Onko Suomella varaa kokoomukseen?

By on 10.6.2018

Luultavasti Sauli Niinistön ansiosta kokoomuksella on maine tiukkana talouspuolueena. Kun Niinistö oli valtiovarainministerinä 1990-luvun lopun nousukaudella, Suomi lyhensi lainojaan ihan Keynesin oppien mukaan. (Saman toisti 2000-luvun puolella Eero Heinäluoma, mutta ei saanut vastaavaa ihailua.)

Onko tälle maineelle katetta? Onko syytä antaa kokoomukselle valtiovarainministerin paikka?

Katainen: taantuman syventäjä

Jyrki Kataisen kaudella 2007-2014, ensin valtiovarainministerinä ja sitten pääministerinä, Suomen julkinen velka kasvoi 47 miljardia euroa eli rapiat 75 prosenttia ja yli Maastrichtin sopimuksen velkarajan.

Kokoomus palasi hallitukseen ja Katainen ministeriksi luvattuaan ”Sari Sairaanhoitajalle” palkankorotukset, jotka osoittautuivat kohtalokkaiksi juuri finanssikriisin aikaan 2007. Saman vuoden lokakuussa, Lehman Brothersin kaaduttua ja pörssiromahduksen jälkeen Katainen ennakoi taloustaantuman laskevan Suomen kasvuluvut ”yhden ja kahden prosentin väliin”. Kun hän poistui Brysseliin seitsemän vuotta myöhemmin, haikailtiin vielä vuoden 2007 bkt-tasoa.

Kataisen kaudella Suomen julkinen velka kasvoi 75 prosenttia.

Kansainvälisen taantuman aiheuttama romahdus ei tietenkään ollut kokoomuksen syytä. Kokoomus ja Sdp pahensivat tilannetta six-packin hallitussopimuksella, jossa sitouduttiin uusiin leikkauksiin 2013, jos kasvu ei olisi kahdessa vuodessa lähtisi lentoon.

Prosykliset lisäleikkaukset pitkittivät lamaa, josta tuli syvempi ja sitkeämpi kuin muissa EU-maissa, ja bruttokansantuotteen laskulla mitattuna pahempi kuin 1990-luvun alun lama. Kataisen linja ei tokikaan poikennut muun Euroopan oikeistoliberaalista kuritaloudesta, jossa yksityisen sektorin aiheuttama valtioiden velkaantuminen selitettiin liiallisten sosiaalietuuksien aiheuttamaksi. Tämä tekaistu moraalinen pahennus edellytti kovia julkisten menojen leikkauksia juuri väärässä suhdannevaiheessa.

Vielä kohtalokkaampi oli kuitenkin Kataisen päätös hyväksyä Kreikan tukiohjelma ilman sijoittajavastuuta, joka olisi pakottanut ennen kaikkea Saksan ja Ranskan pankit kantamaan ainakin osan uhkapelinsä riskeistä itse. Moitteettoman pankkisektorin Suomi kustansi osaltaan myös Britannian finanssipelurien tappiot – EMU:n ulkopuoliselta maalta ei vaadittu mitään vastuuta omista rahalaitoksistaan. Velkakriisi pitkittyi, pankit jäivät kuralle.

Seuraavassa hallituksessa linjaus kaatui SDP:n valtiovarainministerin syliin. Vaikka Jutta Urpilainen kuinka tekeytyi ”Täti Tiukaksi” – samalla vieroittaen vasemmistoa – hän joutui populistien maalitauluksi. Ja syksyn 2013 suuri sopeutus (mukaan lukien pikkuinen mutta symbolinen lapsilisäleikkaus) johti osaltaan siihen, että seuraavana vuonna puolueen puheenjohtajaksi ja valtiovarainministeriksi tuli Antti Rinne.

Stubb: virkamiesten suosikki

Vaikka Alexander Stubb on hyvin lahjakas ja pätevä moniin tehtäviin, valtiovarainministerin työ ei kuulu niihin. Kun valtiovarainministeriön virkamiehet puuttuivat politiikkaan kevään 2015 vaalien alla ja vaativat seuraavalta hallitukselta kuuden miljardin euron leikkaukset, Stubb ilmoitti oikopäätä ja miettimättä sen kokoomuksen tavoitteeksi.

Stubb oli epäilemättä ihanteellinen ministeri valtiovarainministeriön virkamiehille (kyllä, miehille). He kaivoivat pöytälaatikosta Rinteen lyhyellä kaudella haudatun hallintarekisterin, joka Stubb lupasi miehekkäästi hoitaa maaliin. Lopulta hän kömmähti ylimielisyyteensä, jolla hän ensin vääristeli prosenttilukuja ja perään puolivillaisesti pahoitteli. Puheenjohtajan osaamattomuus uhkasi koko puolueelle tärkeää imagoa tarkkana taloudenpitäjänä, joten vaihto oli vääjäämätön kesällä 2016.

Stubbiin verrattuna uusi puheenjohtaja Petteri Orpo vaikutti ja vaikuttaa ainakin asialliselta ja harkitsevalta. Mutta vaikutelma on vain vaikutelma.

Orpo: verohärpäkkeitä ja kallis sote

Ikävä kyllä Orponkin vastuuntunto valtiontaloudesta on vaatimaton. Samaan aikaan, kun Juha Sipilän hallitus leikkaa armotta köyhiltä ja kipeiltä, opiskelijoilta ja ikäihmisiltä, se on jakanut omille eturyhmilleen veroetuja kaverikapitalismin hengessä.

Erityisen typerä on yrittäjävähennys, johon tärvätään 120 miljoonaa euroa vuodessa, ja josta eduskunnan tietopalvelun mukaan 70 miljoonaa eli 60 prosenttia päätyy pienituloisimpien henkilöyrittäjien sijasta kahteen ylimpään tuloluokkaan. Muun muassa kaikki Suomen apteekkarit, jotka ovat muutenkin kuntiensa verotilastojen kärjessä, saavat joka vuosi useiden tuhansien eurojen ylimääräisen joululahjan.

Kaikki Suomen apteekkarit saavat Orpolta tuhansien eurojen joululahjan.

Orpon suurin synti on kuitenkin sote-uudistus, joka tulee varmemmin lisäämään kustannuksia kolmella miljardilla kuin säästämään vastaavan summan. Hänen ministeriönsä ei laatinut yhtään asianmukaista vaikutusarviota, edes miljarditarkkuudella, edes lähivuosien kustannuksista.

Valtiovarainvaliokunta kuuli sata asiantuntijaa, joista lähes kaikki esittivät miljardien kustannusriskejä, vakavasti vääristäviä kannustimia ja pahoja taloudellisia valuvikoja. Ei ihme, että valiokunnan lausunto on historiallisen kriittinen – siitä ei voisi tulla muuhun tulokseen kuin että sote on hylättävä. Opposition kaikki kuusi puoluetta olivat niin suutuksissaan valtiontaloudellisesta vastuuttomuudesta, että tekivät harvinaisen yhteisen eriävän mielipiteen.

On vedottu, että sote-kustannusten arviointi on vaikeaa, mutta tekeehän VM koko kansantalouden tasoisia monimuuttujaennusteita. Tosiasia on, että valtiovarainministeriö joutui tiukkaan poliittiseen ohjaukseen.

Virkamiehet joutuivat sotessa poliittiseen ohjaukseen.

Sekä valtiosihteeri Martti Hetemäki että sote-johtaja Päivi Nerg totesivat valtiovarainvaliokunnalle, että sote on valmisteltu toisin kuin reformit yleensä. Mitä he tarkoittivat? Kun uudistuksia suunnitellaan, tehdään monipuolisia vaikutusarvioita, joiden pohjalta tehdään muutoksia. Tällä kertaa kaksi ehtoa oli lukittu etukäteen: keskustan maakuntamalli ja kokoomuksen laaja valinnanvapaus. Ikävä kyllä juuri nämä erikseen ja varsinkin yhteisvaikutuksessa johtavat kustannusten karkaamiseen ja pysyvästi väärään suuntaan ohjaaviin taloudellisiin kannustimiin.

Julkisuudessa markkinapuolue, todellisuudessa eturyhmäpuolue

SDP:n eduskuntaryhmän valtiovarainvastaavana olen usein kateellinen kokoomukselle. Jos väläyttelisin Orpon tapaan muoviveroa, minulta tivattaisiin koko ajan, miksi haluan tuhota alan teollisuuden Suomessa. Saisin kantaa vastuuta Sarviksesta, Orthexista ja pörssiyhtiö Suomisesta irtisanottavista. Orpo ei sen sijaan joudu edes täsmentämään yleisluontoisia ja epämääräisiä kantojaan.

Joudumme aina esittämään uudistuksellemme hintalapun. Vaikka kasvulle ja työllisyydelle välttämättömiä koulutusinvestointeja ei sinänsä pitäisikään heti seuraavasta vuosibudjetista kattaa, vaatimus reformien rahoituksesta auttaa selkiyttämään ja priorisoimaan ajattelua.

Kokoomuksen ei tarvitse kertoa, millä 800 miljoonaa katetaan.

Kokoomuksella on toisin. Henkeä haukkoen seuraan sitä, että puoluehallitus voi esittää varainsiirtoveron poistoa – lähes 800 miljoonan euron lovea julkiseen talouteen joka vuosi – kertomatta, millä se katetaan. Vastaavat leikkaukset, veronkorotukset tai velanotto jätetään tuonnemmaksi, jonkun muun ratkottavaksi. Erikseen tivattaessa Eero Suutari, Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen esittivät kukin erilaisen rahoitusratkaisun. Puolueen linja jää yhä arvoitukseksi. Ehdotuksen järkevyyttä on mahdoton arvioida, koska sen seurauksia ei voi samalla kertaa punnita.

Varainsiirtoveron poistolle on perusteita. Mutta jos päätavoite on helpottaa työn perässä muuttamista, lienee löydettävissä huomattavasti täsmällisempiä ja tuntuvampia – ja ennen kaikkea halvempia – kannusteita kuin haulikolla ammuttu veroale, joka hyödyttää kaikkia muitakin muuttajia ja asuntosijoittajia sekä arvopapereiden myyjiä ja lahjoittajia.

Kokoomuksen talouskäsitykselle onkin tyypillistä, että lisätyt menot ovat eri rahaa kuin vähennetyt tulot. Julkisen talouden tasapainon tai sopeuttamisen kannalta molemmat ovat tietenkin samanarvoisia eriä.

Oikeiston moraalitarinassa menoihin käytettävä raha on nyhdetty kunnon ihmisiltä veroina, joten on aina itseisarvo supistaa verotustarvetta pienentämällä menoja. Julkisen sektorin tulot ovat, kuten Orpo usein korostaa, ”ihmisten omaa rahaa”, ”ja ihmiset osaavat paremmin itse päättää mihin rahansa käyttävät kuin valtio”. (Loogisesti ajatus johtaisi pelkästään hyväntekeväisyydellä rahoitettuun yhteishyvään.)

Kun menojen pienentäminen on itseisarvo, kokoomus suhtautuu penseästi yhteiskunnallisiin investointeihin – vaikka niillä osoitettaisiin pidemmän aikavälin hyötyjä työllisyydelle ja kasvulle. Kokoomus vastusti ja vastustaa esimerkiksi oppivelvollisuuden pidentämistä 18 vuoteen, vaikka 67 000 nuorta on tällä hetkellä vailla työtä, harjoittelua tai koulutusta, ja vaikka pelkän perusasteen suorittaneiden työllisyysprosentti on 43. Voi sanoa, että kokoomukselle talous on pelkkää lyhyttä peliä.

Orpon verotukiaiset vääristävät kilpailua

Oikeistoliberaalien tavoite tietysti onkin julkisen talouden supistaminen – sekä menoja pienentämällä että tuloja vähentämällä. Silti on vastuutonta, että satunnaisilla verotukiaisilla ja alennuksilla heikennetään veropohjaa ja verojärjestelmän tehokkuutta. Samalla vääristetään kilpailua, markkinoiden toimintaa.

Kokoomuksessa vallitseekin ristiriita markkinapuolueen ja eturyhmäpuolueen välillä. Tältäkin osin puolue ratsastaa taitavasti kaksilla rattailla. Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen esittävät yhtenään julkisuudessa pro market –linjauksia, jotka ovat kauempana kokoomuksen hallituspolitiikasta kuin Indonesia Ivalosta. Manifestien takana varsinaiset vallankäyttäjät lapioivat elinkeinoelämälle etuisuuksia, pro business.

Vaaleihin verovastuuttomuudella

Uudelleen valittu puheenjohtaja Orpo avasi vaalikampanjan Turun puoluekokouksessa 9. kesäkuuta. Tärkeimpiin vaaliteemoihin kuuluu tuloveron alentaminen, erityisesti keskituloisilta.

Periaate on kannatettava. Ratkaisevaa ovat yksityiskohdat – ja niissä kokoomus on tarkoituksella epämääräinen. Orpo sanoi lehdistölle useampaan otteeseen, ettei hän halua ”heitellä numeroita”. Ilmeisesti kokoomus ”heittelee numeroita” vain esittäessään demareiden reformeille mitä mielikuvituksellisimpia hintalappuja.

Heitelläänpä kuitenkin vähän numeroita, jotta päästään löysien puheiden sijaan edes mittakaavaan kiinni.

Orpo paheksui “kireää progressiota”, joka koskee jo keskituloisia. “Keskituloinen suomalainen palkansaaja maksaa yli 2500 euroa enemmän tuloveroa kuin kaveri Ruotsissa.”

Orpon esimerkki vähentäisi verotuloja 3 mrd € vuodessa

Hän unohti mainita kokoomusväelle, että vastaavasti keskituloisen työantajamaksut Ruotsissa ovat noin 40 prosenttia korkeammat kuin Suomessa. Palkkaverokiila – työntekijän verot ja työnantajan maksut – on täsmälleen sama kummassakin maassa.

Kokousväki saattoi kuvitella, että Orpon tavoittelisi Suomeen samaa tuloverotusta kuin Ruotsiin. Jos tämä toteutuisi vastaavasti työnantajamaksuja korottamalla, SDP on valmis lyömään kättä päälle. Mutta koska kiky-sopimuksella juuri halpuutettiin työnantajan osuutta, ja koska kokoomus tuskin haluaa suututtaa Elinkeinoelämän keskusliittoa, jäljelle jää vain veronalennus.

Eduskunnan tietopalvelu on laskenut, että Suomen tuloveroasteen laskeminen Ruotsin tasolle vähentäisi verotuloja kolme miljardia euroa joka vuosi. Kun tähän lasketaan mukaan varainsiirtoveron poisto, kokoomuksen veroale maksaa 15 miljardia euroa hallituskaudella. (Mukaan ei nyt ole laskettu soten kustannuksia sillä olettamalla, että valinnanvapaus ja maakuntamalli eivät toteudu.)

Mistä ja keneltä kokoomus leikkaisi 15 miljardia euroa – koulutuksesta, sosiaaliturvasta, eläkkeistä? Vai korottaisiko kokoomus muita veroja 15 miljardia euroja? Vai lisäisi velanottoa 15 miljardia euroa? Vai kaikkia näitä?

Ota siitä selvä. Kun lehdistö tenttasi Orpolta puheen niitä osia, jotka jäivät puolueväelle kertomatta, suuri vaaliteema veronalennuksista näytti hyytyvän täysin. Ei suinkaan tavoitella viiden prosentin tuloveroalennusta, eikä valtion budjettia ole tarkoitus supistaa.

“Uskon kovasti dynaamisiin vaikutuksiin”, hän sanoi.

Taas olen kateellinen kokoomukselle. Jos demarit sanovat, että uudistus maksaa itse itsensä, meidät nauretaan ulos huoneesta. Mutta Orpo päästetään jatkuvasti helpolla.

“Dynaamisiin vaikutuksiin” vetoaminen on outoa nimenomaan valtiovarainministeriltä. Hänen ministeriönsä pyhä periaate on, että toimia arvioidaan staattisin luvuin, laskematta arvioihin vaikeasti ennustettavia käyttäytymisvaikutuksia. Tätä periaatetta noudattavat myös opposition vaihtoehtobujdetit.*

Onko Suomella varaa kokoomukseen?

Jos Orpo ei suostu ”heittelemään numeroita”, on mahdoton tietää, mitä kokoomuksen vaalitavoitteista seuraa. Kun se on valmis supistamaan rajusti julkista taloutta ja samalla vastustaa välttämättömiä kasvun investointeja, on todella vaikea hahmottaa kokoomuksen rohkeaa ja vastuullista tulevaisuusvisiota.

Jää edelleen suureksi arvoitukseksi, mihin perustuu kokoomuksen maine taloutta osaavana puolueena. Sen ymmärrys taloudesta saattaa hyvinkin olla kaikista eduskuntapuolueista heiveröisin. Selvästi heikompaa kuin esimerkiksi perussuomalaisten.

Kokoomus suhtautuu yhteisiin varoihimme sekä välinpitämättömästi että asiantuntemattomasti. Sen käsiin ei voi jättää julkisten palveluiden rahoitusta, sen vastuulle ei voi jättää hyvinvoinnin tulevaisuutta.

Kokoomusta ei pidä päästää enää valtiovarainministeriöön.

 

* Tiettävästi “dynaamiset vaikutukset” hyväksyttiin VM:n laskelmiin ensimmäisen kerran silloin, kun yhteisöveron raju alennus 2014 piti jotenkin perustella. (Tuolloinkin dynaamisia vaikutuksia laskettiin 800 miljoonaa euroa vuodessa, ei kolmea miljardia.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Posted in: Suomi, Talous, Verotus