5. Spagettivatikaani
Eurooppa vastaan Euroopan unioni
Komission virkamiehellä on vain yksi puolustus: karmeaa Kurkun Käyryysdirektiiviä ei ole olemassa.
Ei ole porkkanadirektiiviä. Ei direktiiviä, joka kieltää juustot. Tai madot, tai teddykarhut.
4. huhtikuuta, 1994. Syön komission A2-virkamiehen kanssa lounasta ravintola Via Appiassa, joka on aivan komission nurkan takana. Pelkkä ovi, ilman kummempaa näyteikkunaa, saatikka mainosta, johtaa arkisen hienostuneeseen ruokahuoneeseen. Salissa istuu ilmiselvästi komission korkeita virkamiehiä arkilounaalla, jonka he itse maksavat.
Lounas on eteläeurooppalaisittain kiiretön, kuten aina EU:ssa, jossa on turha yrittää saada ketään kiinni iltapäivällä yhden ja kolmen välillä. A2-virkamies syö alkuruuaksi carpacchiota, paperinohuita kirkkaanpunaisia kinkkusiivuja, minä maukkaita artisokansydämiä. Hänen pääruokansa on hieno vasikanleike, minun pesto-kastikkeella maustettua kullankeltaista spagettia, tietysti al dente. Juomme vettä. Virkamies tilaa lopuksi espressoa, kofeiinitonta espressoa.
Kuka vain on valmis uskomaan mitä vain pahamaineisesta komissiosta.
Matodirektiivijuttua kertoo kuulemma ranskalainen anti-Maastricht -poliitikko Philippe de Villiers. Se oli vain vitsi, hän naureskeli vimmastuneille virkamiehille, jotka tietävät, että tarina vainoaa heitä ikuisesti.
Vuonna 1991 kaksi ranskalaista kuoli syötyään listeria-bakteerin myrkyttämää juustoa. Heti kohta Saksa ja Britannia kielsivät juuston maahantuonnin. Ranskalainen juustoteollisuus kanteli epäreilusta kaupan esteestä komissiolle, joka ei kuitenkaan tohtinut puuttua asiaan. Ranskan hallitus painosti raivokkaasti. Komissio valmisteli säännöt juustoluokituksista, jotka ministerineuvosto hyväksyi yksimielisesti. Kun direktiivi julkaistiin virallisessa lehdessä, ranskalaiset tyrmistyivät. Brysselin byrokraatit kehtaavatkin sormeilla Ranskan kulinaarisia kruununjalokiviä! Ja sen sijaan, että olisi ottanut vastuun tekemästään päätöksestä, Ranskan hallitus yhtyi paheksujien joukkoon. Ja pari päivää myöhemmin, juuri ennen Tanskan Maastricht-äänestystä Britannian kruununprinssi Charles oli vierailulla Ranskassa, ja maljapuheessaan ylisti jälkiruuakseen nauttimia mainioita juustoja, ranskalaisen gourmet´n helmiä, jotka Bryssel haluaa tykkänään kieltää! Ja paikalla olivat kaikki televisioyhtiöt, cnn:ää myöten, paheksumassa Brysselin luupäisiä teknokraatteja, jotka pakottavat kaikki omaan orwelliaanis-macdonaldiaaniseen pakkopaitaansa…
Tanskan pääministeri Poul Schlüter esiintyi televisiossa juuri ennen Maastricht-äänestystä. Hänellä on omenat molemmissa kämmenissä. Toinen on iso, komea ja punaposkinen, toinen pieni ja rupsahtanut. Pääministeri ilmoittaa närkästyksensä siitä, että komission direktiivi kieltää nämä surkeat omenat — Ingrid Mariet — ja nitistää tuhansien tanskalaisten omenanviljeilijöiden elinkeinon!
Sama kuin Esko Aho olisi kansanäänestyksen alla kertonut, että Bryssel on kieltänyt HK:n Sinisen.
Mutta sitä Schlüter ei tullut maininneeksi, että omenastandardilla eurooppalaiset omenanviljelijät, myös tanskalaiset, halusivat estää chileläisiltä ja eteläafrikkalaisilta kilpailijoiltaan pääsyn Euroopan markkinoille. Kun etsii jotakin yleisiä nimittäjiä, niin joku joutuu aina kriteerien ulkopuolelle. Tällä kertaa protektionismi osui oman nilkkaan.
Hallitukset ovat yhdessä päättäneet rajoittaa kiintiöin halpatuontia Aasiasta; silkkiä, tekstiilejä, teddykarhuja. Aina haastatellaan suivaantunutta lelukauppiasta, mutta ei koskaan tyytyväistä, työpaikkansa pelastanutta ompelijaa. Ja joskus direktiiveistä nostetaan suhteeton häly. Onko lapsilla huutava pula pehmojäniksistä? Joutuvatko vanhemmat tinkimään kakkosauton ohjaustehostimesta, kun on säästettävä rahat törkykalliiseen teddykarhuun?
Jokainen direktiivi hyödyttää yhtä ja haittaa toista. Jokainen kansallinen teollisuus, joka menettää suojatun asemansa, syyttää Brysseliä. Jokainen äänestäjiensä kostoa pelkäävä ministeri, syyttää Brysseliä. Mielenosoituksissa poltetaan komissaarien kuvia, ei ministerien. Kaikki vika on komissiossa — jo de Gaulle epäili nerokkaasti, että eurooppalaiset eivät halua siirtää kohtaloitaan elimelle, ”jossa on pääasiassa ulkomaalaisia.”
Jokaisen näkökulmasta komissio on tosiaan ulkomaalainen, sitä pyörittävät ulkomaalaiset. Komissio on kuin luotu kansallisten poliitikkojen syntipukiksi ja sylkykupiksi.
Se onkin luotu.
Komissio hyväksyi aikanaan tietoisesti työnjaon. Kunnia hyvistä päätöksistä kuuluu ministereille, vastuu tyhmistä päätöksistä komissiolle. Jotkut säädökset ovat kansallisesti niin herkkiä, että komissio otti oma-aloitteisesti syyt niskaansa. Niin ministerit uskalsivat seuraavallakin kerralla ottaa riskejä. Se oli edistyksen ehto.
Samalla komissio sai tietysti lisää valtuuksia hoitaa asioita omin päin, luottamusta. Mutta mitä tehokkaammaksi Euroopan unionin polit-byrokraattinen järjestelmä kehittyi, sitä enemmän vastuu, ja seuraukset, jäivät yksin komission kannettavaksi.
Menettämänsä vallan vastikkeeksi poliitikot varasivat itselleen oikeuden sanoutua irti omista päätöksistään. Ne tekevät sitä nykyään ihan rutiininomaisesti. Jos pitää valita, raivostuttaako äänestäjän vai byrokraatin, poliitikon ei tarvitse kauan miettiä: byrokraatti ei voi panna häntä viralta. Byrokraatin suuttumus ei yllä otsikoihin. Ei edes yleisönosaston otsikoihin. Byrokraatti on hiljaa — kihisee raivosta, mutta hiljaa.
Komissio sai maksaa yltiöpäisyydestään ja ylimielisyydestään. Vallan vekseli lunastettiin Tanskan Maastricht-äänestyksessä.
Ministerit pettivät uskolliset palvelijansa. Eurooppa petti Euroopan unionin.
Miten epistä!
Europetoksista suurin saattaa olla se, että komissiota syytetään rikoksista, jotka ovat loppujen lopuksi jäsenmaiden itsensä vastuulla.
Petoksethan voitaisiin paljastaa ja ehkäistä aika yksinkertaisesti.
Rikollisuuden filosofia on samanlainen kuin liiketoiminnan, jostakin syystä. EU-tukien väärinkäyttö on houkuttelevaa siksi, että petoksesta saatava hyöty on muhkea suhteessa mitättömään kiinnijäämisen riskiin ja olemattomaan rangaistukseen. Rikos ehkäistään minimoimalla hyöty, maksimoimalla tuomio.
Aloitetaan helposta päästä: ensin pitää muuttaa EU:n maatalouspolitiikkaa. Kun tukiaisia on jaossa puolitoista Suomen valtion budjetillista, se suorastaan viettelee kaikenlaiseen puijaukseen. Tukiaisia on vähennettävä.
Kaikki ovat samaa mieltä. Mikä estää? Jäsenmaat.
capista hyötyvät tehomaanviljelyyn ja elintarvikkeiden vientiin panostavat maat: Hollanti ja Tanska, Ranska ja Irlanti. Saamapuolella ovat myös elämäntapaviljelyvaltiot Espanja ja Kreikka. Ne eivät missään tapauksessa suostu vähentämään tukea, ja samalla huijauksia.
Järjestelmä, joka on vahingollinen EU:n kokonaisuudelle, on useimmille yksittäisille jäsenmaille hyödyllinen. Siksi maatalousministerit ovat vuosien varrella hylänneet kerta toisensa jälkeen komission ehdotukset yhteisen maatalouden järkeistämisestä.
Maataloustuki ja rakennerahastovarat jaetaan komission kautta, mutta päätyvätkö ne oikeisiin kohteisiin, on jäsenmaiden omalla vastuulla. Haukuttuaan viime syksynä Brysselin viranomaiset pääreviisori Middelhoek muistutti heti perään: ”Koska 80 prosenttia rahoista kanavoituu jäsenmaiden kautta, ne saavat kantaa 80 prosenttia vastuusta.”
Jäsenmaiden hallitukset käyvät tietysti saamillaan rahoilla ankarasti kauppaa, rakentaa vastapalvelusten ja riippuvuuksien verkostoa. Saamiensa rahojen vastikkeeksi yritys tukee tarvittaessa hallituspuoluetta tai yksittäistä ministeriä. Usein varoja välittävät hallituspuolueen politrukit, ministerin liikeystävät, sukulaiset tai muut neuvonantajat — pientä provisiota vastaan.
Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän valtaa voi ostaa. Kreikka sai ensimmäisinä 13 jäsenvuotenaan lähes 140 miljardia markkaa rakennerahastotukea, ja vuosina 1994–1999 saalis on jo 120 miljardia eli viidennes koko rahastosta. EU kustantaa Kreikan moottoriteistä, lentokentistä ja suurista energiahankkeista 80 prosenttia tai ylikin, ne ovat suurille rakennusyhtiöille todellinen bonanza.
Kun korruptio riehuu valtoimenaan jo Vantaankin kaavoituksessa, on helppo uskoa väite, että Ateenan joka toista konsultti- tai insinööritoimistoa johtaa puolueen uskottu tai ministerin poika.
Jos rahanjako on tärkeämpää kuin aito ammattitaito, ei ihme, että tulokset jäävät vaatimattomiksi. Kreikan valtiovarainministeriön valtiosihteeri Aristidis Tsiplakos kertoi syksyllä 1992, että toistasataa EU-tuella rahoitettua hanketta oli jäänyt valmistumatta.
Saksalainen professori oli perustamassa Napolin lähelle aurinkokennotehdasta, jolle luvattiin myöntää 23 miljoonan markan teknologia-avustus. Hiukan myöhemmin professori sai puhelinsoiton italialaisen huippupoliitikon veljeltä, joka ilmoitti, että rahat voi nostaa pankista — pientä provisiota vastaan. Kun professori hylkäsi ehdotuksen fifty-fifty -jaosta, viranomaiset ilmoittivat, että rahat oli ohjattu toiseen hankkeeseen, valtionyritykselle.
EU-tukirahat katoavat jäsenmaissa samaan reikään, mihin isännättömät rahat yleensäkin. Lahjonta rehottaa melkein jokaisessa EU-maassa, muuallakin kuin Italiassa. Belgiassa kolme ministeriä joutui eroamaan, kun he olivat ottaneet puolentoista miljardin lahjukset vastikkeeksi armeijan helikopteritilauksista. Espanjan korkein poliisijohtaja Luis Roldan katosi, kun paljastui 20 miljardin markan lahjusskandaali. Syksyllä kaksi brittihallituksen korruptiosta syytettyä ministeriä joutui mailitehtaalle. Jopa Saksaa koetteli harvinainen petosskandaali, kun kiinteistömiljonääri Jürgen Schneider häipyi tietymättömiin ja jätti jälkeensä 17 miljardin velat.
Jos jäsenmaat olisivat vakavissaan petoksentorjunnassa, niin ne kai käyttäisivät sen miljardin markan määrärahan, jonka EU on varannut poliisien, verottajien, tullivirkailijoiden ja maatilatarkastajien työhön.
Kreikka ja Italia, joissa valtaosa petoksista tehdään, eivät ole tarvinneet tutkintarahoja juuri ollenkaan.
Vastaus kysymykseen, miksi punkkua tulee aina vain lisää vaikka viiniköynnökset on tuhottu, on tämä: Kreikka, Espanja ja Portugali eivät halunneet rekisteröidä viinitilojaan yhteisön tietokantaan, jolla tuotantoa piti valvoa ja aiheettomia tukirahoja säästää.
Edes vuorokautta ei kulunut EU-tilintarkastajien lohduttomasta raportista, kun jo jäsenmaiden valtiovarainministerit päättivät leikata melkein 30 miljoonaa markkaa vuoden 1995 petoksentorjuntaohjelmasta. Pari päivää aikaisemmin John Major kertoi keskustelleensa François Mitterrandin kanssa, kuinka ”täysin välttämätöntä petosten nujertaminen on”.
Petokset jatkuvat tasan niin kauan, kunnes kiinni jäävät saavat kunnon rangaistuksia. Maastrichtin sopimuksen artiklassa 209a säädetään, että petosten ehkäisemisessä jäsenmailla ”on velvollisuus suhtautua yhteisön taloudellisiin etuihin kuin omiinsa”. EU-tukien väärinkäyttö ei ole lakikirjoissa määritelty rikos, joten rangaistuksia tulee vain oheisrötöksistä, kirjavasti, kunkin maan oikeuskäytännön mukaan. Miljardivoittoihin nähden tuomiiot ovat yleensä hyvin lieviä. EU-petos on riskitön rikos.
Lait eivät tiukennu, tutkinta ei tehostu, koska väärinkäytösten estäminen ei ole jäsenmaiden välitön etu. Tuskin ne innostuvat mustista listoistakaan: ei näytä hyvältä, jos valtio kavaltaa omia kansalaisiaan Brysselille.
Kuten capissa, mikä on vahingollista kokonaisuudelle, voi hyödyttää yksittäisiä jäsenmaita.
Ja sekin, että Euroopan unionin — siis Brysselin byrokraattien — maine tahriintuu, voi puolestaan edistää jäsenmaiden arvovaltaa ja valtaa.
Se on Euroopan salaliitto Euroopan unionia vastaan.
Sekin on salaliitto, että väitetään Euroopan unionin tuottavan liikaa lakeja. Näin motkotetaan aina, kun asetus tai direktiivi ei satu miellyttämään.
Idea nimenomaan on, että EU-lait vähentävät sääntelyä. Sisämarkkinaohjelman 282 lain on tarkoitus korvata 3360 kansallista säädöstä.
Kaikki jäsenmaat kuitenkin vetkuttelevat tarkoituksellisesti direktiivien sulauttamisessa omaan lakiin. Yhteismarkkinaohjelman 282:n lain paketista 222 piti kääntää kansallisiksi pykäliksi. Vaikka komissio mainostaa, että melkein 90 prosenttia direktiiveistä löytyy jo kansallisista kirjoista, vielä kaksi vuotta maagisen 1992:n jälkeenkin puolet direktiiveistä on hyväksymättä jokaisessa jäsenmaassa. Tanskalaiset ja britit ovat olleet kuuliaisimpia, mutta vain Kreikka on veltompi kuin Saksa, jolta yhä puuttuu neljäkymmentä direktiiviä.
Kaikkein haluttomimmin jäsenmaat avaavat julkisia hankintojaan kansainväliselle kilpailulle. Tarvittavista kansallisista laeista oli vuoden 1993 loppuun mennessä säädetty vain 60 prosenttia. Saksa rikkoo räikeimmin direktiivejä, jotka määräävät, että jokaisesta yli 1,2 miljoonan markan hankkeesta on järjestettävä ylikansallinen tarjouskilpailu ja julkistettava se yhteisön virallisessa lehdessä. Euroopan tuomioistuinta ruuhkauttaa ainakin 250 tapausta, jossa jäsenmaat ovat rikkoneet tarjouskilpailudirektiiviä.
Taas yksityinen etu torpeidoi yhteisen hyvän. Paolo Cecchinin legendaarinen raportti sisämarkkinaohjelman ihanista hedelmistä lupasi avoimesta kilpailusta peräti 132 miljardin markan hyödyn jäsenmaille — siis koko rakennerahastoa vastaavan summan. Iso numero selittyy sillä, että julkisten töiden arvo Unionin alueella oli vuonna 1990 tajuttomat 3,7 biljoonaa markkaa (siis jälleen 12 nollaa) eli 14,4 prosenttia jäsenmaiden bruttokansantuotteesta.
Jäsenvaltiot keksivät mitä hurjimpia temppuja estääkseen vapaan kilpailun. Belgialaiset herneet eivät pääse tanskalaisiin kauppoihin, koska viranomaisilla on ”luokitteluongelmia”. Ranska on diskannut kreikkalaiset keraamiset laatat, koska viranomaisilla on ”tyyppihyväksyntävaikeuksia”.
Saksalaiset kieltäytyvät päästämästä maahan belgialaisia untuvapeittoja. Aivan oikein: täytteenä on ”vääriä untuvia”.
Lobbarit nävertävät EU:n uskottavuutta — mutta eikö muualla lobata?
Jäsenvaltioissa suuryritykset ovat suhteellisesti suurempia, ne ovat paljon määräävämmässä asemassa kuin Euroopan unionissa. Jos yhtiö saa hallituksensa asialle, se on paras edusmies Euroopassakin.
General Motorsin sisäisessä muistiossa ei pelätty komission uusia, ankarampia melunormeja: ”Koska lopullinen päätös riippuu ministerineuvostosta, on yhä hyvät mahdollisuudet lobata kansallisella tasolla, että pysyttäisiin 75 desibelin alapuolella…”
Ei siinä kyllin, että jäsenmaat estävät tuontia minkä ehtivät, ne myös vääristävät kilpailua kielletyillä valtion tukiaisilla. Komissio on pakotettu taipumaan jakamaan tukiaisia lentoyhtiöille, koska ne ovat melkein joka maan valtiollisia kansallisaarteita. Air France sai heinäkuussa 1994 luvan jopa 20 miljardin markan valtiontukeen. Portugalin tap ja Kreikan Olympic Airways ovat ottaneet mallia pahimmalta kerjurilta, Espanjan valtiolliselta lentoyhtiöltä. Iberia opettaa.
Etujärjestöjen sisäiset riidat johtuvat osittain siitä, että yhtiön etu on valtion etu. Autoalan acea:ssa Italian Fiat, Ranskan Renault ja Peugeot nauttivat valtion erityissuojelua; tukia ja tuontirajoituksia. Fiatin myynnistä kotimaan osuus on peräti 60 prosenttia, Peugeotilla yli puolet.
Pysyvä riidanaihe on Ranskan järkkymätön toiminta omien autotehtaidensa suojelemiseksi. Ranskassa myytävissä autoissa on oltava keltaiset etuvalot, ihan vain japanilaisten kilpailijoiden kiusaksi. Samalla tietenkin myös saksalaisten ja italialaisten.
Nämä samat suuret valtiolliset autoyritykset lopulta kaatoivat komission toiveet kiristää päästörajoja 1989. Ministerit puolustivat omiansa niin tarmokkaasti, että EU:n standardit jäivät selvästi löyhemmiksi kuin Yhdysvalloissa, siirtymäajat venähtivät pidemmiksi.
Komissioon pyrkivät vaikuttameen ennen kaikkea edistyneimmät yritykset, jotka pyrkivät hyödyntämään teknologian tai innovaation tuomaa kilpailuetuaan eurooppalaisella säädännöllä. Jälkeenjääneemmät turvautuvat valtiollisiin tukiaisiin ja protektionismiin. Tällainen kuvio hahmottuu etenkin telakkateollisuudesta ja kemian yrityksistä.
Valtio on yhä yrityksen luotettavin ystävä.
Entä jos vihattuja direktiivejä ei olisi?
Kaikki yhteiset ongelmat, vaikka rajat ylittävät saasteet, pitäisi selvitellä erikseen kansainvälisissä konferensseissa. Se on hidasta, vaikeaa, eikä kuitenkaan tepsi: ei ole kenenkään vastuulla eikä ole riittävästi keinoja vahtia, miten kansaivälisiä sopimuksia noudatetaan. Juuri siksi, että komission täytyy koko ajan lunastaa uskottavuutensa puolueettomana säätelyelimenä, se tosiaan valvoo ja rankaisee.
Kaikki toimivat oman etunsa mukaan. Euroopan unionia puolustaa vain komissio, vaikka koko Eurooppaa vastaan.
Palstakilometreittäin on puntaroitu eri jäsenmaiden suhdetta Euroopan unioniin. Ranska, Saksa ja Benelux-maat ovat ”hyviä eurooppalaisia”, kun taas reunavaltioista isoimmat, Britannia ja Espanja, ovat torpedoineet kaikki itselleen vähänkin hankalat hankkeet. Mutta kauniidenkin puheiden kannustimet ovat kansallisesti itsekkäitä.
Ranskalaiset ovat aikojen sivu pitäneet yhteisöä omana imperiuminaan, jonka siirtomaita hallitaan ranskan kielellä, ranskalaisella diplomatialla ranskalaisten eduksi; sille Euroopan yhteisö on ollut astalo, jolla on isketty päähän vaikka nato-kumppani Yhdysvaltoja. Ranskalle laaja-alainen, toimiva unioni on keino kammitsoida yhdentynyttä Saksaa, joka olisi hajautuneessa Euroopassa nykyistäkin ylivoimaisempi.
Saksan solidaarisuus, semminkin kun se maksaa suurimman osa Unionin menoista, on ajoittain kovallakin koetuksella, ja etenkin rahapolitiikassa se on ollut kovakorvainen naapureiden ruikutukselle. Tehokas unioni pystyy sulattamaan Saksan itäiset naapuritkin.
Kun tilanne muuttuu, niin asenne muuttuu. Italia on ollut koko yhteisöjen historian ajan yksi uskollisimmista, mutta Berlusconin valtaantulo romutti pitkät perinteet. Britannia saattaa siirtyä päinvastaiseen suuntaan, jahka työväenpuolueen Tony Blair pääsee puikkoihin; mutta edelleenkin vain, jos siitä on maalle hyötyä.
Jäsenmaat ovat sopimusten vartijoiden vihollisia — ministerit koettavat kaikki keinot, uhkailevat ja panettelevat; diplomaatit vokottelevat maallisin houkutuksin, suitsukkein ja mirhamein, mutta komission virkamiehen on oltava luja. On valvottava ja oltava raitis, joskaan ei absolutisti.
Ilman komission valppautta ei olisi Euroopan yhteisöä, ei voisi olla.On oltava riippumaton elin, jonka ainut tehtävä on vaalia saavutettua harmoniaa, joka voi uskottavasti tarjota kompromisseja ja huolehtia kaikkien eduista, syrjimättä. On todella epistä, että Euroopan henkivartijoita ei osata arvostaa.
Jos yhdestä artiklasta livetään, tarkoituksella tai huolimattomuudesta, tingitään tuotapikaa toisestakin, valtuussuhteet sotkeutuvat, toimialat hämärtyvät, jäsenmaat käyttäytyvät mielivaltaisesti, koko yhteissopimisen järjestelmä menettää uskottavuutensa. Silloin Euroopan unioni hajoaa — ja mikä pahinta, komissio.
Euroopan ja Euroopan yhteisön välisessä valtataistelussa nopat on painotettu kansallisvaltion eduksi. Sen osoitti Tanskan Maastricht-äänestys.
Kansallisvaltion perinteet ovat paljon vahvemmat ja voimakkaammat kuin sotienjälkeisen Euroopan yhdentymisen. Kansalaisten identiteetti ripustautuu itsenäisyyskamppailuihin, sotiin, aatteen ja kulttuurin suurmiehiin (niin, miehiin), viime aikoina urheilumenestyksiin.
Niihin liittyy tunteita. Talouden harmonisointi ja pykälänikkarointi eivät ole kovin seksikkäitä samastumisen kohteita.
Talouden yhdentämä Eurooppa on perimmältään byrokratian ja diplomatian järkiavioliitto. Molemmat ovat modernisoituneen, monimutkaistuneen, etääntyneen ja käsitteellistyneen valtioapparaatin välttämättömiä, ja samalla vihattuja kasvannaisia. Kukaan ei ole ylpeä kansansa kasvottomista byrokraateista ja kavalista diplomaateista. Vaikka niiden käytännön merkitys on kiistaton, ratkaisevakin, niillä ei ole sijaa kansakunnan palkintokaapissa.
Kuka voi sanoa, että Euroopan unioni on hänelle sydämenasia? Kuka tuntee omakseen EU:n instituutiot? Kuka tuntee EU:n instituutiot?
EU ei kerta kaikkiaan liikuta ketään, herätä tunteita.
Alussa tätä tunteikkutta oli. Yhteisön ”perustajaisien”, ranskalaisten Jean Monnetin ja Robert Schumanin, belgialaisen Paul-Henri Spaakin ja italialaisen Alcide De Gasperin puheet tihkuvat paatosta ja saippuaoopperan sentimentoa. Miten jykevä oli Winston Churchillin puhe Zürichissä 1946, kun hän julisti hurraaville kansanjoukoille: ”Voin tiivistää neuvoni Euroopalle yhteen sanaan: Yhdistykää!”
Churchill oli tekemässä aloitetta myös Haagin kansanedustajakongressista 1948, jonka ansiosta seuraavana vuonna pystytettiin yhdentymisen ensimmäinen maamerkki, Euroopan neuvosto. ”Ekstaattinen” on lievä sana kuvaamaan tunnelmia.
— Fiat Europa! espanjalainen kirjailija Salvador de Madriaga huudahti.
Silloin Euroopan yhdentyminen oli vasta haavekuva; silmiä ei särkenyt harmaiden käytävien masennus, tärykalvoja ei rasittanut 72 yhtäaikaisen käännöksen baabelinmetakka, sen topografiaa eivät hallineet voivuoret, munavuoret, lihavuoret, maitojärvet ja viinimeret.
He olivat nähneet nälkää! Britannian entinen pääministeri Harold Macmillan muisteli alkuaikaansa Euroopan neuvostossa: hänen ja muiden brittien ruokasäännöstelyyn tottuneet vatsalaukut olivat kutistuneet niin, että Strasbourgin lihapadoista selviytyminen oli ylivoimaista. Vielä neljä vuotta sodan jälkeenkin yksi ruoka-annos riitti hyvinkin kolmelle.
Ensimmäisen polven yhdentäjät olivat kokeneet nöyryyttävän maailmansodan, joka raunioitti, pani polvilleen maailman mahtavimman mantereen. Danten, Shakespearen, Leonardon perilliset ojentelivat luisin käsin kerjuukuppia valtameren yli, nälkäkuoleman, tautien ja anarkian ensiavuksi tarvittiin kymmeniä miljardeja markkoja.
Moni varhainen euroidealisti oli kärsinyt verisen kansalliskiihkon ja sodan mielettömyyden omassa nahassaan. He olivat olleet vastarintaliikkeessä, maanpaossa ja vankilassa. Mussolinin Ventontene-saarelle vangitsemat partisaanit kirjoittivat jo vuonna 1941 Altiero Spinellin johdolla Ventontenen manifestin, jossa vaadittiin kansallisvaltioiden purkamista ja sulattamista yhteiseksi Euroopan liittovaltioksi.
Ei ole ihme, jos tuhottujen valtioiden riekaleet etsivät tukea toisistaan, uutta alkua, uutta itsetuntoa. Ranskalaisella maanviljelijällä, jonka raiskatuilta pelloilta vuosisadan kylmin talvi 1947 vei vähänkin sadon, ei ollut syytä paukutella henkseleitään. Rauniokasoissa palelevat ja nälkiintyvät berliiniläiset olisivat kernaasti nielleet ylpeytensä, jollei sekin olisi ollut kortilla.
Jopa Euroopan vapaakauppaliitto efta herätti perustajissaan hurmosta — olkoonkin että Britannia yritti lähinnä kostaa manner-Euroopalle sen, että de Gaulle ei hyväksynyt saarivaltiota eec:hen. Muuan ruotsalainen diplomaatti risti tyttärensä Eftaksi.
Mutta samalla, kun Länsi-Euroopan aineellinen hyvinvointi karttui ripeästi, solidaarisen, yhteisen mantereen ylevä ajatus tietysti rapautui ja kansallisvaltioiden itsetunto palautui.
Juhlapuheet jäivät leijumaan yläpilveen. Suuri hengellinen renessanssi oli typistynyt pelkäksi talousyhteisöksi. Fiat Europa tuo mieleen vain autotehtaan. Yhteisöstä tuli valmis, se teki itsensä tarpeettomaksi, aika ratsastaa auringonlaskuun.
Ja ironista kyllä, urheiluhullu Delors saa syyttää jalkapallon EM-kisoja tappiostaan.
Markkinatalouden maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri on tehnyt kansallistunteesta tarpeettoman. Kansallisuus kimpoaa esiin enää symboleissa — lipuissa, kansallislauluissa, sankareissa — jotka tiivistävät yhteen silmänräpäykseen suuret, muutoin käyttökelvottomat tunneliikutukset; kansallisylpeyttä, suuruuden tai nöyryytyksen muistoja, loistavan tulevaisuuden odotukset.
Post-teollisissa yhteiskunnissa isänmaakin on postmoderni, viikonloppuisänmaa. Mutta silloinkin, kun arkipäivän tuntuma kansallisvaltioon on etäinen, sen vuosisataisesta rekvisiittavarastosta löytyy jokin käyttökelpoinen rituaali tai yhteinen tunnusmerkki. Se on sen ylivoima.
”Belgialaisuus” on hämärä käsite ihmisille, jotka sattuvat elämään sotimalla ja neuvottelemalla sattumanvaraisesti siirrettyjen rajapyykkien sisäpuolella, milloin Napoleonin, milloin Hitlerin tekemällä tonttivarauksella; kahden tai kolmenkin kulttuurin, kielen, alueen huterassa ja keinotekoisessa saranassa — ja hiljakkoin maa virallisestikin leikattiin flaamien, valloonien ja brysseliläisten liittovaltioksi.
Belgialaisuutta ei ole olemassa.
Paitsi tietysti jalkapallon MM-kisoissa.
”Jalkapallo on ainoa asia, joka yhdistää italialaiset”, huomautti maassa pitkään asunut suomalainen. Italiakin on käytännössä kolmen osavaltion liitto: mafian runteleman köyhän etelän, keskiluokkaisen keskiosan ja rikkaan pohjoisen, joissa kaikissa on eri valtapuolue. Berlusconi, joka kauppasi hyvien aikojen nostalgiaa, kaappasi käyttöönsä melkein ainoan kansallisen yhtenäisyyden säikeen, ja nimesi puolueensa Forza Italia!ksi maajoukkueen kannatushuudon mukaan. AC Milanin omistaja tajusi, että kansallisylpeys on luokkariitojen yläpuolella — niinpä hänellä oli otsaa hakea omalle hallitukselleen kiistatonta oikeutusta kutsumalla ministereitään, jälleen futismaajoukkueen lempinimellä, ”sinisiksi”, gli azurri.
Falklandin sodan aattona Argentiinan hallitus otti käyttöön koko kansallissymbolien arsenaalin. Joka salkoon nostettiin sinivalkoinen lippu, se liehui myös kaiken aikaa telkkarissa kansallislaulun pauhussa. Ja tietysti sanomalehdissä levitettiin kuvaa, jossa Argentiinan sankarillinen jalkapallomaajoukkue — vuoden 1978 kotikisojen maailmanmestarit — heiluttivat kylttiä: Las Malvinas son Argentinas!
Färsaarten todellista itsenäisyyttä juhlittiin 30.7. 1990, kun se vihdoin pääsi Euroopan jalkapalloliiton jäseneksi. Suuri kansallinen sankaritaru syntyy sillä hetkellä — tilastollisesti se on vääjäämätöntä — kun piskuinen täplä merikartassa menee voittamaan EM-karsinnassa vaikka Portugalin.
Niinpä kavalin mahdollinen hetki Tanskan Maastricht-äänestykselle osui, kun Tanska nousi varapaikalta jalkapallon EM-lopputurnaukseen kesällä 1992. Tanskan ulkoministeri Uffe Ellemann-Jensen kietoi kaulaansa Tanskan lipun ja istui ministerineuvoston kokouksessa korva liimattuna transistoriradion futisselostukseen.
Tavanomaiseen kansallisintoiluun liittyi vielä uskomaton tuhkimotarina, Hollywood-ainesta. Heti äänestyksen jälkeen rupusakki Tanska eteni vastustaja vastustajalta kohti Euroopan mestaruutta. Tanska voitti loppuottelussa itsensä Saksan.
Ja taas pieni Tanska päihitti yksin koko Euroopan!
He olivat lukeneet liikaa Asterixeja.
On laskun aika. A2-virkamies sujuttaa takkia päälleen ravintola Via Appiassa. Lasku, tippeineen, on kolmesataa markkaa. Minä maksan, virkamies ei vastustele edes näöksi.
Eroamme Breydelin lipputankojen luona. Jään päivittelemään, miten kohtuuttomasti pyyteetön komissio on joutunut kärsimään.
Kuljen Belliard-katua alas, ministerineuvoston työmaan ohi, kohti parlamenttia. Joudun verkkoaitojen ja puomien saartamaksi, enkä pääse pujottelemaan autovirran läpi Léopold-puiston ja luonnontieteellisen museon puolelle. Seison neuvottomana risteyksen valojen flipperissä, koneiden saartamana, keskellä sisämarkkinoita.
Zoomaan ympärilleni, unionin talorykelmää, toisiinsa tukeutuvia virastotorneja. Alan tajuta, että viimeiset kymmenen vuotta siirtokunta on itsenäistynyt myös henkisesti ja hengellisesti omaksi varjovaltioksi.
Pankkiirien Eurooppa ei sytytä ketään, paperivaltio. Poliitikot ovat kansallisia, mediat ovat kansallisia, ja kansalaiset ovat kansallisia.
Jacques Delors tiesi, että syvenevää EU:n poliittista yhtenäisyyttä ei voi luoda, jos kansalliset poliitikot eivät uskalla maksaa laskua rahaliitosta, ulkopolitiikasta, sosiaaliohjelmasta. Sille on löydettävä ideologinen oikeutus, tunnesisältö.
Jos ei voi voittaa kansallisvaltiota, niin…
Siihen nähden, että Brysselissä kaikki korostavat ”yleiseurooppalaista yhteisyyttä” ja paheksuvat ”ahdasta kansalismielisyyttä”, on erikoista, että komissio on omaksunut kiireesti perinteisimpiä kansallisvaltion tunnuksia.
Euroopan unioni sai oman lipun, tai oikeammin varasti sen. Kuuluisa 12 keltaisen tähden kehä sinisellä pohjalla on Euroopan neuvoston tunnus, jonka Delors esitteli ”Euroopan lippuna” toukokuussa 1986.
Euroopan unioni sai oman kansallishymnin, tai jälleen siis pölli Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalin eli Schillerin ”Oodin ilolle”.
Euroopan unionilla on oma valuuttakin. Ecuhan on valuuttakori, jonka muodostavat läntisen euroopan valuutat merkittävyyden mukaan painotettuina. Tämä järkevä laskennallinen väline ei tyydyttänyt komission turhamaisuutta, se lyötti 1987 oikein ecun kolikoita; nimenomaan symboleiksi. Ecu-setelisarjan suunnittelukilpailu on loppusuoralla.
Euroopan unionilla on omat suurmiehet. Robert Schuman on paitsi liikenneympyrä, metropysäkki ja rautatieasema, myös Pariisin-Luxemburgin juna.
Euroopan unionilla on oma kansanperinnekin. Vuoden 1950 Schumanin julistuksen vuosipäivä on vapaapäivä Euroopan Unionissa, joskaan ei Euroopassa.
Komissio on kohottanut itsensä Euroopan hallitukseksi, ja Delorsin mantereen presidentiksi.
1970-luvulla komission puheenjohtajasta tuli kymmenes jäsen valtionjohtajien huippukokouksiin. Hän pääsi tasaveroiseksi veljeskuntaan.
Komissio edustaa koko yhteisöä kansainvälisissä neuvotteluisssa — gatt-kierroksilla ja Rion ympäristökokouksessa. Komission puheenjohtaja voi antaa painokkaita lausuntoja naton tulevaisuudesta ja Bosnian tilanteesta. Happamat puheet ”Brysselin tsaarista” tai ”EU-valtiosta” eivät oikeastaan ole vain vertauskuvallisia, vaan usein toimivalta on täyttä totta de jure ja arvovalta de facto.
Ilman vaalia. Ilman valtuutusta. Ilman vastuuta.
Ei ole lopultakaan kovin epistä, vaan luonnollista, että komissio joutuu kokemaan loputonta kaunaa ja epäluuloa — koska yksikään sen tuhansista kasvottomista virkamiehistä ei ole kansalaisten valitsema, koska kansalainen ei pääse vaihtamaan niitä, ei valvomaan päätöksiä, eikä vaikuttamaan niihin.
Ne elävät yhdelle uskolle, täydentävät itse itseään ja määrittävät itse itselleen tehtävät.
Itse asiassa koko järjestelmä perustuu siihen, että komissio ei ole vastuussa eurooppalaisille, vain omalle uskolliselle piirilleen.
Samalla, kun komissaari antaa juhlallisen lupauksensa puolustaa Euroopan Unionin tähtilippua, hän kieltää kotimaansa. Komissaari ei saa antaa meidän häiritä hänen pyhää tehtäväänsä.
Omatkin ovat ulkomaalaisia. Erkki Liikanen oli ennen Suomen edustaja Euroopan unionissa, nyt hän on Euroopan unionin edustaja Suomessa. Protokollan mukaan Liikaselle on varattava vierailevan ministerin kohtelu, kun hän käy virka-asiassa synnyinmaassaan.
Komissaari vannoo Luxemburgissa pyhän uskollisuudenvalan yksin ”Euroopalle” —
— jollekin korkeammalle käsitteelliselle olennolle —
— kaikkivaltiaalle —
— ja tosiaan: joko kellot soivat? Euroopan unioni on kuin onkin tämän päivän Vatikaani.
B-luokan versio, halpis-Vatikaani, jossa on säästetty lavastus- ja puvustuskustannuksissa eikä nimekkäimpiä tähtinäyttelijöitä ole saatu mukaan. Uusintaversio, jäljitelmä.
Dubattu spagettivatikaani.
Euroopan unioni on kaupunkivaltio kaupungissa. Linnakkeen muurien sisällä elää 35 000 komission kardinaalia, ministerineuvoston prelaattia, europarlamentin kuoripoikaa ja suuryrityksen palkkasoturia. Pyhän istuimen satelliittikaupungeissa, Strasbourgissa ja Luxemburgissa on vielä ministerineuvoston, parlamentin hallinnon ja tuomioistuimen väkeä vielä jokunen tuhat.
Uusinta-Vatikaani ei ole mikään lennokas analogia — se on tyly totuus. Euroopan unioni on samanlainen kirkkovaltio, puolivaltio kuin Paavin hallintokaupunki. Kumpikaan ei ole kansallisvaltio kansakunnan tai sodilla täsmennetyn paikallisen identiteettinsä puolesta, mutta valtansa ja oppinsa voimalla jotakin paljon jämerämpää kuin ylikansallinen järjestö.
Siitä on jo kirjoitettukin monta viisasta ja perusteellista kirjaa, että EU on katolisten maailmanlaajuinen salajuoni. Mutta on samantekevää, mikä se oppi on, kunhan se synnyttää tunnustajiensa keskuuteen käenpoika-valtion, joka samalla lonkeroituu kansallisvaltioihin rinnakkaishallitukseksi. Tätä kaksoisulottuvuutta juuri tarkoittaa fraasi ”valtio valtiossa”. Se on peräisin historioitsija Theodore Agrippa D´Aubignelta, joka kuvasi ilmaisulla katolisen kirkon asemaa Ranskassa 1620.
Rooman kirkko oli 400-luvulta keskiajan loppuun merkittävin yleiseurooppalainen hallintojärjestelmä, valtava kansainvälinen byrokratia ja jokaisen valtion varjohallitus. Se sotkeutui myös maallisen vallan käyttöön, ja kanonisen oikeuden kautta määräsi kaikkien alamaistensa elämästä. Sillä oli myös käytännön yksinoikeus kirjoitettuun tietoon, opetukseen, tieteeseen, kirjastoihin; aloitemonopoli.
Spagettivatikaanissa puhutaan eurokieltä, joka tosiaan on munkkilatinaa, ei vertauskuvallisesti vaan oikeasti. Se on käsittämätöntä erityisen terminologiansa ja tarkkaan rajattujen aiheyhteyksiensä takia, tarkoitettu pelkästään sisäiseen käyttöön, pyhien sääntöjen selityksiin ja täydennyksiin, ei missään tapauksessa viestintään. Keskeistä on eksegetiikka, sananselitys. Ero on se, että latina on kuollut kieli, joka kumminkin elää romaanisissa kielissä, eurokieli on ulkoisesti useitakin kieliä, jotka kaikki se on murhannut.
Usein hallitus lähettää pontevan edustajansa ajamaan isänmaan etua — ja huomaa piakkoin, että tämä on sulautunut alkuperäisväestöön, gone native. Hän on omaksunut oikean opin.
Jotkut ovat tulleet riippuvaisiksi, euronarkkareiksi.
— Eikö ole fantastinen kaupunki, hehkuttaa Frank Schwalba-Hoth, toistakymmentä vuotta ympäristölobbarina ryppyisessä sinapinvärisessä puvussa Euroopan parlamentin ylimmän kerroksen hämyisän kuppilan nuhjuisella sohvalla. Maailman pääkaupunki, hän huokaa tyytyväisenä.
— Missä muualla pikku tyttäreni saisi istua Arafatin sylissä ja kätellä Gorbatshovia?
Komission papit ja papittaret eivät ole maallisen hallitsijan alamaisia, vaan oman valtionsa kansalaisia. Yksikään ei-belgialainen ei maksa veroja omaan maahansa, Belgian valtiolle tai asuinkunnalleen, vaan suoraan Unionin kassaan.
Vaikka eurokraatit tuovatkin kaupunkiin työtä ja rahaa, brysseliläiset eivät erityisesti rakasta heitä, paitsi ravintoloitsijat ja hotellinomistajat (muuta paikallisväestöä eurojengi ei joudukaan tapaamaan). EU-joukot ovat vieraita, vihamielisimpien mielestä jopa miehittäjiä.
Eurokraattien palkat herättävät avointa kateutta ja suuttumusta. Erityisesti brysseliläisiä kaivelee se, että asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nouseet paikallisten ulottumattomiin.
Sekään ei paranna imagoa, että kansainvälisyyden apostolit eivät suinkaan halua integroitua paikallisväestöön, vaan keräytyvät omiin oikeauskoisten siirtokuntiinsa: saksalaiset Tervureniin, hollantilaiset Oudergemiin ja muut muihin ilmastoituihin ghettoihinsa.
Vatikaanin tunnus on eur-rekisteri, jota paikalliset tervehtivät keskisormella. eur-rekisterin etuihin kuuluu, että ruuhkassa ei päästetä vaihtamaan kaistaa; pysäköintipaikalla kolhaistaan; auton kylkeen ilmestyy pitkiä, nautinnolla kaiverrettuja naarmuja ja autoradio viedään kaksi kertaa kuussa.
Juuri tähän risteykseen tiivistyy Euroopan ja Euroopan unionin suhde. Belliard-tunneli on pitänyt sulkea ministerineuvoston uuden kivikolossin takia: se menee liian läheltä, aiheuttaa turvallisuusriskin. Se on pitänyt louhia uudelleen, kiertämään Euroopan valtiaat kunnoittavan välimatkan päästä.
Ja maan päällä liikenne sumaantuu. Autot törmäilevät sumpussa, työmaan kuorma-autot sahaavat niiden välissä, jalankulkijat hortoilevat verkkoaitojen vankeina, loikkivat puomien yli ja autokymen välissä, työmaan upottavassa savessa, torvet soivat, kaiken keskellä työmiehet sinisissä haalareissa ja keltaisissa kypärissä — kuin kapellimestareina betonisella korokkeellaan.
Eurokaupunki istuu kaupunkiin kuin hammasraudat.
Leikkivaltion valtioleikki on tietysti sinällään harmitonta. Mutta arvelen, että se on perimmäisin syy siihen, miksi Tanska äänesti Maastrichtin sopimusta vastaan.
Kun etäiset eurobroilerit olivat muutoinkin epäilyttäviä, ulkoiset valtiolliset symbolit herättivät aika lailla ärsyynnystä. Maastricht-äänestykseen mennessä Euroopan yhteisö ei ollut välttämättä koskettanut monenkaan tanskalaisen arkielämää, eivätkö useimmat jaksa ryhtyä perkaamaan europolitiikan sykkyröitä, mutta nyt yhteisö ryhtyi pelaamaan ihmisen identiteetin peruspalikoilla.
Ajatus, että Euroopan yhteisö on valtio valtiossa, on perua jo de Gaullen ja Hallsteinin yhteenotoista. Sanottiin, että vastakkain ovat ”Euroopan keisari” ja ”Euroopan paavi”. Luonnehdinnoissa soi tietysti kaiku mantereen vuosisataisesta maallisen ja hengellisen vallan taistelusta.
Kenraalia suivaannutti nimenomaan se, että Hallstein oli omaksunut valtionpäämiehen tavat ja elkeet. De Gaulle, joka oli itse hyvin tarkka yksinvaltansa kuninkaallisista puitteista, grandeurista, ärisi muistelmissaan:
”Brysselistä, jossa hän hallitsee, hän on tehnyt itselleen eräänlaisen pääkaupungin. Siellä hän esiintyy valtiaan tavoin johtaen kollegoitaan, joiden kesken hän jakaa valtuudet, ja käyttäen apunaan tuhansia virkamiehiä, joita nimitetään, joille annetaan tehtäviä, joita ylennetään ja palkataan hänen päätöksillään. Hän ottaa vastaan ulkomaiden lähettiläiden valtuuskirjat [ja] vaatii suuria kunnianosoituksia virallisilla käynneillään…”
Margaret Thatcher murskasi säälimättä spagettivatikaanin riehakkaat kardinaalit kuuluisassa Bruggen puheessaan syyskuussa 1988. Thatcher raivasi tilaa kansalaisten yhä kasvavalle epäluuloisuudelle, kun hän julisti komission rakentavan ”eurooppalaista supervaltiota, joka käyttää uutta määräysvaltaa Brysselistä.”
Komissio on omaa syytään leimahduttanut uutta kansallismielisyyttä; kyhäämällä innokkaasti spagettivatikaaniansa se on muistuttanut vanhasta, komerossa happanevasta isänmaastakin.
Kesäkuun 2. päivänä 1992 tanskalaiset äänestivät kansalaisuudestaan. He eivät halunneet liittyä byrokraattijuntan johtaman herrarodun keinovaltioon.
Eurokardinaalit eivät tyytyneet pienimmäin yhteisen nimittäjän eurooppalaisuuteen; horisontaaliseen yhdentymiseen joka lävistää erilaiset kansalliset kulttuurit kuin sukkapuikko vanhanaikaisessa reikäkorttikoneessa. Eurooppalaisia yhdistää se, että pidetään yleensä parlamentaarista demokratiaa suotavimpana, miehet pukeutuvat pääsääntöisesti housuihin ja naiset huntuun vain poikkeustapauksessa, ylläpidetään tonaalista musiikkiperinnettä, osataan pitkälti lukea ja kirjoittaa, joskin luetaan yhä vähemmän eikä kirjoiteta ollenkaan, ja niin edelleen — katsotaan amerikkalaisia tv-sarjoja, ajetaan japanilaisilla autoilla ja inhotaan Euroviisuja.
Sen sijaan eurooppalaisuus eristettiin. Paitsi konkreettisesti kaupunkivaltion virastomuurien sisään, myös aatteellisesti, spagettivatikaanin omaisuudeksi ja ominaisuudeksi.
EU:n satraapit ovat omineet retoriikassaan yksinoikeuden alttiiseen ja uhrautuvaan eurooppalaisuuteen, sekä vallan määritellä sen.
Suurin synti on olla epäeurooppalainen. Loukkaantunut eurokraatti saattaa sähähtää sanakirjansa rikinkatkuisimman solvauksen:
– Vous etez anti-communautaire, Monsieur!
”Eurooppa on luotava”, Jean Monnet tähdensi 1950-luvulla. Komissio on ottanut ohjeen sananmukaisesti.
Erilaisista eurooppalaisuuden elementeistä kasattiin uusi — ja parempi — eurooppalaisuuden idea, jota vanha hapatus ei rasita. Se on kofeiinitonta espressoa.
Eurooppalaiset eivät vain tunne sitä Eurooppaa, joka heille on luotu ja markkinoitu. Se on vieras ja keinotekoinen olio, Euro-Frankenstein.
Euroopan lippu, laulu ja raha on eri kuin meillä, sen sankarit ja seremoniat kummia ja eksoottisia. Eurooppa on muuta maata — toinen.
Ihanne-Eurooppa olisi tietenkin satumaa: ranskalainen keittiö portugalilaisilla hinnoilla, Tanskan työttömyyskorvaukset Espanjan ilmastossa, Saksan moottoritiet italialaisin urheiluautoin ja brittiläisin moottoripyörin, verotus Luxemburgista ja huumelaki Hollannista…
… mutta satua silti.
Spagettivatikaanin yritys tuomittiin tuhoon. Se yritti viidessä vuodessa korvata sen, mitä kansallisvaltiot ovat rakentaneet vuosisatoja.
Koskaan eivät juopuneet hoilaa liikuttuneina An die Freudea kapakoissa, koskaan eivät tuhannet keräänny toreille voitonjuhliin tähtilippua heilutellen.
Kun komissio kerran halusi rakentaa uuden kansallisvaltion, Jacques Delorsin olisi kannattanut tutustua Alexandre Kojèveen — tunnettuun ranskalaisfilosofiin, joka vaihtoi yliopistouransa anonyymin eurovirkamiehen aneemiseen elämään:
— Tavoitteeni on perustaa Rooman imperiumi uudelleen — mutta tällä kertaa kansainvälisenä jalkapallojoukkueena.
Seuraava luku: