11. Marokkolainen pöytä
Schumanin juhlapäivä
Euroopan kansalainen seuraa lippua
HU! HA!
HU! HA!
HU! HA!
Väkijoukon terävä huuto iskeytyy Euroopan parlamentin talojen betonisiin seiniin, kimpoilee mahtavina kaikuina takaisin vyöryvään ihmismassaan, iskulause paakkuuntuu käsittämättömäksi metakaksi; tuhatpäinen kirjava jättiläismatelija haukkoo henkeä.
”Schuman! Schuman! Schuman!”
Sadat valtavat hymyilevät kaljut silmälasipäiset kasvot pomppivat alas rue Belliardia kun juhlakulkue heiluttelee julisteitaan. Väkijoukon päälle, kadun ylittäviin lasikäytäviin keräytyy parlamentin virkailijoita, varjot vilkuttavat alas riemuitsevalle kansanjoukolle. Ikkunat ovat auki joka kerroksessa, sihteerit hurraavat, paperisilppusade kimaltaa auringon kilossa.
Kaukana takana mäen päällä poliisit ovat virittäneet puomin mouruavan automuurin eteen. Se huudattaa moottoreita, palaa halusta syöksyä harmaana nelikaistaisena myrskynä tunnelin kitaan, joka hotkii 7000 autoa tunnissa, 150 kilometriä tunnissa, aamusta iltaan.
Mutta ei tänään, toukokuun 9. päivänä. Tänään katuu kuuluu kansalle.
Euroopan pääkaupunki juhlii Schumanin julistuksen vuosipäivää, Euroopan unionin alkusanoja, yhteisen rajattoman mantereen uudestisyntymistä sodan sirpaleista. Tänään kansa on karannut konttoreista, työmaakopeista, tehdashalleista, ja täyttää kaupunkinsa karnevaalilla.
Kulkueen pääjoukko on jo mäessä, Belliardin yläpäässä, kasaantuu komission päärakennuksen lippurivistön eteen levottomaksi kuhisevaksi kimpuksi. Yhteislaulun kimpaleita kulkeutuu katua alas, Beethovenin Oodi Ilolle — ja riemusaattue kääntyy kohti Rue de la Loita, Schumanin liikenneympyrää, kohti ministerineuvoston päämajaa.
Koko Euroopan unionin keskus kietoutuu suureen värikkääseen ihmisserpentiiniin …
... Ei, ei vaiskaan.
Toukokuun 9. päivänä, Schumanin julistuksen vuosipäivänä Euroopan unionin korttelit ovat todellisuudessa autioita ja ilottomia kuin kaikkina muinakin päivinä.
Totta, parlamentti viettää vapaapäivää. Vain harmaat teollisuusvartijat tuijottelevat tummennettujen panssarilasien läpi yrmeinä Belliard-kadulle, jossa 7000 autoa tunnissa, 150 kilometriä tunnissa, syöksyy tunneliin, aamusta iltaan niin kuin kaikkina muinakin päivinä, päästäkseen pois Brysselistä niin pian kuin mahdollista.
Kansalaiset eivät säntää kaduille juhlimaan omaa unioniaan.
Useimmat kansalaiset ovat sen verran nopeaälyisempiä kuin minä, ettei ole tarvinnut tuhlata aikaa ja tupakkaa EU:n valtajärjestelmän miettimiseen.
Ylikansallinen byrokraattieliitti valmistelee lakeja. Kansalliset byrokraattieliitit päättävät laeista. Virkavalta on salainen, vastuuton ja kerroksittainen. Sillä on marenginohut demokraattinen silaus — päätösvaltainen, mutta järjestelmän ulkopuolinen ministerineuvosto; järjestelmään kuuluva, mutta päätösvallaton Euroopan parlamentti.
Kansalaiset eivät voi vaikuttaa tähän järjestelmään.
Se ei kuulu heille, se ei ole oma.
Sen mukaan, mitä olen oppinut Äänekosken peruskoulun kansalaistaidon tunneilta 1970-luvun puolivälissä, demokratia tarkoittaa aikuisen kansalaisen oikeutta osallistua kaikkien asioiden hoitoon, jotka häntä vähänkin liikuttavat.
Edustukselliseen demokratiaan tarvitaan ainakin nämä kolme veetä: valtuutus, valvonta, vastuu. Kansalainen valtuuttaa kenet tahansa edustamaan itseään sinne, missä päätetään. Yhteiskunnan velvollisuus on taata kansalaiselle mahdollisuus valvoa valtakirjansa käyttöä. Avoimessa hallinnossa päätöksentekijät ovat joka päivä — ja yö — vastuussa tekemisistään, ja onnistuminen mitataan viimeistään seuraavissa vaaleissa.
Euroopan unioni reputtaa joka ikisen näistä palikkademokratian alkeellisista vaatimuksista.
Jacques Delors on arvioinut, että kohta 80 prosenttia mantereen taloudellisista päätöksistä tehdään Euroopan unionissa. Osan laeista säätää komissio, jonka yhtäkään jäsentä saatikka virkamiestä ei ole valittu vaaleissa. Useimmin virallisen päätöksen tekee ministerineuvosto, jonka jäsenillä on enintään vesitetty jäännös toisissa vaaleissa saadusta valtuutuksesta, senkään valintaan kansalainen ei ole päässyt suoranaisesti osallistumaan.
Euroopan kansalainen pääsee valtuuttamaan päätöksentekijöistä vain Euroopan parlamentin jäsenet. Kurja osallistuminen eurovaaleihin todistaa, että pelkkä vaalien rituaali ei tyydytä. Kukaan ei huvikseen lähde pakkassunnuntaina koulun jumppasaliin, jos ei saa käyttää mielekästä valtaa. Kirkkoneuvostojen vaalien äänestysprosentti jää yksinumeroiseksi.
Euroopan kansalainen ei pääse valvomaan niiden vallankäyttäjien työtä, joita hän ei ole valinnut. Hänen nimissään toimiva ministeri tekee päätöksiä salaa, yhtenä 15-henkisen ministerikollegion anonyymeista jäsenistä. Ministeriä ei henkilökohtaisesti voi vetää tilille yhtään mistään.
Kaikesta tästä seuraa, että juuri kukaan varsinaista valtaa käyttäväistä ei ole vastuussa kansalaiselle. Komissaarit, komission virkamiehet, lobbarit, asiantuntijat, komiteoiden jäsenet, ministerineuvoston virkailijat, diplomaatit ja ministerit voivat käyttää mielensä mukaan mielivaltaa. Mitä syytä heillä on huolestua, jos traktorit täyttävät eurokortteleiden kadut — elleivät ole varanneet teatterilippuja? Väliäkö sillä, mitä yleisönosastoissa kirjoitellaan — ei heitä voida erottaa, heihin vaikuttaa.
Yksien paratiisi on toisten helvetti.
On tietysti vitsikästä, että viidentoista demokraattisen valtion yhteenliittymä muistuttaa epäilyttävästi totalitaarista imperiumia. Jäsenvaltioista yksi sentään keksi koko demokratian, toinen trikolori-iskulauseet, kolmas parlamentarismin; kaksi potee yhäkin totalitarismin traumoja, kaksi kärsi diktatuurista vielä 1970-luvulla.
On vielä vitsikkäämpää, että Länsi-Euroopan kansalaiset ovat yhteisössään yhtä osattomia, nujerrettuja ja tukahdutettuja kuin Itä-Euroopan pakkovaltojen asukkaat.
Ennen kuin he ryntäsivät kaduille ja toreille, ottivat valtansa.
Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin tajuan, että olen taas eksyksissä. Seison Kokkolan Mustakarin ravintolan kulmalla heinäkuun 22. päivänä kello 14.15. Tuulessa värisevä ruotsinlaivaorkesteri raiskaa joukolla Ipaneman tyttöä, ja kananlihaiset mallit hulmuttavat marimekkoja terassin edessä.
Jacques Delors pitää tiedotustilaisuutta parhaillaan ! Enkä ole viskomassa teräviä kysymyksiäni kuin srapnelleja:
”Onks komissio siis niinku Euroopan hallitus, ja komissaarit sitte öö tavallaan ministereitä…”
Onneksi saan Ilta-Sanomien Juha Akkaselta jälkikäteen nauhan, josta puran komission puheenjohtajan innoittavat näkemykset Euroopan tulevaisuudesta.
”Mielestäni Euroopan unionin toimintavuodet ovat osoittaneet, että järjestelmä on menestynyt, mutta siihen ei pidä tyytyä. On yritettävä parannuksia ja sopeuduttava uusiin haasteisiin. Euroopan unionin on oltava marokkolainen pöytä.”
Marokkolainen pöytä.
Delors ei selvennä ”Marokkolaisen pöydän periaatetta”, vaan jättää tulkinnan itse kunkin mielikuvituksen varaan.
Miten sykähdyttävä kielikuva, Delorsille tyypillistä vetoavaa, tunteita kolistelevaa kaunopuheisuutta. Muistan, kun hän meni Brysselin huippukokoukseen joulukuussa 1993 puolustamaan työllisyysohjelmaansa, ja uhkasi tiukasti erota, jos hän ei voi ”lahjoittaa lapsenlapsilleen vahvaa, elinvoimaista ja nuorta Eurooppaa”. Olin päästää liikutuksesta porun.
Silmieni eteen hahmottuu mosaiikkipintainen pöytä. Kukin yksittäinen siru on merkityksetön, mutta kokonaisuudesta rakentuu kaunis, perinteinen käyttöesine. Tulkitsen, että niin isot kuin pienetkin osat ovat välttämättömiä kokonaisuudessa, jossa yksikään ei ole toista tärkeämpi.Yksittäisistä pirstaleista muodostuu kuvio, jota ei läheltä voi havaita, mutta joka kaukaa katsottuna on selkeä. Jos Euroopan mosaiikista puuttuu yksikin osa, kuvio rikkoutuu… ”Marokkolaisen pöydän Eurooppa” on toisistaan riippuvaisten, toisilleen solidaaristen kansojen yhteisten etujen manner, jossa —
— ei sittenkään, olen kuullut väärin —
Delorsin paksu, läpitunkematon ranskalainen korostus on harhauttanut korvaani. Ei hän sanokaan Moroccan Table, vaan more accountable.
Komission puheenjohtaja toistaa tutut voodoo-sanat — Euroopan unionin on oltava entistä ”avoimempi” ja ”tilivelvollisempi”. Näillä keinoin komissio ja ministerit aikovat lähentää yhteisön kansalaisiin, kun Tanskan Maastricht-äänestys pakottaa.
Juhlalliset lupaukset EU:n hämäräperäisyyden hälventämiseksi eivät näy vieläkään tosi toimina. Kunnes mitään tapahtuu, kutsun sinnikkäästi avoimusohjelmaa ”marokkolaisen pöydän periaatteeksi”.
Täyttäähän termi eurokielen tärkeimmän vaatimuksen: se ei tarkoita mitään.
Spagettivatikaanissa tieto on oma ammattinsa. Ja bisneksensä.
Se on tehnyt perusoikeudesta kauppatavaraa.
Komissio ei erikoisesti julkista tietoja direktiiveistä, joita se ryhtyy valmistelemaan. Virkailijat lähettävät tietoja tutuille lobbareille ja eturyhmille, jotka puolestaan muuntavat tiedon rahaksi. Tietoa, jonka tuottaminen on jäsenvaltioissa julkisen vallan automaattista palvelua, ostetaan ja myydään Brysselissä tiskin alta.
Pari vuotta sitten komissio syytti lobbareita julkisesti rikollisesta toiminnasta. Jos se haluaisi, se voisi tehdäkin asialle jotakin.
Samaan aikaan tavallisen kansalaisen on käytännössä mahdoton saada käsiinsä valmisteltavaa aineistoa. Jos komissioon soittava vaikka osaisikin ranskaa, hänen täytyisi jollakin konstilla tietää tarvitsemansa paperin arkistonumero. On ihme, jos asiasta vastaava virkamies löytyy, ja vielä suurempi, jos tämä on halukas lähettämään saatikka faksaamaan paperin.
Puheet avoimuudesta olisivat ehkä uskottavampia, jos jostain saisi edes EU-instituutioiden puhelinluettelot. Erityisesti komission puhelinluettelo on mustan pörssin tavaraa. Vaikka se olisi pari vuotta ajasta jäljessä, sen saa vain suhteella ja kovalla yrityksellä.
Tiedon hankkiminen vaatii kovaa työtä, koska kenenkään sydämenasia ei ole jakaa sitä. Niitä vähiäkään tietoja, joita kourallinen europarlamentaarikoista vapaaehtoisesti antaa taloudellisista sidonnaisuuksistaan ja liike-elämän kytkennöistään, ei löydä mistään. Olisi liian yksinkertaista iskeä tiedot tietokoneeseen. Sen sijaan lomakkeet on arkistoitu kahtena kappaleena neljään mappiin. Toinen rekistereistä on jossain Brysselissä, toinen jossain Luxemburgissa. Täysistuntojen ajaksi toinen rekisteri roudataan peltiarkussa Strasbourgiin, jonkun pikkuvirkamiehen konttorin ovenpieleen jonnekin kymmenien käytäväkilometrien päähän itse istuntosalista.
Luottamuksellinen tieto leviää Brysselissä vuotoina. Vuoto on melkein aina tahallinen ja tarkoitushakuinen, jotakuta hyödyttävä — ja yhtä usein toista haittaava. Se on kauppa. Se on vaikuttamista, tuputtamista. Toimittajien on tietysti osattava ottaa huomioon tiedon antajan asema ja vaikuttimet, mutta kun neljäs saaja lähettää paperin viidennelle vastaanottajalle, sen lähde on jo hukkunut.
EU:ssa tieto on aina vallan väline.
Jacques Delors saa syyttää myös omaa tiedotuspolitikointiaan Tanskan katastrofaalisesta Maastricht-äänestyksestä.
Vähän ennen äänestystä hänen kabinettinsa vuoti tahallaan komission sisäisen työpaperin, jossa pohdiskeltiin yhteisön tulevan laajentumisen vaikutuksia. Suunniteltiin ylimääräistä sääntömuutoskokousta seuraavaksi vuodeksi, jossa supistettaisiin pienten maiden äänimäärää ministerineuvostossa, niiden olisi jaettava puheenjohtajuudet isompien maiden kanssa, eivätkä ne saisi omaa komissaaria.
Nämä skandaalimaiset aikeet levisivät tanskalaisiin lehtiin toukokuun alussa. Pelottelijoiksi leimatut vastustajat olivat olleet oikeassa koko ajan.
Se, että raportti ei ollut julkinen, loi käsityksen, että kyseessä on salahanke, juoni ja ansa. Maastrichtin sopimus oli käsittämätön, epäilyttävä ja pelottava asiakirja, jossa oli salaa perustettu Euroopan armeijan ja lakkautettu Tanskan kruunu. Kansalainen ei tiedä, mitä Euroopan unioni päättää selän takana pään menoksi.
Siitä hetkestä lukien ei-puoli siirtyi lopullisesti mielipidetiedusteluissa niskan päälle.
Testaan marokkolaisen pöydän periaatetta. Tilaan Brysselistä ministerineuvoston kokousasiakirjoja EU-bulvaanin välityksellä.
12. elokuuta päivätyssä kirjeessä pyydän pääsihteeri Niels Ersbølliä pistämään paluupostiin pöytäkirjoja tai vastaavia muistiinpanoja ministerineuvoston kokouksista helmi-maaliskuun vaihteessa 1994, kun siellä mietittiin Suomenkin jäsenyyttä. Alkaen perjantaista, 25. helmikuuta — siis kun Suomen neuvottelijat odottelivat edustustossa ja katsoivat lätkää.
Pyydän Ersbølliä lähettämään samalla vaivalla pöytäkirjat, tai vaikka sanomalehden kulmaan tuherrettuja merkintöjä, EU:n ja Suomen neuvottelijoiden kaikista palavereista. Ja kun nyt asialla ollaan, niin pankoon mukaan vielä pöytäkirjat coreper kakkosen kokouksesta helmikuun 26. päivänä.
Muistutan pääsihteeriä vielä, että EU:n oman käsittelyjärjestyksen mukaan hänen on vastattava pyyntöön kuukauden kuluessa.
Katson silti sormieni läpi, kun ministerineuvosto vastaa päivän myöhässä. Ersbøll on jo eläkkeellä, joten kirjeen on allekirjoittanut muuan herra Goebbels.
Hän toteaa — anteeksi, Goebel se olikin — että kaikki pyytämäni paperit ovat Maastrichtin sopimuksen Artikla O:n toisen momentin mukaisesti hakijamaiden ja jäsenmaiden välisen neuvottelun asiakirjoja, eivätkä ministerineuvoston papereita. Nämä dokumentit kuuluvat hallitustenvälisen kokouksen ”diplomaattiseen arkistoon”, eikä niihin sovelleta ministerineuvoston 20. joulukuuta 1993 tekemää päätöstä ministerineuvoston asiakirjojen saatavuudesta. Uskollisesti teidän.
Kirjepaperin alalaitaan on jo valmiiksi painettu valitusmenettelyohjeet.
Kaksi viikkoa myöhemmin välikäteni lähettää herra Goebelille uudistetun pyynnön. Selitän, että vaikka ministerineuvosto onkin 25.2.—1.3. 1994 keskustellut hakijamaiden jäsenyydestä, ne ovat silti tavallisia kokouksia, joista jokaisella EU-kansalaisella on oikeus saada pöytäkirjat. Ja mikä mahtaa olla legendaarinen ministerineuvoston 20. joulukuuta 1993 tekemä päätös?
Tällä kertaa EU on kaksi viikkoa myöhässä. 4.11. päivätyn kirjeen on allekirjoittanut puheenjohtajamaan ulkoministeri, itse Klaus Kinkel. Hän vahvistaa, että mainituissa kokouksissa puhuttiin pelkästään jäsenyysasiaa. Mutta näitä asiakirjoja ministerineuvosto ei julkista, koska 20. joulukuuta 1993 tehdyn päätöksen neljännen artiklan ensimmäinen momentti nimenomaan sallii poikkeuksen:
”suojellakseen yleistä etua”.
Olen siis pyytänyt jotakin, jonka saaminen olisi etujeni vastaista, ministeri toruu rivien välissä. Jään ihmettelemään, eikö minkä hyvänsä asiakirjan piilottamista voi perustella tällä ”yleisellä edulla”.
Korvikkeeksi Kinkel postittaa ministerineuvoston pääsihteeristön tekemän 70-liuskaisen raportin jäsenyysneuvotteluista, numero 1838/94 rev 2 liitteineen. Lisäksi hän lähettää, pyytämättä, lehdistötiedotteen numero 5044/94 ministerineuvoston edellisestä kokouksesta, 21. ja 22. helmikuuta. Mutta ei pöytäkirjaa.
Ainut pyytämäni paperi, jonka saan, on tietysti ministerineuvoston juhlava päätös 20. joulukuuta 1993, jonka mukaan yleisön on saatava käyttöönsä ministerineuvoston kokousten asiakirjoja.
En uskalla kuvitellakaan, miten tavalliset ihmiset voisivat pääsistä perille päätöksistä, joita Euroopan ainoa lakeja salaa säätävä elin tekee. Ensin on tiedettävä tarkalleen, mitä pyytää. Sitten on osattava vedota oikeisin pykäliin. On tunnettava käsittelyjärjestys. Lähestyttävä oikeita virkailijoita. Kielteisen vastauksen jälkeen vedottava uusiin pykäliin. Käännyttävä coreperin puoleen ja tarvittaessa jatkettava sotaa Euroopan tuomioistuimessa…
Ehdotan, että ministerineuvosto palkkaa tiedotuspäälliköksi sen ainoan herran, joka on antanut minulle tuoretta tietoa, pyytämättäkin. Kirjapainotyöntekijä Giuseppe Capuana on palkittava ylennyksellä.
Rooman sopimuksesta lähtien EY on tähdentänyt päätöksentekonsa salaisuutta. Virkamiehet sitoutuivat vaikenemaan ”myös sen jälkeen kun heidän työsuhteensa on päättynyt”. Yhteisöllä ei ole, toisin kuin Suomessa ja edistyneimmissä jäsenmaissa, lakia asiakirjojen julkisuudesta. Päin vastoin, perussääntö on, että kaikki on salaista, ellei sitä erikseen julkisteta.
Vasta Tanskan Maastricht-äänestys säikähdytti Euroopan yhteisön. Jo kesken tuloslaskennan kesäkuun 2. päivän iltana 1992 ministerineuvosto vannoi, että yhteisöstä tulee demokraattisempi ja avoimempi. Tätä on sitten hoettu kuin mantraa.
Seuraavan vuoden joulukuussa EU laati ensimmäiset julkisuuskäytännön säännöt — vaivaiset 36 vuotta sen jälkeen kun yhteisöt oli perustettu — taatakseen ”yleisölle laajimman mahdollisen pääsyn komission ja ministerineuvoston hallussa oleviin asiakirjoihin”. Ja ministerineuvosto vahvisti säännöt virallisesti — ikään kuin joululahjaksi alamaisille.
Sääntöihin sisältyy muutama olennainen poikkeus, joiden nojalla mitään paperia ei ole pakko julkistaa. Vaikka vaarassa ei olisikaan ”yleinen etu”, asiakirja ei ole julkinen, jos dokumentin laatija niin tahtoo. Niin sanottu Orwell-pykälä on kaikkein riemastuttavin. Silloinkaan ei tarvitse julkistaa asiakirjoja, kun ”suojellaan toimielinten päätöksentekomenettelyn luottamuksellisuutta”.
Siis salaisia päätöksiä ei tarvitse julkistaa, jotta ne pysyisivät salaisina.
Brittiläinen The Guardian lähti heti helmikuussa 1994 koettelemaan ministereiden kauniita puheita. Lehti pyysi pöytäkirjoja, joista se osan sai. Guardian valitti ensin ministerineuvostoon, jossa avoimuuden ainoat puolustajat Hollanti ja Tanska asettuivat lehden puolelle.
Guardian on nostanut kanteen Euroopan tuomioistuimessa. Nyt ministerit sitten pyristelevät kaikin keinoin irti ruusuisista lupauksistaan. Ministerineuvoston lakimiehet väittävät vastineessaan, että julkisuus vaarantaa ministerineuvoston päätöksenteon.
Hollanti puolestaan on taas nostanut kanteen ministerineuvoston Orwell-pykälää vastaan. Euroopan parlamentin lakivaliokunta asettui syyskuussa 1994 tukemaan molempia julkisuuskanteita. Hollantilainen meppi James Janssen van Raay herkesi vertaamaan ministerineuvostoa Burman sotilasjunttaan, Mobutuun ja Pinochetiin.
Tietysti valiokunta teki päätöksensä suljetuin ovin. Niin kuin Burman, Zairen ja Chilen vastaavat valiokunnat.
Viime aikoina ministerineuvoston sihteeristö on ollut vähän hölläkätisempi, ja on valituskierroksen jälkeen raatsinut luopua joistakin papereistaan. Kaksi tanskalaista anojaa sai asiakirjoja, jotka koskivat avoimuutta.
Paitsi luottamuksellisia tai salassapidettäviä avoimuutta koskevia asiakirjoja.
Nykyisessä järjestelmässä avoimuus ei vain ole edes periaatteessa mahdollista.
Tanskan puheenjohtajakaudella, alkuvuodesta 1993, jopa TV-kamerat päästettiin ministerineuvoston kokouksiin. Vaikka vain avauspuheet olivat julkisia — ja varmaan katsojista yhtä kiinnostavia kuin suora lähetys pyykin kuivumisesta — kokeilu loppui siihen. Jacques Delors huolestui, että vähäisinkin julkisuus ”vaikeuttaa dynaamisten kompromissien etsimistä”.
Eli äänestäjiensä silmien alla ministerit eivät kehtaa antaa periksi, myöntyä kompromisseihin, vaihtaa talvirenkaita ohjaustehostimeen.
Jos ministerineuvoston kokoukset julkistetaan, oikeat päätökset tehdään coreperissa. Jos coreper pakotetaan päivänvaloon, todellinen valta käytetään coreperin valmistelukokouksissa. Kakussa riittää kerroksia.
Suomi on jo ennen jäsenyyttään ajanut harvinaisen tormakasti marokkolaisen pöydän periaatetta. Suomalaiset aikovat neuvoa EU:ta julkisuuskäytännössä ja jopa ottaa asian esille vuoden 1996 sääntömuutoskonferenssissa. Johtavien virkamiesten EU-asioiden komitea esitti tukensa Tanskan ja Hollannin avoimuuslinjalle syyskuussa 1994 — totta kai paperi leimattiin alkujaan luottamukselliseksi.
Suomessa uudistettavaa julkisuuslakia EU-jäsenyyden ei ole tarkoitus sinällään heikentää. Byrokraatti voi tietysti aina yrittää vedota ”Brysselin määräyksiin” täsmälleen yhtä tarkoitushakuisesti kuin poliitikko. Lakiin jää myös maininta ulkoasiainsalaisuudesta — tiedosta, joka ”aiheuttaa vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille tai edellytyksille toimia kansainvälisessä yhteistyössä” — mikä hyvänsä EU-asia on salainen haluttaessa.
Ministeriöiden EU-jaostojen valmistelu on luultavasti avointa. Mutta ulkoministeriö pyrkinee pitämään paperit piilossa kuten tähänkin asti. Ja Suomen Pankki on jo arvostellut lakiesitystä liian avoimeksi, se hermostuttaa ”markkinavoimat”.
Ulkopolitiikka, kauppa ja talous kaihtavat julkisuutta: Euroopan unionissa ne kaikki risteytyvät, kolmin kerroin salaisempina.
Ministerineuvoston kokous, Bryssel, 15. maaliskuuta 1994. Sopivassa vaiheessa ministerin tiedottaja astuu hissiin, joka kolahtaa alas ensimmäisen kerroksen lehdistötiloihin. Kun ovet loksahtavat auki, hänen edessään on upea näky.
Aula sinänsä on rujo ja ränsistynyt. Vaatimaton kanttiini ja kymmenkunta nuhjaantunutta sohvaa, kuin pienehköllä itäeurooppalaisella lentoasemalla. Mutta tiedottajalle se on paratiisi.
Häneen takertuu oitis kolmekymmentä toimittajaa, syleilyetäisyydelle. Kaikki janoavat hänen lausuntoaan — olkoon vain muokattu, väritetty, sopiva, edullinen, puolueellinen. Muutakaan tietoa ei ole.
Hän on se kuuluisa Korkea Virkamieslähde, Neuvotteluja Läheltä Seurannut — ja kaikki kurottuvat hänen puoleensa.
Minutkin vedetään imuun, vaikka asiahan ei minulle kuulu, olen juuri löytänyt sateesta Charlemagneen ja etsin vain Pertti Salolaista. Minuun tarttuu sama epätoivoinen halu kuulla edes jotakin.
— Puhu kovempaa, huudetaan ulommasta piiristä, mutta hän käyttää nyt valtaansa kuiskata. Tiedottajan ympärille puristautuneet kallistavat päätä hartaasti lähdettä kohti, metelöiviä ohikulkijoita hyssytellään. Ihmisjoukko nielee hänet täydelleen. Rätisevät kuulutukset häiritsevät, on vaikea saada selvää.
— Entä kalastuskysymys? Näkyy yksinäinen heiluva käsi jossain oikealla.
— Se ei kuulu minulle, tiedottaja sanoo, nyt jo kuultavasti.
Tämä aristokraattisen näköinen nuorukainen kertoo, että ”neuvotteluilmapiiri on positiivinen”, ”osapuolet ovat osoittaneet ymmärrystä toistensa kantoja kohtaan” ja ”väläytelleet erilaisia ratkaisuehdotuksia”, joskin ”läpimurrosta on vielä liian aikaista puhua”. Liu´un vastustamattomasti kohti ihmisaladoobin keskustaa.
— Entä kalastusasia, huikkaa joku vastatullut kaukaa takaa.
— Se ei valitettavasti ole minun alaani, tiedottaja kuittaa. Hänen otsalta kihara, takaa ja sivulta lyhyt tukkansa on rajattu viivasuorasti. Hän muistuttaa lähietäisyydeltäkin erehdyttävästi Pet Shop Boysin Neil Tennantia.
Avustaja ojentaa muurin yli cokis-mukin, jota tiedottaja siemailee nyökkäillen, kuuntelee keskittyneesti pitkän kysymyksen loppuun asti voidakseen vastata lyhyellä, ylimalkaisella sutkauksella. Kaikki nauravat hereästi.
— Jatkatteko illallisen jälkeen, kysytään.
— Kyllä.
— Milloin se on?
— Toivottavasti pian!
Huaaah-haah-haah-haah, toimittajalauma kannustaa.
Olen pusertumaisillani tyhjiin, aivan tungoksen keskipisteessä. Voisin nuolla tiedottajan partaveden. Juuri kun alan sortua paniikkiin — Heysel! Heysel! Heysel! — hän onneksi lähtee liikkeelle, ja väki väistyy kuin punainen meri.
Tiedottaja on sanonut sen mitä tahtoo, eikä muuta, mainostanut asiaansa, puhunut parhain päin.
Myöhästyneet utelevat paikalla olleilta, mitä oli sanottu. Toimittaja yrittää tavata kollegalle muistiinpanoa, joka muistuttaa eeg-käyrää. Kohta joku kysyy myöhästyneiltä, ja toistaa lehtiöönsä kolmannen käden tietoa. Propaganda muuttuu entistäkin hämärämmäksi arvailuksi.
Tiedon homeopatiaa.
Kun Charlemagnen hissin giljotiiniovi sulkeutuu, tiedottaja kuulee perästään sihinää ja sähinää. Vasta ylhäällä, istuutuessaan jälleen neuvotteluhuoneen takariviin seinänvierustalle, hän tajuaa naurahtaen, mitä hänen jälkeensä tohistiin:
Mitäsesano? Mitäsesano? Sanoksemitään?
Vaikka Schumanin juhlapäivä ei näykään eurokortteleiden kaduilla, ei pidä luulla, etteikö Euroopan unioni pyrkisi lähentelemään kansaa.
Komissio nöyrtyi Tanskan tyräyksestä. On ymmärrettävä paremmin kansan tunnot, ja yritettävä vastata pelkoihin. Ratkaisu: gallupit.
Syksyllä 1994 komissio aloitti kaikkien aikojen suurimman mielipidetiedusteluohjelman, jossa kansan kantoja luodataan koko ajan, laajalla otoksella. Ja PR-komissaari saa kuukausittain välitodistuksen EU:n suosiosta — esimerkiksi tiedon, että Tanskan kahden Maastricht-äänestyksen välissä komissioon myönteisesti suhtautuvien prosenttiosuus putosi 47:stä 34:ään. Kahdesti vuodessa tehdään suuret Eurobarometri-tutkimukset, joissa 13 000 kansalaista pääsee ottamaan kantaa.
Mielipidekään ei ole kansalaisoikeus, jota voi käyttää uurnilla, vaan tavara; komission vallan väline.
Nyt keväällä 1994 komissio avaa riehakkaasti ”sisämarkkinamarkkinat” komissaari Karel Van Miertin johdolla. Virkamiehet kiertävät Belgian ja Hollannin kaupunkeja esittelemässä vapaakaupan uusia voittoja.
Tällaisia ”eurogaaloja” suositteltiin EU:n julkisuuskuvaraportissa, jonka komissio teetti keväällä 1993, hätääntyneenä ammottavasta uskottavuuskriisistä. Jotain oli tehtävä, kun kansalaiset arvostelevat yhä äänekkäämmin yhteisöä, ja useat jo arvelevat tulevansa paremmin toimeen ilman.
Europarlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Willy de Clerqin johtama työryhmä korosti, että kansalaiset on saatava mukaan unioniin. Totta! Eli:
Pitää painaa EU-postimerkkejä ja järjestää lippuparaateja.
EU:n pitäisi ottaa tunnuksekseen vuosi 1999, koska hehkutetusta vuodesta1992 oli tullut ”antikliimaksi”. Ei pitäisi julkistaa ”ristiriitaisia” kannanottoja, vaan toistettava samaa, positiivista viestiä. Komissio pitäisi myydä ”hyvinvoinnin ja elämänlaadun takaajana”. Ministerikokoukset turvaavat ”kansalaisen etuja”. Euroopan parlamentti puolustaa ”moniarvoisuutta ja demokratiaa”.
Kaikkien tiedotusvälineiden johtajat ja toimittajat pitäisi ”suostutella” levittämään tätä propagandaa. Heidät täytyisi saada ”esittämään saavutukset, hyödyt ja mahdollisuudet myönteisellä ja optimistisella tavalla, eikä mässäilemään kritiikillä ja epäonnistumisilla”.
Osa toimittajista reagoi uuteen tehtäväkuvaansa marssimalla vastalauseeksi ulos komission tiedotustilaisuudesta.
EU-gaalan pitäisi tulla Antwerpeniin toukokuussa. Etsin kaupungilta julisteita, luen lehdet tarkkaan. Ei mainintaakaan. Ilmeisesti komission ei kannata mainostaa, koska täyteen ahdetun salin ulkopuolella syntyisi väkivaltaisuuksia, kun vain desimaali kaikista halukkaista pääsee mukaan.
Jos olisin onnistunut taistelemaan itseni sisään hurmioituneen väenpaljouden puristuksiin, olisin kenties tilaisuuden lopuksi yrittänyt esittää yleisökysymyksen:
— Öö… gallupit ja lippuparaatit on oikein kivoja, mutta unioni voisi tuntua niinku läheisemmältä, jos pääsisi mukaan sillei päättämään… emmätiedä —
— Että voisko saada ihan sitä demokratiaa?
— Täytyy muuttaa pykälä N! Ensin täytyy muuttaa pykälä N!
Strasbourgin Kojak huutaa ja paukuttaa pöytää. Nyökkään arasti ja katson sivukarein sorjaa sihteerityttöä, joka tyynesti jatkaa valtavien paperipinojen lajittelua.
Kun rohkaistun lopulta jututtamaan Fernand Hermania, kysyn Jari Viléniltä toiveikkaana:
— Tehän kutsutte häntä leikillisesti Pelle-Hermaniksi?
— Ee-ei, Vilén oudoksuu.
Maastrichtin sopimuksen pykälässä N säädetään, että kaikki tärkeimmät asiat pitää sopia ministerineuvostossa yksimielisesti. Ei vetele: päätöksiä ei synny. Pahin seuraus on se, että ei voida hyväksyä Euroopan perustuslakia. Euroopan perustuslaki taas sattuu olemaan Fernand Hermanin luomus.
Perustuslain on tarkoitus korjata Euroopan unionin demokratiavaje.
Paperi täyttää Napoleonin perustuslaille asettamista vaatimuksista vain toisen: se on lyhyt, mutta ei epäselvä. On varsin kunnianhimoista, että kaikki tuhannen vuoden aikana laaditut perustuslait korvattaisi 20-sivuisella pumaskalla, jonka voi lukea bussimatkalla Hotel Paxista Eurooppa-palatsiin, ja jopa ymmärtää ensi yrittämällä.
Euroopan perustuslaki on tarkoitettu täsmälleen Maastrichtin sopimuksen vastakohdaksi. Asiathan eivät sinällään ole monimutkaisia, jos vain haluttaisiin tarkoittaa mitä sanotaan. Monnet tiivisti Schumanin suunnitelman kolmeen ja puoleen liuskaan, kakkosen rivinvälillä ja reiluin marginaalein.
Belgialainen sanoo rakastettavasti hymyillen, että kansalaiset kyllä kannattavat perustuslakia — jos vain tajuaisivat kannattavansa.
– Ihmiset ovat huomanneet, että kansallisvaltiot eivät kykene takaamaan Euroopan sosiaalista, sotilaallista ja taloudellista turvallisuutta. Toisaalta Euroopan unioni ei saa luottamusta, koska se ei toimi demokraattisesti ja avoimesti. Jos yhdistetään nämä asiat –
(hän heiluttaa paperinivaskaa päänsä yläpuolella kuin voitonlippua)
– on päädyttävä Euroopan perustuslakiin!
Seuraavana viikonloppuna, Schumanin riemujuhlan aattona, menetän traagisesti Väli-Euroopan ainoan etuisuuden. Juuri, kun Eurosportin pitäisi näyttää jääkiekon MM-kisojen loppuottelu Suomi—Kanada, televisio pimenee.
Olen paniikissa. Menetän isänmaan suuruuden hetken, kun saamme vihdoinkin voittaa, kiistattomasti. Suomi pääsee pidäkkeettömästi huutamaan, hurjistumaan, remuamaan historiallista kultamitalia. Vihdoin kultaa — ja nyt minulta viedään voittoseppele kahden kuukauden kilvoittelusta ja tuhansista ahtaista käytäväkilometreistä ja pyyheautomaattinöyryytyksistä!
Soitan kaapeliyhtiön päivystykseen, ja ilmenee, että vuokraisäntä on jättänyt laskun maksamatta, yhteys on katkaistu. Tänään asialle ei mahda mitään, vaikka kuinka anon.
Himmeät belgialaiset!
Suomen voiton hetkillä istun synkkänä Antwerpenin illassa, kapean talon keskimmäisessä kerroksessa, tuijotan kadun yli vastapäisiä talonviipaleita, jotka on sullottu yhteen kortteliin, kymmenittäin kylki kylkeen.
Paremman tekemisen puutteessa järjestän yhden miehen igcn ja ryhdyn parantelemaan Hermanin perustuslakia, kansanvaltaistamaan Euroopan unionia.
Se nyt ei ole vaikeakaan homma.
Tehdään Euroopan parlamentista oikea lakiasäätävä alahuone, joka edustaa suoraan Euroopan kansalaisia, ja ministerineuvostosta ylähuone — tai senaatti — valvomaan kansallisia etuja. Lait on hyväksyttävä molempien kammareiden enemmistöllä, paitsi perustuslain luontoiset asiat määräenemmistöllä.
Kokoukset ovat tietenkin julkisia ja niihin on vapaa pääsy.
Komissiolle jää valta rajoitettuun lainsäädäntöön, mutta aloitemonopoli kuopataan. Jos virkamiehet vitkastelevat, ala- ja ylähuone voivat ideoida lakiesityksen itsekin.
Koska komission kausi on sama kuin parlamentin, suomalaiset äänestäkööt eurovaaleissa myös komissaarista. Onhan ristiriitaista, että komissaari on hallituksen nimeämä, vaikka hänen pitäisi olla uskollinen vain ”Euroopalle”, ja kukas Eurooppa on ellemme me. Eduskunta voisi asettaa ehdolle viisi nimeä, joista kahden pitää olla toista sukupuolta. Euroopan parlamentti valitsee komissaareista yhden puheenjohtajaksi. Kuka vain komissaareista voidaan erottaa molemmissa kammareissa hyväksytyllä epäluottamuslauseella. Sitten järjestetään täytevaalit.
Huippukokoukset voidaan hyvin säilyttää; saippuaoopperoita tarvitaan. Jos hallitus on koalitio, sovitaan että pääministeri ja ulkoministeri ovat eri puolueista. Ja Suomen valtiosääntöä voisi hyvin muuttaa niin, että ministerin on oltava kansanedustaja: hänellä olisi edes minimivaltakirja.
Kansalaisten valtuuttamien elimien merkitys kasvaa, eli Euroopan eduskunnan ja kotimaan eduskunnan. Komissionkin asema vahvistuu, kun vaaleilla valitut komissaareilla on entistä enemmän aitoa arvovaltaa. Hallinto on avointa, ja kaikilla päättäjillä poliittinen vastuu. Lainsäädäntö tehostuu, kun direktiivisuma ei keskity yksin ministerineuvostoon. Lobbarit voivat jatkaa lobaamistaan.
Siinä koko juttu, eikä kumpikaan meistä keksinyt pyörää uudestaan. Käytettävissä oli vuosisatoja vanha malli, jota on menestyksekkäästi sovellettu kaikissa länsimaissa.
Sitä kutsutaan demokratiaksi.
Euroopan parlamentti hyväksyi perustuslakiluonnoksen helmikuussa 1994. Hermanin vallanjako-oppia on helppo kannattaa — koska sitä ei koskaan hyväksytä.
Painavin syy on se, että se ei ole kenenkään etu.
Komissioko, joka yksin saa tehdä lakiesityksiä, markkinoisi ideaa joka vähentää, rajaa ja säätelee sen valtaa?
Ministerineuvostoko, joka yksin päättää, hyväksyisi mallin, jolla valtiollinen edunvalvonta supistettaisi vähimpiinsä, ja kansallisten hallitusten ainutlaatuinen ylivoima omiin parlamentteihinsa — ja kansalaisiin — katoaisi?
Kansalliset parlamentitko ratifioisivat paperin perustuslain säätämisjärjestyksen vaatimalla ylivoimaisella enemmistöllä, olletikin että ne pelkäävät oman valtansa siirtyvän Euroopan parlamentille?
Ja nekö, monet ja äänekkäät, jotka vastustavat EU:ta ylisummaan ja haluaisivat palauttaa päätösvallan kansallisvaltiolle, haluaisivat entistä oikeutetumman ja ehkä luotetumman ylikansallisen yhteisön?
Joudutaan noidankehään. Euroopan unionin demokratisoituminen ei ole minkään eturyhmän etu. Ja kun vain eturyhmät vaikuttavat, Euroopan unioni ei demokratisoidu.
Koska sen ei ole pakko.
Euroopan unionissa puhutaan läkähdyksiin asti ”demokratiavajeesta”.
Kieltäydyn jyrkimmiten käyttämästä harhaanjohtavaa EUfemismia. Tyypillistä kyllä politiikan ilmiö kuvaillaan talouden kielellä. Taseen vaje, alijäämä syntyy, kun menot ovat tuloja isommat, kulutetaan enemmän kuin tuotetaan. Se voidaan paikata joko kulutusta leikkaamalla tai tuotantoa lisäämällä.
Niinpä EU tuottaa lisää instituutiota tuottamaan lisää demokratiaa. Päätöksenteon piinkovan ytimen ympärille sirottuu rypäs eri eturyhmien kulissimaista edustusta. Näyttää olevan tapana, että aina perussopimuksia laadittaessa perustetaan uusi tarpeeton lausuntolaitos; vuonna 1957 Talous- ja sosiaalikomitea, vuonna 1992 Alueiden komitea.
On ”paikattu vajetta”, taattu edustus, mutta samalla käytännössä tukittu väylä todelliseen vallankäyttöön.
Tsot tsot! Demokratia ei ole kulutushyödyke, jonka määrää voi säädellä ihannetilaan pääsemiseksi. Euroopan unionissa kansalainen pääsee osallistumaan tyydyttävästi tai edustautumaan riittävästi vain, jos järjestelmän rakennetta muutetaan.
Demokratian vastakohta ei ole vajaa demokratia, vaan epädemokratia.
Epädemokratian ongelma kuitataan turhan kevyesti, kun ratkotaan sitä vain Hermanin keinoin, jakamalla valtaa uudelleen. Europarlamentti on monopolisoinut itselleen mantereen demokratian — vaikka se poistaa ongelman yhtä tehokkaasti kuin taskulamppu kaamoksen.
Vaikka Yhdysvaltain senaattorit ja kongressimiehet (niin, miehet) on valittu demokratian pakollisin kuvioin, he edustavat enemmän kampanjansa rahoittajia, kotiseutunsa teollisuutta ja varakkaita lobbyja kuin kaukaisten osavaltioidensa kansalaisia. Euroopan parlamentista voi hyvin tulla yhtä näennäisesti edustava elin. Liian kaukainen.
Politiikka on pinteessä kaikkialla Euroopassa. Sotien jälkeen hallitsijoiden ja hallittujen hajurako on kasvanut kasvamistaan. Äänestäjät suhtautuvat poliitikkoihinsa kylmästi ja kyynisesti. Kansalaiset ovat syrjäytyneet sitä mukaa kun politiikka on erikoistunut, monimutkaistunut, etääntynyt — ja kadonnut.
Päätöksenteko on luiskahtanut kansalaisten käsistä.
Niin kuin diplomaatit ulkomailla, omatkin edustajat ryhtyvät heti pääkaupunkiin päästyään edustamaan, ja muodostavat puoluerajojen yli oman etuoikeutettujen kiltansa. Mitä erikoistuneemmaksi politiikka käy, sitä vähemmän se edustaa äänestäjiään.
Moderni valtiokoneisto, ja sen päälle vielä Euroopan valtiokoneisto, ovat haalineet niin paljon tehtäviä, että sen hahmottaminen on vaikeaa meillekin, jotka saamme siitä palkkaa. Mitä monimutkaisemmaksi politiikka käy, sitä vähemmän se kiinnostaa äänestäjiään.
Päätökset siirretään yhä kauemmaksi niiden kohteista. Valta lakaistaan ensin valtion pääkaupunkiin, sitten Euroopan pääkaupunkiin. Päättäjillä ei ole käsitystä päätöksentekonsa kohteiden elämästä, eikä edes tajua päätöstensä seurauksista. Mitä kauemmas politiikka haihtuu, sitä vaikeampi sitä on äänestäjien valvoa, ja siihen vaikuttaa.
Eikä politiikalla enää ole juuri väliä. Vaaleilla valittavien edustajien merkitys on ratkaisevasti vähentynyt. Politiikan mahdollisuudet ovat kaventuneet olemattomiin talouden ”välttämättömyyksien” edessä. Suomen pääministeri sanoi olevansa pelkkä ”konkurssipesän hoittaja”.
Euroopan unionissa ongelma ei ole vain demokratian määrä, vaan myös sen laatu.
Maastrichtissa esiteltiin, fanfaarien kera, Euroopan kansalainen. Tämä olento voi ylpeänä ilmoittaa: ”Osoitteeni on Euromaa”.
Euroopan kansalaista on rakennettu sivu EY:n historian. Ensimmäiseksi hän sai käteen yhteisen europassin. Kesti viisitoista vuotta riidellä kannen väristä, ennen kuin päädyttiin viinipunaiseen. Ja nyt — vain 34 vuotta talousyhteisön perustamisen jälkeen — hän sai oikeuden asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi mielensä mukaan joko Ulko-Hebrideillä tai Pohjois-Sporadeilla. Valtavaa.
Euroopan kansalaista ei pidä sotkea Ranskan vallankumouksen ”kansalaiseen”, citoyen.
Euroopan kansalainen ei muistuta valistuksen ja liberalismin ihannekuvaa yksilöstä, joka — Jacques Delorsin sanoin — ”kysyy jatkuvasti kysymyksiä, käyttää älyä ja järkeä löytääkseen vastauksia”.
Hänellä kun ei ole poliittista olemusta ollenkaan, tai järkeä, tahtoa, sielua. Hänen ei ole tarkoitus puuttua asioihin, muuttaa niitä, ideoida, rakentaa, kysellä, väitellä, vaatia, valvoa.
Euroopan kansalainen ei ole täysi-ikäinen. Euroopan kansalainen on viettien vietävissä, lippukulkuein liikutettavissa; aivokuollut otus, joka tirahtaa itkuun aina kuullessaan Beethovenia.
Spagettivatikaani analysoi huolellisesti Tanskan Maastricht-äänestyksestä saamaansa viestiä. Se päätteli, että ei-ääni johtuu hetkellisestä talousnotkahduksesta, se oli protestiääni, joka ”ei anna aihetta enempiin toimenpiteisiin”.
Ei-ääni oli nälkäisen lapsen rääkäisy supermarketissa, vaikka kärsivällinen aikuinen kuinka yrittää näyttää kukkuraista ostoskoria. Se ei malta odottaa ruokinta-aikaa.
Itseriittoiset kardinaalit pitävät ”eurooppalaisuuttaan” edistyneempänä tietoisuuden tasona. Juuri se, että alentuu arvostelemaan Euroopan unionia, osoittaa puhujan ahdasmielisyyden, hengellisen kypsymättömyyden… epäeurooppalaisuuden. Niin alhaisen henkilön, joka ei kykene oivaltamaan EU:n erinomaisuutta, on syytä vaieta nöyrästi.
Siksi komission mielestä oli hirveä virhe antaa niille ääni. ”Ei koskaan enää”, virkamiehet mutisivat julkisestikin. Kansanäänestykset oli lavastettu taitamattomasti. Koska Euroopan kansalaiseen ei voi luottaa, demokratiaan ei pidä ryhtyä, ellei se ole viimeinen keino.
Euroopan kansalainen on pelkkä kuluttaja.
Seuraava luku: