Äänekosken Pukkimäki: Isäni työmaalla

By on 13.1.2017

Vuosisadan vaihteessa alettiin valjastaa Äänekoskea. Perustettiin tehdas. Sen ympärille, niin kuin Valkeakoskella ja Jämsänkoskella, rakentui kylä ja kauppala.

Tehtaan nurkille heitettiin parakkeja kuin rakennuspalikoita, lomittain, eikä Pukkimäellä vuosikymmeniä myöhemminkään ollut katuosoitetta, pelkkä numero. Postimiehen piti osata talot ulkoa.

Kävin kotikaupungissani viime sunnuntaina. Kuten kuvasta näkyy, muutama talo on jäljellä. Niitä jakaa kaksi perhettä – mutta aikanaan kuusi tai kahdeksan.

Tämä oli isäni työmaa. Suojärven evakko Nikolai Harakka saapui Äänekoskelle 1945 ja sai heti työpaikan Metsäliitolta, vaikka oli kuuro mies.

Hänen tehtävänsä oli pitää huolta Pukkimäen työläisasunnoista. Korjata portaita, vaihtaa ikkunalasit, maalata ja veistää, mitä kirvesmies tekee.

Hän jäi pienelle eläkkeelle 1967. Äitini oli jo jäänyt pois Säynätsalon vaneritehtaalta.

En tullut ikinä ajatelleeksi, että olimme köyhiä. Elintaso ei ollut levinnyt, tehnyt eroja.
Kesällä 1971 minun piti pyrkiä oppikouluun. Olin innoissani, sillä tiesin pääseväni. Jostain syystä vanhempani valittivat kirjojen korkeaa hintaa. Mutta sinä syksynä peruskoulu tuli Äänekoskelle.

Yhdellä tavallisella historiantunnilla katsahdin luokkaan – ja ajatus löi tajuntaani kuin moukari. Siinä on paras ystäväni, insinöörin poika. Vieressä eläinlääkärin tytär. Pankinjohtajan tytär. Hammaslääkärin poika. Kaikki me olemme samaa luokkaa, tasaveroisia, jokaisella on mahdollisuus – ja ymmärsin, että näin ei ole aina ollut.

Peruskoulu mahdollisti säätykierron kaikkialla Suomessa. Ihan jokainen työläisen lapsi ei ollut ennalta määrätty lyhimpään koulunkäyntiin, ammattioppiin ja sellukattilalle. Luultavasti vanhemmillani ei olisi ollut varaa tehdä minusta ylioppilasta. Ilman peruskoulua olisin päätynyt tehtaalle.

1970-luvun Äänekoski ei suinkaan ollut mikään yksipuoluejärjestelmä. Ei, demareiden vaihtoehtona oli SKDL. Keskustapuolue rajoittui viheralueelle, siis kaupungin ulkopuoliselle vyöhykkeelle.

Oikeistosta en ollut tietoinen, ennen kuin menin lukioon. Sinne opettajanhuoneeseen kokoontui kokoomus. En koskaan saanut nähdä sitä, aavistelin vain. Siihen suhtauduttiin huvittuneesti, sitä ei oikein otettu vakavasti.

timo pukkimäki 4

Kuvat: Max Steffansson

Muutama vuosi sitten ilmoittautui ikäiseni kaveri ja pyysi sydämestään anteeksi, että oli kiusannut minua vammaisista vanhemmistani ja sukunimestäni. Hämmennyin, sillä en muistanut, että minua olisi kiusattu. Se ei tietenkään tarkoita, ettei olisi kiusattu, sillä muiston olen voinut torjua. Annoin anteeksi, vaikkei mikään mieltäni painanut.

Muistan kyllä, että sanojia aina oli. Aika nopeasti keksin keinon ilkkujien hiljentämiseksi. Piti vain olla suustaan pahempi, tai parempi. Tämä on varmaan yleisemmin totta. Nokkeluus on olemassa, jottei maailmaa hallittaisi väkivallalla.

Huumori on maailman tärkein rauhanliike.

Posted in: Päiväkirja, Suomi, Työ