9. Sirkuksen vangit
Kansainvälinen keskoskaappi
…Ja lopuksi Salolainen heittää hikisen paidan kirkuvaan katsomoon
Huomaan, että muu maailma on murtautunut Euroopan parlamentin uneliaaseen rauhaan.
Koko maaliskuun ajan, kun Euroopan unionissa on riidelty institutionaalisista kysymyksistä, Brysselin Belliard-talon ala-aulan lehtikioskin telineessä on ollut esillä Tintti ja auringon temppeli.
Nyt huhtikuussa Ruandan murhenäytelmä täyttää Belgian lehtien otsikot. Murhenäytelmä on se, että kaksi belgialaista sotilasta on kylmäverisesti murhattu Kigalin kaduilla.
Lehtitelineeseen on vaihdettu Tintti Kongossa.
Jari Vilén siesoo aulan ylätasanteen Mister Cash -automaatilla. Hän on norkoillut koko kevään kristillisdemokraattien ryhmässä, epp:ssä, toiseksi suurimmassa. Hänet näkee usein luotsaamassa kokoomuksen delegaatiota parlamentin katalassa labyrintissä.
Vilén on mukava, vilkas nuorukainen, jonka on pakko pukeutua hyvin jo siksikin, ettei häntä luultaisi pizzerian lähetiksi. Hänellä on näyttävä silkkisolmio, niin kuin kaikilla kokoomuksen nuorekkailla euromiehillä, en tiedä miksi.
Meitä molempia jännittää. Toissapäivänä, tiistaina, Satuli on luovuttanut Pulmu-paketit Lamassourelle. Tänään parlamentin poliittiset ryhmät alkavat käsitellä Suomenkin jäsenyyssopimusta, jonka kohtalo ratkeaa lopettavan parlamentin viimeisessä istunnossa kolmen viikon päästä, toukokuun alussa.
Myös Vilén pitää velvollisuutenaan tasoittaa Suomen tietä ryhmässään, jossa moni vastustaa ”laajentamista” ennen ”syventämistä”. Hän markkinoi suomalaista sosiaaliturvaa, tasa-arvoa ja ympäristönsuojelua.
— Ne on ne kolme kovaa, hän kehuu.
Kyllä häntäkin naurattaa, että juuri ne samat asiat, joita hänen hallituksensa romuttaa eurokuntoon, Eurooppa haluaisi suomikuntoon.
Parlamentista varastetaan vuosittain tavaraa kymmenien miljoonien markkojen edestä.
Kaikki kelpaa. Kun menen viikonlopuksi Luxemburgiin, jätän lukittuun toimistoon tyhjän, vanhan keinonahkaisen salkun. Maanantaina se on poissa.
Kannettavat tietokoneet katoavat ensin, sitten vähän vaikeammin kannettavat. Jos kaappi on lukittu, saatetaan rahdata kokonainen kaappi vartijoiden nenän edestä.
Parlamentin turvallisuudesta vastaa G4 -yhtiö, joka toimii kaikkialla Euroopassa. Englannissa se järjestelee vaarallisten rikollisten pakoja vankikuljetuksista.
Firmahan on ruotsalaisten omistama.
Jos ei olisi aseistettujen ja virkapukuisia vartijoiden rypästä joka ovella, ja metallinpaljastimia, luulisi joutuneensa itäeurooppalaiseen konferenssikeskukseen — Romanian rautatieläisten tai ddr:n urheilijoiden lomahotelliin.
Heti kun astuu sisään Belliard-rakennukseen, joutuu väistämään kammottavaa sosialistis-realistista pronssista Eurooppa-neitoa, joika tyrkyttää E-kirjainta taivasta kohti. Patsaan on lahjoittanut Belgian pääministeri Jean-Luc Dehaene, mistä hän saa oikeudenmukaisen rangaistuksen: häntä ei valitakaan komission puheenjohtajaksi. Aulan korkean hallin katosta, portaikon yläpuolella, roikkuu punaisista kuutioista koottu himmeli – taidetta vai kosmonauttien avaruusromua?
Kun kuljen Espace Léopoldiin johtavaa lastulevytettyä ankeaa yhdyskäytävää, minua piristetään teoksella Strasbourgin istuntosali — se on totta vieköön valokuvantarkka näköismaalaus puheenjohtajistosta: kymmenen vakavana kuuntelevaa poliitikonnaamaa. Yhtä hilpeä on modernimpi työ, jossa neonputki muodostaa mustaa taustaa vasten sanat The End.
Teoksen nimi on Vaikutelmia biologisen kansanmurhan direktiivistä.
Kaikeksi onneksi myös parlamentin taidehankinnat katoavat kymmenien taulujen vuosivauhtia.
Etsin uudesta parlamenttitalosta, 14-kerroksisesta lasipalatsista, sosialistiryhmää ja Erkki Tuomiojaa.
Istun kolmannen kerroksen aulan sohvalla, ison, ylöspäin piikkejään kurottavan teräsveistoksen katveessa, odotan kunnes sossut saavat lopetettua laajentumiskeskustelun ilmatiiviissä kokoussalissa. Parisataapäinen ryhmä — parlamentin suurin — on kolmen viikon päästä ratkaisijan asemassa.
Euroopan parlamentilla on nyt ensimmäinen tilaisuutensa käyttää valtaansa hyväksyä tai hylätä maaliskuun alun sovitut jäsenyyssopimukset.
Parlamentin työsuhde-etuihin pitäisi kuulua jääkärisaappaat, käytäväkilometrien vaellus hiertää jalkaa. Otan kengän pois.
Erkki Tuomioja ilmestyy salista aulaan. Ei hyvältä näytä, vain puolet ryhmästä kannattaa laajentumista.
Puoluekannasta riippumatta Euroopan parlamentin jäsenet ovat yhtä mieltä yhdestä asiasta: he haluavat lisää valtaa.
Parlamentti haluaa itselleen komission valmisteluvaltaa, mutta vielä hartaammin ministerineuvoston päätösvaltaa. Jotta ylikansallinen parlamentti voisi vahvistua, ylikansallisen yhteisön on vahvistuttava..
Seuraavan kerran parlamentin asemaa ehkä vahvistetaan vuoden 1996 sääntömuutoskonferenssissa — mutta parlamentti ei ole edes kutsulistalla. Jos ei ole itse neuvottelemassa, ei myöskään mitään saa, kuten Maastrichtin sopimus parlamentille todisti.
Nyt, kun hallitukset ovat kerrankin parlamentin armoilla, parlamentti yrittää kiristää ministereiltä lupauksen päästä mukaan shoppailemaan valtaa IGC:stä. Muuten se kaataa jäsensopimukset. Mutta uhittelu ei ole saanut mitään vastakaikua.
Meppejä riepoo sekin, että vaikka viimeisestäkin ratifioinnista on kulunut jo puolitoista vuotta, Maastrichtin sopimuksessa luvattua yhteispäätösmenettelyä ei ole vieläkään sovellettu yhteenkään lakiin.
Lisäksi innokkaimmat liittovaltion kannattajat epäilevät syvästi hakijamaiden eurokuntoa. Millaiseen unioniin ne halusivat liittyä, ja elähdyttääkö myös niitä ylevä utopia yhteisestä pistorasiasta? EU:n ainoan demokraattisen elimen vahvistaminen ei tunnu kiinnostavan hakijamaita — Suomikin haluaisi tax free -ostoksille, mutta poliittisesta unionista se pikemminkin pyristelee irti.
Näin tosiin ja tulivoimaisiin argumentteihin ei ole vastaan sanomista. Parlamentti ei taatusti huoli Suomea jäseneksi, analysoin synkkänä.
Tuomioja ei ole millänsäkään. Italialaiset äänestävät kyllä lopulta kyllä. Hollantilaiset pitää käännyttää, ei vain ole aavistustakaan miksi ne vastustavat.
Yhtä levollinen on sosialistiryhmän tiedottaja Jukka Oas, ainoa suomalainen Euroopan parlamentin 4000:stä vakituisesta työntekijästä, jäyhä nelikymppinen demari. Hän laskee päitä päivittäin, ja ne lisääntyvät.
Oas ja Tuomioja eivät jaa ollenkaan pelkojani. Ihmettelen mielessäni heidän yksisilmäisyyttään. He ihmettelevät ehkä salaa yksikenkäisyyttäni.
Jukka Oas lähtee saattamaan Tuomiojaa 19.10 koneelle. Harhailen istuntosaliin, hemicycleen. Puolikaari laskeutuu rivi riviltä kohti puheenjohtajiston koroketta kuin iso elokuvateatteri — Bristol ykkönen — jalopuunruskeana ja pulpettien muovikansien bordellinpunaisena, voin kuvitella sietämättömän koviahuumaavan kalistuksen, kun puhujaa vastustetaan tai kannatetaan paukuttamalla pulpetinkansia. Eurooppalaisen demokratian jättiläiskastanjetti.
Euroopan parlamenttia on helppo pilkata.
Useimpien mielestä se on pelkkä naurettava ompelukerho, pulinageneraattori, kallis kulissi.
Sinne ajautuvat kotimaassa epäonnistuneet kolmannen divisioonan politrukit, eläkeläiset ja desperadot, joita motivoi muhkea palkka ja loistavat luontaisedut. Sieltä täältä antiikkiliikkeistä ja konkurssihuutokaupoista kerätyllä poliitikkorihkamalla ei ole minkäänlaista valtaa, eikä toivottavasti koskaan tulekaan.
Parjaaminen on pelkkää älyllistä laiskottelua. Sen sijaan että aina pilkattaisiin, olisi syytä huomata parlamentin jatkuvasti kasvava merkitys eurooppalaisessa päätöksenteossa.
Parlamentin valta lisääntyi olennaisesti vuoden 1987 Yhtenäisasiakirjassa säädetyllä yhteistoimintamenettelyllä (co-operation procedure), jota täydennettiin Maastrichtin sopimuksessa määritellyllä yhteispäätösmenettelyllä (co-decision procedure). Yhteispäätösmenettelyn ero yhteistoimintamenettelyyn on se, että parlamentin toisen käsittelyn jälkeisessä komission toisessa ministerineuvostokäsittelyssä esittelemässä muutetussa lakiesityksessä lakiesityksen muutokset eivät enää sisälly komission muutettuun lakiesitykseen, jonka…
Taidanpa sittenkin vähän pilkata Euroopan parlamenttia.
Istun kokeeksi edustajan pulpettiin, eteen levittäytyy punertava meri, josta nousee satojen pallopäisten ohutvartisten mikrofonien kaislikko, kuin tuuli aallottaisi hentoja vesikasveja. Paitsi, että luonnosta ei ole tietoakaan — ollaan eristettyinä bunkkerihämärään, tuntuu kuin olisi porauduttu kilometrien syvyyteen. Päivänvalo loistaa poissaolollaan.
Vaikka hemicycle on tyhjä, voin kuvitella olevani täysistunnossa. Koska ne ovat tyhjäistuntoja.
Tavallisten kansalaisten mielestä on raivostuttavaa, että Euroopan eliitti ei viitsi edes tehdä töitä muhkean korvauksensa eteen. Mepin verollinen palkka on sama kuin kotimaisen kansanedustajan, mutta sen lisäksi hän saa reilut verottomat edut. Matkoja ja yleisiä kuluja korvataan vuodessa 41 000 markan edestä, minkä lisäksi jokaiselta täysistuntopäivältä maksetaan 1200 markan päiväraha. Henkilökunnan palkkaukseen edustaja saa peräti 47 000 markkaa kuukaudessa — usein tämä raha pysyy perheessä, kun sihteeriksi palkataan oma puoliso.
Istunnoissa jaksaa useimmiten lusia vain neljäsosa edustajista tai vähäisempikin sakki. Hemicyclen avaruudesta erottuu muutamia yksittäisiä päitä kuin kaktuksia autiomaassa.
Täysistuntojen siirtämistä Strasbourgista tähän saliin perustellaan silläkin, että nykyistä useammat edustajat ehtivät ja viitsivät paikalle, kun kaupunkin — ja kaupungista — on paremmat yhteydet.
Mutta laiskimpia edustajia ovat ranskalaiset ja italialaiset, joille Strasbourg on Brysseliä lähempänä. Poissaolo johtuu ennemmin poliittisesta kulttuurista. Puolueet, jotka määräävät ehdokkaiden järjestyksen vaalilistoilla, houkuttelevat kärkeen tunnettuja poliitikkoja ja julkkiksia, joilla ei ole alun alkaen aiettakaan näyttää itseään hemicyclessä.
Nyt kesällä käytävissä vaaleissa valitaan varmuudella ensimmäinen kreikkalainen naisedustaja, kun ehdolla on laulajatar Nana Mouskouri.
— Pelkään politiikkaa, enkä aio mitenkään sekaantua siihen, hän ilmoittaa jo etukäteen.
Nyt lopettavaan parlamenttiin on kuulunut kuusi entistä pääministeriä, 73 entistä ministeriä, yksi entinen presidentti (Giscard) ja yksi kuningas. Itävallan viimeisen keisarin poika, yli 80-vuotias Otto von Habsburg on teoriassa yhä Unkarin kuningas — ja käytännössä yksi Euroopan parlamentin innostuneimpia ja innostavimpia hahmoja.
Paitsi eläkeläisiä ja entisiä ministereitä, Ranskassa ja Italiassa tavataan valita Euroopan parlamenttiin kunnallispoliitikkoja, usein kaupunginjohtajia — ennemminkin lobbaamaan alueensa puolesta kuin vakavasti tonkimaan makkaroiden lisäainedirektiivejä.
Niinpä istuntosali jää kaikkein hurmahenkisimpien edustajien areenaksi. Niiden, jotka vaativat rauhaa Ruandaan ja Bosniaan heti, ihmisoikeuksia Burmaan ja Bangladeshiin kuin olisi jo, kantavat huolta Brasilian katulapsista ja viimeisistä harmaakarhuista. Ja niiden, jotka uhraavat viisivuotisen kautensa yhdelle lähetystehtävälle. Italialainen sosialisti Tullio Regge painostaa EU:ta keskittymään olennaiseen: kunnollinen ufo-havaintoasema ei montaa kymmentä miljardia maksa.
Keskustelu ei aina ole erityisen säkenöivää. Yksi saattaa vaatia puheenohtajaa puuttumaan British Airwaysin hankaliin aikatauluihin, toinen päivitellä kokemaansa passintarkastusta.
Ja jos joku yltyisikin lennokkaaksi ja kaunopuheiseksi, simultaanitulkkauksen käänteinen Midas-efekti muuttaa kaiken kullan kompostiksi. Lasikoppien väki on 15 vuoden aikana kokenut monta hankalaa hetkeä, mutta niin vain suomalaiset suistavat sen heti ensi kättelyssä täydelliseen epätoivoon.
Tammikuussa 1995 tuore komissaari Erkki Liikanen on parlamentin hiillostettavana, ja yhtä tuore euroedustaja Olli Rehn esittää hänelle kysymyksen.
Rehn tiedustelee aikooko Liikanen noudattaa työssään Mikkelin Palloilijoiden periaatetta. Jäinen hiki pukkaa rutinoituneimpienkin tulkkien otsille, kun he koettavat kääntää kymmenelle kielelle: ensin naatitaan, sitten laakastaan.
Kuten kaikissa parlamenttirakennuksissa, Espace Léopoldin kuppila on huomattavasti istuntosalia viihtyisämpi. Sinne on siirretty kaikki valo ja väri, jotka salista säästettiin. Pulleat pehmotuolit ovat kaikki erivärisiä, kirkkaita ja iloisia. Tyhjän kahvilan tunnelma on kuin evakuoidussa lastentarhassa.
Espace Léopoldissa euroedustajat eivät ainakaan pääse vieraantumaan tavallisesta kansasta. Jostain ihmeen syystä vatikaanin keskustaan on jäänyt orpo pieni arkielämän lämpäre, keskelle lasitorneja on saarrettu ihan tavallinen maalaistalo, jossa perhe hoitelee ihan häiriintymättä perunamaataan, kirsikkapuitaan ja kasvihuonettaan. Idyllisellä pihamaalla on traktorikin, John Deere. En olisi yllättynyt, jos asvalttifarmarit olisivat Euroopan parlamentin palkkaamia elämäntapakonsultteja.
Lehdistöhuoneessa suomalainen ylpistyy: yli sata lokeroa, ja jokaisessa Nokian telkkari. Toimittajien käytössä on 33 kanavaa, myös Filmnet ja Eurosport näkyvät. Ja löydän vihdoin sen Luotettavan Lähteen:
Cartoons!
Espace Léopoldiin mahtuu seitsemäntoista Suomen eduskuntataloa. Rakennus todistaa vastaansanomattomimmin Euroopan unionin valtasuhteiden peukalosäännön
P 1
=
1 V
Euroopan parlamentti on naurettava siksi, että sillä on aina ollut niin vähän valtaa lainsäädäntöön.
Lain alkupäässä eli valmistelussa on komission ja lobbareiden polit-byrokraattinen aloitevalta. Lain loppupäässä eli päätöksenteossa on ministerineuvoston ja lobbareiden diplokratia, kätyrivalta.
Komission ja ministerineuvoston työnjako toimii kauniisti. Ylikansallisen virkavallan työn täydentää kansallinen virkavalta.
Tähän väliin puristuu Euroopan parlamentti. Yleensä parlamentit voivat tehdä lakialoitteita — EU:ssa se on komission yksinoikeus. Yleensä parlamentit hyväksyvät lait — EU:ssa se kuuluu ministerineuvostolle.
Ensimmäiset 15 vuotta ovat kuluneet siihen, että parlamentti on vaatinut parlamentille kuuluvia tehtäviä. Vähän kerrassaan se niitä saakin, mahdollisimman hitaasti.
Aluksi Euroopan parlamentin huomattavin valta — siis ainoa havaittava — liittyi yhteisön budjettiin, jonka se heti ensimmäisen vuoden voimannäyttönä kaatoikin. Mutta se voi muuttaa vain ”ei-pakollisia” menoja, joiden osuus budjetista on sentään kasvanut hikisestä viidestä prosentista kolmannekseen.
Parlamentin tehtäviin kuuluu myös valvoa komissiota, teoriassa. Se esittää komissiolle kirjallisia ja suullisia kysymyksiä, satoja vuosittain, mitä merkillisimmistä pikkuasioista. Parlamentilla on myös aina ollut oikeus erottaa komissio, tosin vain koko komissio ja vain kahden kolmasosan enemmistöllä, jota ei koskaan saada kokoon — tuskin edes paikalle.
Lainsäädäntövaltaa parlamentilla ei ole ollut ollenkaan, pelkästään oikeus antaa lausunto, jota komission ei ole tarvinnut sisällyttää uuteen lakiluonnokseen saatikka ministerineuvoston huomioida päätöksessä. Eivätkä ne ole välittäneetkään.
Mutta viime vuosina Euroopan parlamentti on päässyt vihdoin muokkaamaan lakeja. Sisämarkkinoiden, tutkimusohjelmien, aluetukien ja osittain sosiaalipolitiikan alalla on noudatettu yhteistoimintamenettelyä. Parlamentti voi muuttaa ministerineuvoston kertaalleen käsittelemää lakiesitystä toisessa käsittelyssä, mutta viimeinen sana jää edelleen ministereille.
Maastrichtissa sovittu yhteispäätösmenettely tarjoaa parlamentille tarvittaessa myös veto-oikeuden lakiesityksiin, joista useimmat säädettiin aiemmin yhteistoiminnalla — ja lisäksi koulutuksen, terveyden, kulttuurin, kuluttajansuojan ja ympäristön alalla, osittain myös tutkimus- ja Trans European Networks-ohjelmissa. Kun tätä äärimmäisen monimutkaista järjestelyä haluaa havainnollistaa, kuva muistuttaa lähinnä ydinvoimalan rakennepiirustusta.
Jos parlamentti muuttaa toisessa käsittelyssä lakiesitystä, mutta ministerineuvosto ei hyväksy sitä, asiaa tahkotaan yhteisessä sovittelulautakunnassa. Senkin jälkeen parlamentti voi vielä kolmannessa käsittelyssä kaataa lakitekstin, vaikka ministerineuvosto olisikin sen tahollaan hyväksynyt.
”Yhteispäätösmenettely” on tietysti EU-kielelle aivan liian lyhyt ja selkeä termi. Niinpä se on virallisesti Unionisopimuksen Artikla 189B:ssä määritelty menettely.
Miksi kolme erilaista päätöksentekotapaa? Kansalainen voi epäillä, että hänen ei ole tarkoituskaan ymmärtää systeemiä. Oikein. Juristi voi arvella, että hänet ainakin halutaan pitää leivässä. Oikein. Syy on kumminkin se, että molempia sääntömuutoksia tehtäessä jäsenmaiden erimieliset pääministerit päätyivät monimutkaisiin pakettiratkaisuihin, ja tulos on tämä.
Esimerkiksi ympäristönsuojelussa yhtä ainutta perussopimuksen artiklaa voidaan soveltaa kaikin kolmin tavoin. Yleiset, monivuotiset ohjelmat sovitaan yhteispäätöksellä. Useimmat lait hyväksytään yhteistoiminnalla. Mutta silloin, kun päätöksellä on vaikutuksia maankäyttöön tai energiahuoltoon, parlamentilla on vain lausunto-oikeus.
Valtavaa!
Oikeus muuttaa joitakin lakiesityksiä. Oikeus estää joitakin lakiesityksiä.
Kaikki kansanedustuslaitokset ovat aina saaneet muuttaa ja estää kaikkia lakiesityksiä. Kansanedustuslaitoksett voivat jopa itse esittää lakeja. Eikä lainsäädäntöä kuvaavien kaavioiden ymmärtäminen vaadi sähköinsinöörin opintoja.
Euroopan parlamentilla on vielä matkaa eurooppalaiseksi parlamentiksi.
Albert Speer kaavaili Hitlerille (onneksi sota tuli väliin) niin valtavaa valtakunnankansliaa, että sinne olisi saattanut syntyä oma ilmastonsa. On kuviteltu, että sadan tuhannen ihmisen hengitys tiivistyisi ylhäisissä holvikaarissa paikallisiksi sadekuuroiksi.
Täällä Espace Léopoldin huipulla, kupolin alla, voi aistia parlamentin oman kasvihuoneilmiön. Auringon kuuma hohto valuu alas 50-metriseen keskuskuiluun ja levittäytyy kerros kerrokselta kaikkialle taloon, miellyttävänä, kietoutuvana, kosteutta tihkuvana lämpönä…
Ylimmän kerroksen valtava lasinen puolikaari avaa häikäisevän 360 asteen panoraaman Brysselin rakennustyömaiden ylle, voi tuntea omistavansa koko kaupungin, koko maailman. Täältä vasta erottaa, kuinka puiston keskelle istutettu kolossi levittää betonia joka ilmansuuntaan, ja rääpälemäiset pikkutalot vetäytyvät kunnioituksesta syrjään, mahdollisimman kauas.
Ympärillä kiertelee joutilaiden eläkeläisten ryhmä. Mummot puristavat kaidetta tiukasti, eivät katso alas.
Miten hienostunut vertauskuva yhteisestä eurooppalaisesta demokratiasta tämä rakennus onkaan! Suomen eduskuntatalon keskipiste on komea ja korkea istuntosali, se on graniittipaketin sisältö. Kun myöhemmin on tarvittu lisää kokoustiloja ja työhuoneita ja pysäköintipaikkoja, on täytynyt tehdä mahdollisimman näkymättömiä lisäsiipiä. Espace Léopoldissa istuntosali sijaitsee siipirakennuksessa, kun taas parlamentin uhmakkaasti pilviin kurottuva välkkyvä kupu, joka määrää koko kaupungin horisontin, pitää sisällään —
— tyhjyyden.
Tuijotan alas ammottavaan kanjoniin, neljäntoista kerroksen putoukseen.
Ihanteellinen paikka tehdä näyttävä pan-eurooppalainen itsemurha — heittäytyä alhaalla ojentautuvan ison teräsveistoksen piikkeihin, lävistyä ja verta suihkuten raakkua viimeinen iskulause.
En onneksi keksi, minkä puolesta.
Useita Euroopan kansalaisia europarlamentin joutilas eliitti vain ärsyttää. Melkein kaikki loput suhtautuvat hyisen välipitämättömästi. Intomielisiä ystäviä on laskujeni mukaan 40 000.
Sen verran Strasbourgiin saapuu vuosittain euroturisteja, kun jokainen edustaja saa kutsua 70 vierasta tutustumiskäynnille. Tietysti euroveronmaksajan rahoilla.
Eurovaalien masentava äänestysprosentti osoittaa perinteisimmin Euroopan parlamentin naurettavuuden; sen edustavuus on ohuempi kuin demokratialla elämöivä ja rintaansa takova euroedustaja haluaisi muistaa.
Ihmeellistä kyllä, äänestysprosentti vain laskee sitä mukaa kun Euroopan parlamentti saa lisää valtaa. Ilmeisesti äänestäjien on mahdoton hahmottaa käsiteltäviä asioita ja päätöksenteon mekanismia. Hän ei tiedä, mistä oikeastaan äänestetään.
Ja jättää äänestämättä.
Kesän 1994 europarlamenttivaalien äänestysprosentti oli 56.4. Se pienenee keskimäärin kahdella prosentilla joka viides vuosi. Maista, jossa äänestäminen ei ole pakollista, Italia on aktiivisin, melkein 75 prosenttia käy eurouurnilla. Alle 40 prosentin maita ovat Irlanti (äänestysaktiivisuus melkein puolittui vuodesta 1989), Britannia ja Portugali — sekä pohjimmaisena Hollanti, joka sentään on alkuperäisjäsen ja aina tavoitellut liittovaltiota: 35.6 prosenttia.
John Major liiskasi parlamentin perinteisen kaavan mukaan syyskuussa 1994 puhuessaan Leidenin yliopistossa Hollannissa: ”Euroopan parlamentti ei ole mikään vastaus demokratiavajeeseen, kuten tämän vuoden eurovaalien säälittävän alhainen äänestysprosentti niin kirkkaasti osoittaa. Ja valitettavasti Euroopan parlamenttiin valikoitui epäedustava ja aika hajanainen puolueiden kirjo, jossa ääri-, protesti- ja oppositioliikkeet ovat yliedustettuina.”
Epäedustava siksi, että Majorin puolue menetti kesän vaaleissa 14 paikkaa, melkein puolet. Vika ei siis ollut ehdokkaissa, ei äänestäjissäkään, vaan Euroopan parlamentissa.
John Major on paitsi huono eurooppalainen, myös huono häviäjä.
Herman Marivoet seuraa katseella, kun roudarit lastaavat isoja peltilaatikkoja Danzas-kuljetusyhtiön keltaiseen Mercedes Benz -rekkaan. Muhkeaviiksisellä nelikymppisellä belgialaisella on hanskat kädessä hänelläkin, ja työasuna verkkarit, tennarit, college-paita ja toppaliivi, mutta kantaminen ei ole hänen hommansa. Hänen työnsä on Brussels-Strasbourg All Night Long.
Tässä kaikkein naurettavin asia:
On vaikea suhtautua vakavasti päätöksentekoelimeen, joka ei edes päätä, missä se päätöksiään tekee. Euroopan parlamentin täysistunnot pidetään Ranskan Strasbourgissa, valiokuntien ja ryhmien kokoukset Brysselissä ja hallinto nököttää Luxemburgissa.
Edes 45 vuotta maalaisliittolaista aluepolitiikkaa ei ole onnistunut sijoittamaan eduskuntaa Helsinkiin, istuntoja Vaasaan ja kirjastoa Hämeenlinnaan.
Jos kulkee ajatuksiinsa unohtuneena parlamentin käytävillä, iskee helposti jalkansa massiiviseen peltiarkkuun, jotka on juntattu kuin betoniporsaat joka toisen toimiston ulkopuolelle. Niiden terävät kulmat repivät noin 150 naisten sukkaa päivittäin.
Edustajien avustajat purkavat paperit lommoisista peltilaatikoista, kun on palattu Strasbourgista, ja pakkaavat taas, kun palataan Strasbourgiin. On tietysti edustajia, joista ei näy koskaan muuta kuin arkku, joka uskollisesti, avaamattomana, etsii isäntäänsä kaikkialta Euroopasta.
Ensi maanantaina, 18. huhtikuuta, alkaa taas istuntoviikko. Tänään perjantai-iltana Marivoetin rekka liittyy karavaaniin, joka kulkee Strasbourgiin, 460 kilometrin päähän. Vuonna 1994 hän tekee edestakaisen matkan 14 kertaa. Reissu on pidempi kuin Pohjoisnavalta Etelänavalle.
Mitä mieltä hän on siitä, että Euroopan parlamentti käyttää 821 917 markkaa joka päivä pelkästään kolmen kaupungin väliseen työmatkaliikenteeseen? Ei mitään. Mikä reissu on turha, mikä ei? Miksi kenenkään on pakko liikkua mihinkään?
Marivoet on teettänyt rekan nokkaan koristemaalauksen, jossa on perheenjäsenten nimet: Herman itse, vaimo Sofie, tytär Liliane ja poika Herwig.
Joka istuu korkealla nupissa, 10-vuotiaan jalat eivät yllä polkimille. Hanskat on hänelläkin. Jos Herwig aikoo jatkaa isänsä työtä, niin hän saa taatusti myös vuonna 2015 rahdata arkkuja — ja vielä enemmän arkkuja — Brysselistä Strasbourgiin ja takaisin.
Euroopan parlamentti on kiertävä sirkus. Vain magia puuttuu.
Siitä lähtien, kun parlamentti valittiin ensimmäisen kerran suoralla vaalilla, 1979, edustajat ovat anoneet siirtoa Brysseliin. Ranska ei missään tapauksessa suostu päästämään edustajia maasta, eikä Luxemburg virkamiehiä.
EY:n tuomioistuin totesi yksiselitteisesti 1988, että Strasbourg on ja pysyy Euroopan parlamentin yksinomaisena istuntopaikkana. Mutta ylimääräisiä istuntoja voidaan järjestää muuallakin, vaikkapa Brysselissä.
Päätökset on kätevin kiertää siten, että lisätään ”ylimääräisiä” istuntoja. Strasbourgissa järjestetään edelleen 12 viisipäiväistä istuntoviikkoa, yhteensä 60 päivää. Vuonna 1994 Brysselissä istuttiin kahdeksan päivää, vuonna 1995 kaksitoista.
Kun parlamentti sitten kuumeisesti pohdiskeli, missä järjestää ”ylimääräiset” istunnot, se hoksasi juuri sopivan 14-kerroksisen tornitalon kasvaneen ihan takapihalleen — kiitos Etienne Davignonin ja belgialaisten suurpankkien.
Espace Léopold ei ole Euroopan parlamentin talo. Edinburghin huippukokouksessa 1992 nimittäin sovittiin, että EY-instituutioille ei saa rakentaa tiloja kuin sinne missä ne jo ovat. Eikä Espace Léopoldin hemicycle ole parlamentin istuntosali — vaikkakin arkkitehti hajamielisesti näin piirustuksissaan sitä nimittikin. On vain sattumaa, että istuntosalissa on 700 paikkaa, niin että siellä on tilaa aikanaan myös Slovakian edustajalle.
Virallinenkin alibi Brysseliin-muutolle kehkeytyi: Strasbourgin istuntosalissa ei ole riittävästi numeroituja paikkoja laajentuvan EU:n edustajille. Koskaan kukaan ei ole huomannut erityisempää tilanahtautta. Vaikka Britannian alahuoneessa ei ole istuimia joka ikiselle edustajalle, ei kaikkien parlamenttien äidin arvovalta ole vähääkään kärsinyt.
EU:n tilintarkastajien raportti marraskuulta 1994 moitti Euroopan parlamenttia siitä, että se ei ollut kilpailuttanut rakennusyhtiöitä, saatika valvonut urakkaa, mikä nosti Espace Léopoldin rakennuskustannukset budjetoidusta kuudesta miljardista yli yhteentoista miljardiin markkaan. Parlamentti lunastaa osan rakennuksesta itselleen leasing-järjestelmällä, joka maksaa lähes miljardi markkaa vuosittain vuoteen 2020 asti.
Herätys!
Niin, sinä! Juuri sinä!
Siis jokaisesta vuoden 1995 Brysselin täysistunnosta maksetaan vuokraa yli 80 miljoonaa markkaa!
— Katsotaan, kenellä on isoin, vastasivat tuohtuneet ranskalaiset. He päättivät rakentaa uuden, tarpeeksi laajan istuntosalin Strasbourgiin.
Maaliskuussa 1994 Ranskan hallitus halstrasi Euroopan parlamentin puheenmiestä Egon Klepschiä kuin saksalaiset aikoinaan Emil Háchaa. Vanhusparka, joka oli jo käynyt neljä ohitusleikkausta, joutui hyväksymään toisen täysmittaisen istuntosalin rakentamisen. Ranskalaiset jopa uhkasivat perua kesäkuun europarlamenttivaalit.
Joten Strasbourgiin syntyy noin kolmen miljardin markan hintainen uusi istuntosali. Se romahduttaa Euroopan parlamentin talouden. Kun vuoden 1995 budjetti on 4,3 miljardia markkaa — 18 prosenttia EU:n vajaan 24 miljardin markan hallintobudjetista, vuodeksi 1999 on ennakoitava 5,2 miljardia. Yksin kiinteistökuluihin uppoaa jatkossa lähemmä puolitoista miljardia markkaa, eli suunnilleen kolmekymmentä prosenttia Euroopan parlamentin budjetista.
Rakentamalla itselleen puoli miljoonaa neliömetriä tilaa, jota käytetään 48 päivää vuodessa, Euroopan parlamentti saavuttaa taatusti kipeästi kaipaamaansa arvovaltaa.
Katson, kun keltainen karavaani poistuu parlamentin pihasta, imeytyy Rue Belliardin autovirtaan ja Belliard-tunneliin. Brysselistä poistuminen on helpompaa kuin koskaan.
Tunneli on avattu tänään. Punaisen nauhan leikkasi, torvisoittokunnan säestyksellä, pormestari Marc ”Kymmenen prosenttia” Demaret. Kun kyselen, mistä moinen lempinimi, ihmiset katsovat kuin hullua.
Jotkut sirkuksen vangit suorastaan epäilevät, että jatkuva matkustelu on muiden EU-elinten laatima salajuoni, jonka takia heidät halutaan pitää kaiket päivät lentokentillä ja bussipysäkeillä eikä päätöksiä tekemässä.
He ovat luultavasti oikeassa, ajattelen seuraavana torstaina, kun lähden Herman Marivoetin perään.
Junamatka Strasbourgiin on pitkästyttävä: taas yksi elämästä pois lahjoitettu päivä, ikään kuin niitä nyt olisi muille jakaa. Ainoa säpinä syntyy Luxemburgissa, jossa järjestetään kesken matkan kansainvälinen pikajuoksu. Säntään muutaman eurokraatin kanssa asemahallin myymälään, jossa läähätän tilaukseni, kartongin veroparatiisin puoli-ilmaista tupakkaa. Ja äkkiä takaisin, harpon monta leveää marmoriaskelmaa kerralla, skimbaan maleksivan väkijoukon lomitse laiturille.
Europarlamentin hallinnossa on oma osastonsa, joka lähettää kaikkien puolueryhmien toimistoon pari kertaa vuodessa tax-free -ostoslistan. Viidelläkympillä saa röökikartongin tai konjakkipullon, vodkaa tai Johnny Walkeria vielä halvemmalla. Muistutukseksi: on Luxemburgillakin puolensa.
Tosin ostaa saa vain muutamalla satasella, mikä taatusti voidaan laskea kohtuulliseksi edustuskäytöksi. Mutta olen odottanut, milloin Esko Seppänen paljastaa tämänkin EU-korruption raadonhajuisen epäkohdan.
Olen lähtenyt Strasbourgiin vain kuulemaan Pertti Salolaista.
Viimekuinen lausunto ei mielestäni ollut täysin tyhjentävä. Mutta huomenna Salolainen kertoo, vihdoin, todellisen visionsa Suomen suuresta tehtävästä Euroopassa.
Nyt on kriittinen hetki. Epäilevien europarlamentaarikkojen edessä Salolaisen on pakko antaa kaikkensa ja sen jälkeen heittää märkä paitansa kirkuvaan katsomoon.
Egon Klepsch tassuttelee lehdistötilaisuuteen tunnin myöhässä.
— Sitä ei ole saatu hereille, toimittajat arvelevat.
Puhemies jää avustajiensa kanssa seisomaan neuvottomana ovensuuhun, hänen paikkansa on viety. Ian Paisley, Pohjois-Irlannin protestanttien pauhuva pasuuna, on saanut kerrankin vaahdota täydelle salille ira:n julmuuksia.
Kun Klepsch pääsee pöydän taakse, hän ilmoittaa sopimuskäsittelyn aikataulun viimeisessä istunnossa kahden viikon päästä. Varsinainen äänestys on keskiviikkoiltana, neljäs toukokuuta.
Katson voitonriemuisena, kun Jukka Oasin otsa kurtistuu. Olen jo päässyt näpäyttämään häntä aikaisemmin päivällä, kun parlamentin institutionaalinen valiokunta on lausunnossaan suositellut selvin sanoin ja selvällä enemmistöllä sopimusten hylkäämistä.
Onhan koko jupakka irvokasta demokratian pilkkaa, selitän sormi pystyssä kenelle tahansa joka osuu tulilinjalle. Parlamentti ei saa osallistua mitenkään jäsenyysneuvotteluihin, sille ei edes tiedoteteta tapahtumien kulusta, sitten ministerineuvosto kinaa puolitoista kuukautta määräenemmistösäännöksistä, vasta kolme viikkoa ennen tämän parlamentin merkittävintä päätöstä saadaan asiakirjat eteen, ja tässä ajassa pitäisi perehtyä 700 sivuun norjalaista kalastusta ja — herra paratkoon — suomalaisen maatalouden tukiaispolitiikkaa.
Vaikka kansalliset sosialistipuolueet ja ryhmien piiskurit ovat kuinka pakottaneet edustajia kyllä-kannalle, Hollannin, Belgian, Ranskan ja Italian mepit aikovat pystypäin ja puoluerajoista piittamatta puolustaa parlamentin kunniaa.
Tässäkin istunnossa on saatu parhaimmillaan saliin 280 edustajaa, mistä kolosta kaivetaan ensi kuussa 260 innokkaan kannattajan enemmistö?
Oasta askarruttaa se, että äänestykset suoritetaan erikseen ja peräkkäin: Norja, Itävalta, Suomi ja Ruotsi. Järjestys ei miellytä häntä.
— Jokuhan voi ratkaista poistumalla paikalta, hän aprikoi. Jos Norja menee niukasti läpi, Itävalta rimaa hipoen, niin jospa juuri Suomen kohdalla…
Oas suunnittelee järjestävänsä tarvittaessa portsareita oville, jotka estävät ketään lähtemästä ulos.
Olisihan se historiallista, jos Suomen jäsenyys jäisi kiinni yhden edustajan nikotiinintarpeesta, tai kahvihampaasta.
Jan Vapaavuori hikoilee. Ministeri Salolaisen nuori avustaja saapuu vähän väliä Jari Vilénin luo salin takaosaan. Miten Pertti pärjää?
— Tiukka paikka Pertille. Pertin pitäisi vielä korostaa, että me ei haluta vain vapaakauppaa, vaan laajempaa yhteistyötä, polittista, Vilén näyttää muistiinpanojaan:
– Kato.
Vapaavuori nyökkää ahdistuneesti ja poistuu salin etupäähän. Suuri valkoinen kokoussali on täynnä ikkunalautoja myöten. En ole tajunnut varata ajoissa paikkaa, joudun kyykkimään käytävällä. Takariveillä on jengiä saamelaispuvuissa, ja vaikka olen vaivihkaa seurannut lappalaisia pitkin päivää, en ole nähnyt yhtään toivomaani mielenosoitusta tai mitään. En edes tiedä, vastustavatko he vai kannattavat. Ehkä he ovatkin Euroopan parlamentin palveluksessa, alkuperäiskulttuurikonsultteina.
Salolainen on saapunut Strasbourgiin sinisessä puvussa, joka on muodostunut hänen tavaramerkikseen, kuten myös psykedeelinen silkkisolmio ja Koff Light Beer -solmioneula.
Kaikkien hakijamaiden pääministerit saapuvat vakuuttamaan meppejä ”hyvistä ja kunniallisista aikeistaan”, paitsi Itävallan ja Suomen, joista tulee varamiehet. Itävallan kansleri Frank Vranitzky on aikaa sitten sovitulla Yhdysvaltain valtiovierailulla ja Esko Aho taas…
… Aho taas ottaisi ennemmin turpiinsa Kannuksen nakkikioskilla kuin näyttäytyisi puolueelleen maansa myyjänä, joka menee lakki kourassa Eurooppaan anomaan niiltä jäsenyyttä.
Stunt Man Salolainen puhuu Gro Harlem Brundtlandin, Carl Bildtin ja Itävallan varakanslerin jälkeen. Valitettavasti en oikein pysty seuraamaan hänen pontevaa esiintymistän, koska viereinen Vilén ryöstää kaiken huomioni.
Kun ulkomaankauppaministeri vaikuttaa kireältä ja loukkaantuneelta, Vilénkin näyttää yrmeältä ja puistelee päätään. Kun ulkomaankauppaministeri murjaisee jonkin vitsin, Vilén hakkaa innostuneesti pöytään.
Mutta kuten kaikki hyvät puhujat, Salolainen improvisoi lopuksi ohi kirjoitetun puheen, rock´n´roll -henkeen:
Let´s have a Union
Let´s build Europe
— Together
Avausten jälkeen euroedustajat tulittavat kysymyksiä tiukkaan sävyyn:
— Osallistutteko Schengeniin?
— Hyväksyttekö kolmannen pilarin?
— Mikä on EP:n rooli IGC:ssä?
Erityisesti yksi kalju herra kiinnittää huomiota, joka huutaa ja elehtii niin tarmokkaasti, että kopissa englanninkielen tulkkikin tampautuu heiluttamaan käsiään sanoman tehostamiseksi:
Haluatteko muuttaa Maastrichtin sopimuksen pykälän N? Haluatteko muuttaa Maastrichtin sopimuksen pykälän N?
Hän on herra Herman, yksi laajentumisen kiivaimpia vastustajia, Vilén informoi, puoluetoveri. Arvatenkin.
Vastauspuheenvuorossaan Salolainen välttää viisaasti puuttumasta pykälään N, tai sen kummemmin muihinkaan kysymyksiin.
Tuskanhikeä tiukkuva Jan Vapaavuori säntää taas kysymään Jari Vilénin mielipidettä. Nuoret miehet supisevat päät yhdessä, silkkisolmio silkkisolmiota vasten. Vielä jälkeenpäin kuvittelen kuulevani pientä sähkön ritinää.
— Menikö hyvin?
Vilén vakuuttelee, mutta Vapaavuori on epävarman tyytymätön.
— Se meni susta hyvin?
Meni, meni. Salolainen täytti kaikki odotukseni.
Nyt olen kuullut, mihin Suomi Euroopan unionia aikoo viedä, mikä on hallituksen panos mantereen tulevaisuuden kehittelyssä.
Salolainen on selvästi parhaimmillaan jammaillessaan vapaasti perinteisen 12-tahtisen bluesin kehikossa, ja sieltä kristallisoituu kertosäe, jota hyräilen tulevina viikkoinakin:
If you think we have no opinions
You have a false opinion
We do have opinions
And we tell our opinions
When we are at the same side of the table
Seuraava luku: