lauri silittää käsittääkseni ensimmäistä kertaa elämässään trooppista liskoa. Se tuntuu karhealta kuin männynkäpy.

 

.